Suomalainen lukemisto

by Unknown

ENSIMMÄINEN JAKSO.

1. Pukki ja kettu.

Pukki ja kettu olivat kumpikin pudonneet syvään kuoppaan, josta eivät voineet päästä ylös. Vaan viimmein kettu, aina viekas ja kavala, keksi seuraavan neuvon. Sanoi pukille: "Jo nyt tiedän, kuinka pääsemme ylös". "Kuinka?" kysyi pukki. "Niin, vastasi kettu, että kohoat etujaloillesi pystyyn kuopan laitaa vastaan, minä nousen sarvillesi, hyppään siitä ylös ja vedän sinunkin jälkeeni". Pukki ihastui sen neuvon kuultuansa ja teki niinkuin kettu oli pyytänyt. Vaan kettu itse ylös päästyänsä ei ollenkaan huolinut pukista, irvisteli vaan, kun toinen häntä petoksesta soimasi, ja sanoi: "Jos sinulla, pukki raukka, olisi semmoinen mieli kuin parta, niin semmoiseen kuoppaan et olisi joutunutkaan."

Hulluilla herrat kyntävät.

2. Jalopeura ja kettu.

Jalopeura vanhana ei enää voinut metsän eläviä ajamalla saada kiinni, jonka tähden hänen täytyi miettiä uusi keino, millä elatusta saisi. Pani tien viereen maata ja oli olevinaan sairas. Kun näki jonkun sivu kulkevan, niin sanoi: "Voi vaivaista minua, kuinka päätäni kivistää ja sisuksiani polttaa. Tuskin elänkään huomispäivään asti, anna siis anteeksi, jos olen sinua vastaan rikkonut. En tahtoisi omantuntoni vaivalla täältä erota". Näin sanoi hän, ja moni sivukulkevista astui lähemmäksi katsomaan, voisiko jollakin lievittää hänen viimmeisiä tuskiansa. Mutta jalopeura söi heidät suuhunsa ja eli sillä tavalla liikuttamatta jalkaansa pitkät ajat. Tuli viimmein kettukin paikalle. Hänellekkin piti jalopeura vanhan puheensa ja kysyi, mitä hän arveli, kun ei tullut lähemmäksi. Kettu vastasi: "Kummastelen jälkiä; moni on mennyt, vaan ei yksikään palannut".

Tuhmalle tuli vahinko, sen viisas opiksi otti.

3. Karhu ja hiiri.

Karhu oli tarttunut ansaan ja koki kaikin voiminsa päästä irti pahasta pulastaan, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Kun ei muuta neuvoa tietänyt, pani hän maata. Kun hän siihen oli nukkunut, kokoontui koko joukko hiiriä hänen ympärilleen ja ne alkoivat keskenään leikkiä. Näiden telmeestä heräsi karhu ja sai yhden heistä kynsiinsä; se oli ihan hänen turvallensa hypännyt. Hiiri anoi rikostaan anteeksi, sanoi vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran vielä karhun hyvyyden kostaa, jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun mieli ja hän laski hiiren kynsistään, sanoen: "Yhtä mitätön olet, jos sinut syön tai säästän, joudathan olla rauhassa, raukka". Hiiri irti päästyänsä keräsi metsästä muita kumppaneita ja palasi niiden kanssa karhun luokse. Kaikki alkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä pelastaaksensa karhua. Viimmein saivatkin ansan paulat poikki purruiksi ja karhu pääsi hädästänsä. Sille virkkoi nyt hiiri: "Pidit, karhu, minua halpana etkä uskonut, että täyttäisin lupaukseni, vaan nyt sen näet, että hiirikin taitaa hyvän hyvällä palkita". Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi häpeissään matkaansa, kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.

