OI, USEIN HÄMYSS' YÖN —
Oi, usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, niin säihkeess' sädevyön käy entispäivät ilmiin: pojan ihanteet, hymy, kyynelveet ja lemmenmuistot armaat; sulo silmät nään, luo hautain jään, miss' uinuu kylmät parmaat! Noin usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, kuin kautta vihmevyön nään entispäivät ilmiin.
Kun muistan ystävät ja ilot huimapäiden, jotk' kuoloon häipyivät, kuin lehdet valtaan säiden, mun on, kuin sen, mi viipyen jäi juhlasaliin vielä: valo hämärtäy, kukat kelmeiks käy, ja yksin hän on siellä! Noin usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, kuin kautta vihmevyön nään entispäivät ilmiin.
LORD BYRON.
KREIKALLE 1819.
(Don Juanin 3:nnesta laulusta.)
Te Kreikan maat ja Kreikan veet, miss' Sapphon laulu hehkuun nousi, miss' sukes uljaat ihanteet, ja Foibos kiiti, Delos sousi, te maat, miss' aurinko on vaan ja kesätaivas ennallaan!
Ei Teon huilun helkkinää, ei Kion sotaharpun kieltä nyt raiu kotirannat nää; vain vierasten ne viehtää mieltä, ja kohti länttä kajahtaa pois kauas »Onnen saarten» taa.
Maraton, vesiin kuvastuin, on vielä alla vuoren harmaan; oi, hetken siellä uneksuin taas vapaaks muka Kreikan armaan: Kun Persialaisten haudan näin, en luullut orjaks itseäin.
Siell' istui luona Salamiin maanvaltias, miss' aaltoo raumat; hän laivat luki tuhansiin, vei kansoin taistoon sotalaumat: ne kaikki tarkastukseen tuo, — kun joutui yö, miss' oli nuo?
Miss' ovat nuo? Ja minne, oi, jäit, maani? Rannat, vetten pinnat nyt voittolauluja ei soi, — ei syki enää sankarrinnat! Ja itse lyyra, pyhä, sun, se vaipunut on käteen mun.
On jotain toki seutuvin, miss' asuu orjat pontta vailla, jo hävyntunto jonkunkin, mun polttaa posket lieskan lailla, näet laulajall' on puna vaan ja kyynel kohtalolle maan!
Vain häpeäänkö jäämme niin ja itkuun? — Isät vuoti verta. Maa, nosta eloon, aseisiin nuo Spartan urhot vielä kerta! Kolmestasa'asta kolme suo: Thermopylain he uuden luo!
On vainaat vait? — Ei herää ken! —
Oi, ei, — soi ääni kumpuin yöstä,
kuin kosken pauhu kaukainen:
»Elävät, nouskaa orjantyöstä!
Vain yks jos nousee, tulemme!»
Mut elävät, — on vaiti he.
Ei, turhaan! — Malja tuotakoon: Sä läiky, Samosviini vainen! Rypäle verta vuotakoon, ja käynöön taistot turkkilainen. Hän tietää antaa iskujaan, me maljoin ottelemme vaan.
Pyrrhiche-tanssin tahti soi, — mut Pyrrhon falangi ei loista! Kaks muinaisleikkiä, mut oi, jäi unhoon miehekkäämpi noista! On kirjaimistos entinen, — vai orjille toi Kadmos sen?
Ei, samolaista pikariin!
Se rypäle se sulon antoi
Anakreonin säveliin:
Tyrannin iestä hänkin kantoi,
— Polykrateen, — mut käskijän
ties edes Helleeniksi hän!
Kas, Kersoneson vallanmies ol' uljain vapauden pylväs. — Tyranni? — niin: Miltiades! Taas mies jos syntyis yhtä ylväs, mi despoottina lujempaan kiristäis yhdyssiteet maan!
Ei, samolaista pikariin! Jäi Pargan vuorihin ja Suulin viel' uljas heimo kätköksiin; ne muinais-doorilaisiks kuulin: Sielt' esiin taimi nouskohon, mi Herakleidein kantaa on!
Äl' luota Frankkein apuhun, on valtain tarjouksissa pettuus. Ei, oma olkoon miekkas sun! Pian kilpes Latiinien kettuus ja Turkin hurjuus riistäis pois, vaikk' kuinka leveä se ois.
Ei, samolaista pikariin! — Mut kun nään impein ilonvietteet ja katson silmiin säihkyviin, mua verta itkettää vois mietteet, ett' imettää vain orjaa saa nuo rinnat, jotka puhkeaa.
Veet Sunionin ärjähtää: — Sen marmorpaaterolla tuolla tahtoisin purkaa tunteet nää ja niin, kuin joutsen, lauluun kuolla. En suostua voi orjuuteen, — ei, mereen malja viinineen!