SUMUSARJAT.
(Faustin unelma.)
Himmeä holvi, väisty ja raukee! Taivas, sa aukee, eeterin armaan siintää jo suo! Huurtehen harmaan usvat sa poista, — sammuissa tähtein, aurinko, loista: aamuhun lähtein, lämpöä luo! Ilmojen keijuin henkevä heimo, maan yli leijuin, nurmilla liitää; seurahan kaipuu kaihoten kiitää! Vartaloin tunnut harsoihin haipuu; nousee ja vaipuu liehuvat hunnut. Verhoon ne sulkee lehvikkövuoret, rinteillä kulkee mietteissä nuoret, lempeä kuiskii, sykkii ja säikkyy. — Köynnökset huiskii! Rypäleet väikkyy! Kohta jo paisuin suihkuin ne raisuin tynnyrit täyttää: virtoina kuohuin, helmeily viinein lailla rubiinein säihkyvän näyttää. — Utuiset sarjat, taas alas häilyin, laajoiksi lukee, järviä luoden; kunnaiden harjat, saarina päilyin, esiin jo aukee, riemua tuoden. Aurinko seijas hetken jo hohti: henget ne leijas pielille pilvein; leikkivin ilvein vaipuen vuoroin saaria kohti. Riemuja kuoroin kuulemme sieltä: Karkelo keijuin käy yhä leijuin, kunnes kuin ihmein kaikki jo hajoo. — Toiset ne vajoo varjohon puiden, tai utuvihmein liehuen liitää, veen yli uiden; toiset ne kiitää auvossa lemmen pois yhä valoon, Tähtölän taloon, hehkuja hemmen suutelemaan.