4. Totuus ja Valhe.

Totuus ja Valhe kulkivat kerran yhdessä. Valhe kysyi Totuudelta: "Mikä mies sinä olet?" Totuus sanoi: "Minä olen totinen Totuus, joka en ikänä taida valehdella". Totuus kysyi Valheelta: "Mikä mies sinä sitten olet?" — "Minä olen totinen Valhe, joka en ikänä taida totta puhua". Niiden tuli käydessä nälkä. Valhe sanoi Totuudelle: "Syökäämme sinun evääsi ensin ja minun evääni sitten, ehkä minä olen väkevämpi mies kantamaan." Ne söivät Totuuden evään loppuun. Valhe ei antanutkaan Totuudelle ruokaa, sanoi vaan: "En anna, ennenkuin annat toisen silmäsi puhkaista". Totuus antoi puhkaista silmänsä, mutta Valhe ei antanut sittenkään ruokaa; tahtoi vielä toisenkin silmän puhkaista ja saikin. Valhe jätti sitten kirkkopihalle Totuuden. Kolme korppia lensi kirkon harjalle. Ensimmäinen sanoi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän. Tässä kirkkopihalla on sokea mies. Jos hän ottaisi kirkon nurkan alta kolmen korttelin syvyydeltä multaa ja pyyhkeilisi sillä silmiänsä, niin hän näkisi selvemmin kuin ennen." Toinen korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa asuu kuningas, jonka tytär sairastaa vaarallista tautia, eikä häntä saa paranemaan millään muulla kuin että alttarin alta, siitä, jossa pappi seisoo, kaivetaan korttelin syvyydeltä multaa, voidellaan sillä tuo tytär, niin hän paranee". Kolmas korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa maksaa yksi lusikallinen vettä monta hopearahaa, mutta jos saarnastuolin alta kaivettaisiin suuri kivi, niin tästä kaupungista ei ikänä vesi loppuisi."

Totuus meni kaupungille, kun ensin oli voidellut silmänsä, ja pyysi vettä juodaksensa. Sanottiin veden maksavan siinä kaupungissa niin paljon, ett'ei kulkevainen sitä voi ostaa. Totuus meni kuninkaan luokse ja puhui kuninkaan tyttären sairaudesta, laittoi voiteet korpin neuvon mukaan ja neuvoi, kuinka vesi riittäisi kaupungille. Kuningas pyysi Totuuden tykönsä asumaan, mutta Totuus ei tahtonut sentähden että kaupungissa niin paljon valehdeltiin. Kuningas maksoi sitte kullalla palkan Totuudelle, lahjotti omat vaatteensa sille. Totuus lähti taas kävelemään mailmaan ja joutui samaa Valhetta vastaan, joka ennen hänen kanssaan käveli. Valhe ei tuntenut Totuutta, vaan Totuus tunsi Valheen. Kohta kun Valhe kuuli, mistä Totuus oli rikkaaksi tullut, niin käski Valhe Totuuden puhkaista hänen silmänsä ja jättää hänet kirkkopihalle. Totuus teki niin. Valhe odotti korppien laulua ja korpit lensivätkin taas laulamaan saman kirkon harjalle. Ensimmäinen korppi lauloi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän." — "Mitä sinä tiedät?" "Tässä kirkkopihalla on sokea mies." Toinen lauloi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän." — "Mitä sinä tiedät?" "Se olisi tapettava." Kolmas lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Se olisi haudattava." Kaikki korpit lensivät Valheen niskaan, repivät sen, tappoivat ja hautasivat siihen samaan kirkkopihaan. Valhe kuoli, Totuus elää. Sen pituinen se.

5. Suulas akka.

Oli kerran ukko ja akka. Akka oli ylen suulas. Minkä kodissaan saa tietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas oli hyvä metsämies ja kalastaja. Hän sattuu kerran metsässä kulkiessaan löytämään aarteen ja alkaa miettiä mielessään, kuinka hän nyt sen aarteen hiljaisuudessa saisi kotia, kun hänellä on suulas akka, että minkä vaan saa kuulla, sen muille heti kertoo. — No, ei muuta neuvoksi; oli ukko sinä päivänä löytänyt hauen rysästä ja metsässä taas oli metso käynyt ritaan. Ne hän vaihetti keskenänsä, metson hän pani rysään ja hauen muutti ritaan. Kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: "Minä aarteen löysin metsästä; huomenna käymme tuomassa rahat sieltä." "No, vai sinä aarteen löysit!" sanoi akka vastaan, ja hänen mielensä jo alkoi hehkua kylään sanomaan sitä, vaan ukko ei laskenut; lähdettiin levolle. Kului se yö siten. Aamulla laittautuvat kantamaan rahoja aarteesta ja menevät yhdessä metsään. Täällä kun lammin rannalle tullaan, niin virkkaa ukko akallensa: "Odota vähäisen, olisi minulla tässä pyydys." Kun katsotaan saalista, täällä on metso rysässä. — Kuljetaan vähän matkaa tuosta, kunnes päästään linnunpyydyksille, ja katsotaan niitäkin, niin täällä taas on hauki ridassa. Se otetaan siitä ja käyvät aarteelle, josta kaikki rahat pannaan takkoihin, ja lähdetään kantamaan niitä kotiin. No, päästään kylään, käydään, astutaan pihoja myöten. Jo tekisi akan mieli taloihin sanoja viemään, vaan ukko taas estää häntä menemästä. Vaan Kumminkin poikkeaa akka kujaan, lähteäksensä taloon; sattuivat koirat siinä tappelemaan keskenänsä, ärisevät pihalla, niin huutaa ukko akalleen: "Älä mene, akkaseni, etkö kuule, kuinka siinä talossa akka miestään lyöpi." Akka säikähti siitä, ei mennytkään taloon, ja ukko sai aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta. — No, maattiin yö taaskin, vaan kun päivä tuli, akka ei pysynyt kauemmin kotona, vaan juoksi jo huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi, johon eilen oli ollut menemäisillään, ja alkoi kertoa asiataan kaikille ja sanoi: "Me aarteen löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo toissa päivänä iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle. Vaan myöhä oli, vasta eilen yhdessä kävimme paikalla, sieltä kaksi takallista rahaa kannoimme; ne olivat suuria ne takat." "Ka, mistäpä aarteen löysitte?" kysyi isäntä. — "Tuolta, tuolta metsästä", selvitti akka kiireissään, "Matti ja minä yhdessä saloja kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin, niin rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki; me ne ensin otimme, siitä edemmäksi menimme, niin…" "Valehtelet", sanoi isäntä, "valehtelet varmaankin, milloin käypi rysään metso tai ritaan hauki? Tuota eivät usko hullutkaan." — "Usko pois", arveli akka, "löysimme me aarteen, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen ja tästä kylän kautta vielä siihen aikaan kuljimme, kun sinua täällä vaimosi pieksi." "Missä ja milloin on minua vaimoni lyönyt", huusi isäntä suuttuen, "kaikki valehtelet tässä, ei ole mitään puheessasi perää; mene matkaasi, taikka…"

Akka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi minkä joutui kotiinsa eikä sen jälkeen enää huolinut ukkonsa asioita kylässä ilmotella, vaan oli toimellinen ja tarkka kaikessa puheessansa. Sen pituinen se.

6. Hiidenkivi.

Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura, ja kaunis, verrattoman nopea juoksemaan. Tuo sorea eläin läksi kerran kevättalvisena päivänä karkaamaan hangelle ja rupesi samoamaan ympäri Suomennientä. Silloin moni joutsimies nähtyänsä kullankarvaisen ja heleäsilmäisen peuran riensi sitä vainoamaan karkaistulla nuolellansa. Mutta ei kukaan voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän kauas jälkeensä hiihtävän miehen. Peura joutui viimmein Hämeenmaahan, jossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja joutsimies. Tämä nyt sai vainun Hiiden komeasta peurasta, läksi kohta sitä kiehtomaan, liukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla kiiti peura pitkin tasaista hankea, mutta vielä tuimemmalla vauhdilla joutsimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat lakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimmein väsymys saavuttamaan peuraa; hän jo kovin huohottaen pakeni, hänen juoksunsa heikkeni ja likemmäksi saapui mies. Silloin tapahtui kumma, joka kuitenkin on ennenkin nähty pidättävän monen ampumaniekan nuolen. Äkisti kääntyi peura, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen hereitä kyyneleitä. Mutta vähääkään arvelematta lähetti armoton mies vasamansa, lävisti ihanan eläimen otsan ja niin kaatui Hiiden peura, punaten verellänsä valkean lumen.

Silloin Hiisi, käyskellen Pohjanperän kolkoissa laaksoissa, tunsi äkisti sydämmensä kiertyvän ja tiesi kohta, että hänen kultainen varsansa vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa hänen linnansa oli, ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Nyt näki hän kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka, veressään uiskellen, kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja myös näki hän murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään joutsimiestä kohden, Hämeen saloille. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti ankara kivi, suuressa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman. Se kohosi ylös taivaan kumuun, vaipui taas alas, vaipui päivään päin, ja juuri joutsimiehen päänlaelle putosi ääretön paino, haudaten hänet allensa iankaikkiseksi.

A, Kivi.

7. Puijon mäki.

Kuka Suomalainen, jolla on edes hiukkanenkaan kauneuden tuntoa, ei ole sykähtävin sydämmin useasti ihaellut synnyinmaansa somia näkyaloja! Kas tuota jylhää vuorta! Se nousee jyrkkänä korkeutta kohti, sen halkeamista ja rotkoista kohottavat ikivanhat hongat kampuraisia oksiansa; pienoinen metsälampi kuvastaa sitä tyynessä kuvastimessansa; kaikki on siinä jylhää, vaan sentään sopusointuista ja silmää mielyttävää, somaa. Käy vähän matkaa metsän halki, tulet ehkä kunnaalle, josta aivan toisellainen näky kohtaa silmääsi. Edessäsi näet suuren järvenselän, jonka sinertävien laineiden läikynnässä uiskentelee vihertäviä saaria, rannalla rehottelee viljavainioita ja heinäniittyjä, ja niiden välistä pilkistelee siellä täällä ihmis-asunnoita. Etäällä, järven toisella puolella, siintää korkeita kunnaita taivaan rannalla. Tällaisia näkyaloja tapaa lukemattomilla vaihdoksilla pitkin Suomen nientä, vaan erittäinkin on Savo niistä rikas.

Jos joskus käyt Kallaveden tienoilla, älä suinkaan jätä käymättä Puijon mäellä, jos sinulla on luonnon ihanuudelle vähänkin avoin mieli. Kauniina kesä-iltana on näky tästä mitä herttaisimpia. Luo silmäsi minnepäin tahansa, joka haaralla näet Kallavettä saarineen ja niemineen. Sen hopeahohtoisilla ulapoilla tai sinervillä salmilla keksinee ehkä silmäsi sauhua tupruttavan höyryveneen, joka kiitää samaa nientä kohden, jonka keskisellä mäellä parhaallaan luontoa ihailet. Tämä ilmottaa kohta, ett'ei luonto täällä enää ole kokonaan omassa vapaudessaan, ett'ei Tapio ole enään täällä yksin-omaisena valtijaana. Samalla niemellä on Savon suurin kaupunki, Kuopio. Harvalle kaupungille on luonto suonut niin soman ja miellyttävän kävelypaikan kuin Kuopiolaisille Puijon mäki on.

(Suomen Kuvalehdestä).

8. Sudenpyynti suksilta.

Melkein pettämätön susien hävittämisen keino on se, jota Savossa ennen käytettiin ja paikoittain vieläkin käytetään. Se, joka talvella, silloin kun hanki ei kannata, huomaa verekset suden jäljet, ottaa kohta sukset ja lähtee perässä hiihtämään. Kiirettä ei tässä liioin ole, pääasia on vaan, että aina hiihdetään; sillä hiihdettäköön hiljemmin tai kovemmin, saavutetaan kuitenkin susi kaikissa tapauksissa viimmein kiinni. Temppu on nimittäin se, että tuo hiihtäjä, kun hän ei enää jaksa hiihtää edemmäksi, poikkeaa lähimmäiseen taloon ja neuvoo, mihin jäljet ovat häneltä jääneet. Silloin on yhden tai parinkin miehen velvollisuus kohta lähteä jatkamaan ajoa. Vereksillä voimilla ja saaliin toivossa luistavat he hyvää vauhtia lumitanteria myöten, mäkeä ylös ja mäkeä alas, pedon jäljet varmana oppaanansa. Ensimmäisestä vainoojastaan, jos tämä paljon jäljempää alotti retkensä, hukka kentiesi ei vielä ollut paljon tietänytkään. Mutta nämät tässä luultavasti joutuvat jo niin likelle, että susi heistä vihin saapi ja kiiruhtaa kulkuansa. Mutta mitäs siitä apua! Joka askeleella pettää tuo kavala lumi ja harmaatakki parka saa ponnistaa kaikki voimansa päästäksensä ylös kuopasta, jonka hän itsellensä on kaivanut. Mutta tuskin on se päässyt, niin vajoaa se jo uudestaan vatsaansa myöten toiseen kuoppaan. Tällä lailla lähenevät vainoojat lähenemistään, ja jos hekin vielä väsyvät, niin poikkeavat taas lähimmäiseen taloon, josta jälleen yksi tai kaksi miestä lähtee jatkamaan. Olkoon yö, olkoon päivä, hukka raiska ei saa silmänräpäykseksikään levähtää. Viimmein hiihtäjät tullessaan tiheästä viidakosta ulos jo näkevät saaliinsa edessään. Tässä on luisu alasmäki ja iloisesti hurraten huilauttavat nyt ajajat viimmeisen matkan pätkän. Susi, huudosta peljästyneenä, harppaa vielä hurjasti muutamia kymmeniä askeleita eteenpäin, mutta saakin viimmein nyt kokea, että "kaiken kierrät, surmaasi et kierrä." Likelle ennättänyt vainooja kohottaa sauvansa, jonka toinen pää on terävällä rautakärjellä varustettu, ja pistää sen syvälle hukan kylkeen. Vielä tuima ulvahdus, vielä vähän hurjaa temmellystä, niin on loppu.

Tämmöistä on sudenpyynti hiihtämisellä. Se on melkein varmin kaikista keinoista. Tyhjäksi voi pyynti ainoastaan silloin mennä, jos nousee paha pyry-ilma, joka ajaa jäljet umpeen. Esteeksi ovat maantietkin, koska niillä susi saa kovaa maata myöten oikoa ja jäljet ovat vaikeammat erottaa. Mutta kauan se ei kuitenkaan mahtane pysyä teillä, jotka ihmis-asuntojen likelle vievät; perään-ajoa havaitessaan se mieluimmin pyrkii tiettömille saloille, jossa luulee paremmin säilyvänsä.

(Suomen Kuvalehdestä).

9. Suksimiesten laulu.

Ylös. Suomen pojat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv' on meidän luisuttaa.
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuilevi sukkelaan.

Heräs' tuuli tuntureilla,
Lehahti jo lentämään, —
Sukkelat on sukset meillä, —
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa,
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttais!

Koti kontion on tuossa —
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Vanhus nukkuu röhöttää. —
Kuules ukko,
Oves' lukko
Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. —
Lähtään, otso, painisille,
Tässä löydät vertojas'!
Hammasluske,
Keihäsruske
Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna;
Keihäs sattui rintahan;
Ukko nukkuu uupununna
Sikeintä untahan. —
Riemuellen,
Soitatellen
Viekää saalis kotihin!

Vaan kun verivainolainen
Suomehemme rynnättää,
Silloin saalia toisellainen,
Veikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen raudan
Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy,
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakosalle kääntyy,
Senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu,
Rakastettu
Kohta ompi kotimaa.

J. Krohn (Suonio).

10. Kotka ja nälkäkurki.

Kotka lenteli kerran Afrikassa Saharan erämaan yli. Huomasipa nälkäkurjen juoksevan hyvää vauhtia hietikossa. Nälkäkurjen nopea juoksu alkoi herättää kateutta tuossa lyhytjalkaisessa ilmanlinnussa, mutta samassa juohtui hänen mieleensä, ett'ei nälkäkurki voi ollenkaan lentää töyhtömäisillä siivillään. Äkkiä tuiskahti hän alas, alkoi pilkata nälkäkurkea, mutta itseään hän kiitteli ja kehui:

"Hyvää päivää, nälkäkurki! Varmaan nälkä vatsassasi nävertelee ja pakottaa sinut tuollaisella kiireellä einettäsi etsimään!"

Nälkäkurki olisi voinut vastata: "Ei nimi miestä pilaa!" Hän ei kuitenkaan mitään vastannut; luultavasti ajatteli hän: "Ei suuret sanat suuta halkaise."

Kotka jatkoi: "Voi pahainen päivä! Oletpa varvastellessasi varpaasikin kadottanut, koska niitä on jäljellä vaan kaksi kummassakin jalassa, — vai lienet nälissäsi syönyt omat varpaasi. Minulla on yhdessä jalassa niin monta varvasta kuin sinulla kaikkiaan. Katsoppas kynsivekaroitani; niillä voin ottaa ruokani, vaikka — selästäsi."

Nälkäkurki vavahti, mutta pysyi ääneti.

Kotka jatkoi: "Entäs nokkasi sitten, moinen töpykkä! Roomalaisnenät, maailman kauneimmat ja kuuluisimmat nenät, verrataan tavallisesti somuudessa minun nokkaani. Ja onpa matkaa nokastasi mahaan! Ennättää vielä palan nieltyäsi nälkä viidesti vihlaista sulattimia, ennenkuin ruoka joutuu mokoman kaularoikkanan läpi."

Nälkäkurki nyykytteli päätänsä.

Kotka jatkoi: "Jos muutoinkin jo olet kaikin puolin katala, oletpa päällepäätteeksi siivillä ja pyrstöllä tykkänään pilattu. Niillä ei ole minkäänlaista virkaa. Minä kun levitän lentoneuvoni, kohoan niin ylhäälle kuin haluan. Uljuuteni on ääretön. Tosin muutamat typerät haukkuvat minua raatelijaksi, mutta maailman nerot, runoniekat ja ruhtinaat tietävät antaa minulle oikean arvon. Kenpä voisi luetellakkaan, kuinka monessa runossa minun nimeni on kunniotuksella mainittu. Ja hallitsijat sitten — niin heidän vertaisensahan minä olenkin. Jos esimerkiksi rahassa on kuninkaan kuva tahi minun kuvani, yks' kaikki, se käypi täydestä."

Nälkäkurki pudisti päätänsä.

Kotka jatkoi: "Huomaatko sinä, kurja olento, minkä verrattoman kunnian tein sinulle, kun alensin itseni ja rupesin pakinoimaan kanssasi, sinun, joka et ikipäivinäsi ole muuta nähnyt kuin tämän erämaan —"

"Ja taivaan," tokaisi nälkäkurki.

Kotka joutui hämilleen. Hän oli luullut, ett'ei taivasta näe muut kuin pilvien palteilla liikkujat. Jäähyväisiä sanomatta lehahti hän lentoon ja suunnitti kulkunsa maiden ja merien ylitse Suomen suurille saloille.

Vuosia kului. Kotka, tapansa mukaan, iski kyntensä talonpojan lampaaseen, yrittäen sitä viedä saaliikseen. Typerä paimenpoika, joka ei osannut huomata kotkan työtä jaloksi, riensi ryövärin kimppuun ja löi sen seipäällä kuolijaaksi. Kuljettipa vielä raadon kotiinsa ja naulasi sen, siivet levälleen, tallin oven päälle. Suomen metsästys-yhdistys maksoi pojalle siitä tapporahaa kolme markkaa. Vähitellen tippuivat kotkan sulat ja höyhenet likaan tallattaviksi, kunnes koko kummitus viskattiin tunkioon.

Vuosia kului. Nälkäkurki vanheni ja kuoli erämaahan. Onnellinen kauppamatkustaja löysi sen. Huolellisesti kokoili hän nälkäkurjen siipi- ja pyrstöhöyhenet ja asetti ne kalleimpain tavarainsa joukkoon, mutta ruumiin hautasi hän hiekkaan. Kauppias möi sitten höyhenet toiselle, toinen kolmannelle, ja viimmein joutuivat ne tänne meidän kotimaahamme. Suomen ihanat ja suloiset rouvat kaunistavat nyt niillä päähineitänsä.

Niinpä tosiaankin. Tämä ei suinkaan ollut ainoa kerta kuin unhotettu tai halpana pidetty erämaan lapsi on jättänyt paremman perinnön kuin hänen ylä-ilmoissa liikkuva halveksijansa.

O. Vuorinen

11. Mielikki.

Tunnetteko Mielikkiä? Mielikki on metsän emäntä, salon mieluinen muori.

Hänellä on aika komea talo, komeampi ja suurempi kuin keisarien ja kuningasten palatsitkin. Se on melkein yhtä suuri kuin koko Suomen maa ja korkeudelle se ylettyy aivan taivaaseen asti. Taivaan kansi sillä onkin kattona. Päivällä siinä enimmiten palaa suuri kaasuliekki, joka samassa on niin laitettu, että lämmittää huoneet; yöllä pannaan lakeen riippumaan suuri kynttiläruunu, jossa monta tuhatta kynttilätä palaa; välin sytytetään sen lisäksi vielä suuri himmeävaloinen öljylamppu.

Mielikin ulkohuoneita, aittoja ja karsinoita sanotaan viidakoiksi tai lehdoiksi; niissä hän pitää kaikellaista tavaransa ynnä myöskin pientä karjaansa: jäneksiä, metsäsikoja, metsähiiriä, teeriä, pyitä, tikkoja ja monellaisia muita eläviä. Paikoittain on hänellä myöskin suuria ja pieniä vesialtaita, missä hän ahvenia, haukia, kiiskiä, muikkuja ja muita kaloja elävinä pitää, siksikuin tarvitaan. Mielikki näet on huolellinen ja tarkka emäntä, joka pitää murhetta huomispäivästäkin. Vieraskamarinsa hän nimittää niityiksi ja nurmiksi; niiden lattialle on hän levittänyt kalliita, monenkarvaisia mattoja, jotka ovat täynnä hyvää hajua; pöydillä, joita siinä mäenrinteiksi sanotaan, on koko suven aina makeisia vierasten varalla, välin mansikoita, välin vaaraimia, välin puoloja; talvella siellä ei juuri käy vieraita, sentähden eivät makeispöydät olekkaan laitoksessaan.

Välin tulevat tietysti lattiat likaisiksi, kellertävän näköisiksi; silloin ne ovat pestävät. Jos Mielikillä sattuu vieraita olemaan huoneissaan, niin hän pyytää heitä vähäksi aikaa aittaan menemään, juuri siksi että saisi pölyn pois huuhdotuksi matoista. Toisinaan on hänellä oikein lauantaipuuha, vaikk'ei se tapahdu niin joka viikko kuin muilla emännillä. Silloin hän pyytää anteeksi että hänen nyt täytyy käskeä vieraansa kotiin menemään, sillä semmoisissa tiloissa pestään kaikki huoneet ja aitatkin, ja vieraalle voi pahempaakin vahinkoa sattua kuin kastuminen. Mielikillä näet on, niinkuin Amerikassakin kuuluu olevan, aina talon tarpeiksi vesivaroja ylisellä. Kun sitten huoneet ovat pestävät, niin piiat kaatavat vaan tuolta ylhäältä vettä lattialle, tavallisesti seulan kautta, että tulisi tasaisesti joka paikkaan, mutta välistä myöskin saavittain. Ylisellä tietysti on pimeä, jonka tähden siellä täytyy valkealla käydä, ja tiedäthän piikain tavan, että monesti eivät huoli ottaa lyhtyä, ottavat vaan palavia päreitä, joista kekäleitä voi pudota alas ja polttaa kenen hyvänsä.

Oma makuukamarinsa on Mielikillä korven keskellä, Havulinna nimeltään; sepä vasta on kaunis. Pitkät hongat seisovat siinä niinkuin pielet kirkossa, ja niiden latvat ovat niin tarkoin toisiinsa liitettyinä, että makuukamarissa aina on vilpas ja vähän hämärä. Lattia on peitetty pehmeimmillä viheriäisillä sammalilla, joilla ei kengän kopina kuulu ja on suloista maata. Siinä tuvassaan Mielikki, niinkuin muu vanhan-aikuinen kansa, pitää suurta karjaansakkin, karhuja, hirviä, peuroja ja metsoja.

Mielikki rakastaa hellästi lapsia ja pitää ne hyvin hyvinä, jos nimittäin hyviä ja siivoja lapsia tulee hänelle vieraiksi. Mutta jos sinne tulee joku laiskuri kuljeksimaan, ennenkuin hän on työnsä tehnyt, taikka joku vallaton ilman vanhempainsa luvatta, silloin Mielikki ei ota häntä hyvin vastaan. Hän samassa muuttaa koko asuntonsa, niin että sinitaivas näyttää harmaalta, viheriäinen nurmi kuloheinältä, lintuin laulut kuuluvat korpin rääkynnältä ja marjaset maistuvat katkerilta. Ja lopuksi hän vielä antaa vanhemmille tiedon ja viepi heille aitastansa vahvan ja norjan vitsan tottelemattoman makupalaksi. Varsinkin suuttuu hän, jos pienet lapset myöhään iltasilla tulevat hänen luoksensa; silloin hän lähettää tuhansittain pieniä itikoita eli sääksiä heitä pistelemään, panee puut ja kivet mörköinä pelottelemaan ja juoksuttelee pahoja lapsia eksyksissä ympäri lumperoisiinsa, niin että viimmein pelosta ja väsymyksestä ovat nääntymäisillään. Ja kiittäkööt onneansa, jos ei Mielikin vihaiset koirat, sudet, revi heitä kappaleiksi.

J. Krohn (Suonio).

12. Sananlaskuja.

Kun on olutta, niin on ystäviä.
Ei koirakaan kotiväkeä hauku.
Ei syvästä kaivosta vesi lopu.
Ei taito ole taakaksi.
Ei tuki suovaa alenna.
Ain' on laiska aikehessa.
Hiiri syöpi köyhän säästön.
Ei kalaa saada jalkaa kastamatta.
Huono vahti tekee monta varasta.
Ken pahat hyviksi saapi, Suomen suot se siltoaapi.
Vala varkaan miekka.
Herrain elo, köyhäin vero.
Isännän askeleet pellon höystävät.
Kärsivä kaikki voittaa.
Ei susi koiran kuolemata itke.
Ennen vettä veljeltä kuin vieraalta olutta.
Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moittii.
Kiitä muille muita maita, itsellesi omia maita.
Riko ei mieli miehen päätä, lohi ei koskea sokaise.
Aina onni saanehella, ei aina ansainnehella.
Ajallansa työn teko, hetkellänsä ilon pito.
Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.
Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekkin.
Sovinnolla on sija suuri, ahdas riidalla asunto.
Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi
Joka ei ota saatuansa, se ei saa tarvittuansa.
Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
Meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen.
Paeten pahasta pääsee, syöden leipäkannikasta.
Parempi hyvä ero kuin paha yhteys.
Syöty leikattu palanen, annettu luvattu lahja.
Ei ole paimenen pyhistä, eikä lapsen armottoman.
Kussa laki lakkaa, siinä vaivaisuus alkaa.
Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.
Tuli opetti salvamahan, kylä käymähän käräjät.
Tauditta vanha kuolee, tuuletta pölhö kaatuu.
Toivotaan meren takaista, vaan ei turpehen alaista.

13. Käen pesintö.

"Pehmeä ja lämmin kuin käen pesä", on sananparsi. Sillä on melkein samallainen leikkisä merkitys kuin sananparrella: "Kestävä ja vahva kuin jänisnahka." Kuitenkin on edellisen sananparren leikillisyys monta vertaa sukkelampi kuin jälkimmäisen; sillä onhan jänisnahalla toki nimeksi kestävyyttä ja vahvuutta, mutta käen pesällä ei ole ollenkaan pehmeyttä eikä lämpimyyttä. Syy on yksinkertainen. Käellä ei tähän maailman aikaan olekkaan pesää. Asia ei ole niin ymmärrettävä, että käki kanervikkoon tahi puun oksalle synnyttäisi eläviä poikia — lintuin tyttäristä kansa valitettavasti ei tiedä mitään — semmoisia poikia, jotka syntymäpäivänänsä jo kykenisivät hakemaan ruokansa ja kenties kukkuisivatkin kilvassa emänsä kanssa. Ei suinkaan! Käki munii, munista syntyvät hautomalla pojat, jotka viikkokausia ovat heikkoja ja tarvitsevat hoitoa.

Olipa kerran aika, jolloin kaikille luoduille määrättiin tehtävänsä ja tarkotuksensa. Silloin pienten lintuin elikkä laululintuin tehtäväksi annettiin kevätluonnon sulostuttaminen laululiverryksillä; sen lisäksi uskottiin heille huolenpito siitä, ett'ei hyönteisten valtakunta pääse kovin paisumaan ja rasitusta tekemään kasvien valtakunnalle.

Useat hyönteiset, erittäinkin niiden toukat, ovat suuria syömäriä, ja ne turmelisivat kaikki kasvit, jos ei niitä pidettäisi tarpeellisessa kurissa. Pikkulinnuille on annettu valta käyttää näitä kasvikunnan vihollisia ruoaksensa ja niinpä he tekevätkin.

Mutta keväällä purojen liristessä, puiden viheriöidessä, nurmien kukostaessa on Leivolla, Peipolla, Pääskyllä, Rastaalla ja muilla laululinnuilla niin paljon suloista nähtävänä, niin paljon laulamisen ainetta, että tuskin ruokaansa muistavat nauttia. Sitä paitsi on heillä samaan aikaan yksityiset perheellisen elämän toimet ja puuhat: pesänrakentamiset, munimiset ja hautomiset, jotka kaikki vaativat aikansa. Hyönteisten liikanaista lisääntymistä keväällä ja kesän alussa ei kukaan heistä jouda kunnollisesti vastustamaan. Katso! Kasvikunta surkastuu. Toukkia vilisee joka paikassa. Pikkulinnuille hätä käteen. Mitäs neuvoksi?

Pidettiinpä kokous. Siihen kutsuttiin neuvottelemaan kaikki ne linnut, jotka paarmoja, kärpäsiä ja muita hyönteisiä syövät ja niiden toukkia hävittävät. Kokouksen esimieheksi valittiin yksimielisesti Satakieli. Hänpä siihen toimeen olikin erittäin sopiva, sillä hän osaa kaikkein lintuin kieltä.

Keskustelu oli vilkas. Kaikki kokouksen jäsenet olivat yksimielisiä siitä, että synnyinmaan vihollisten lisäytyminen on estettävä, vaikkapa semmoinen toimi uhrauksiakin vaatisi. Koetettiin keksiä keino. Yksi ehdotteli yhtä, toinen toista. "Monta miestä, monta mieltä." Satakieli kuulusteli muilta linnuilta, kuinka monta hyönteistä tahi toukkaa kukin heistä pesimis-aikana päivässä hävitti. Vastauksista havaittiin, että jo pesänteko-aikana kovan työn tähden ei joudettu tarpeeksi hyönteisiä tavottelemaan ja sitten hautomis-aikana olivat hellät äitilinnut milt'ei kokonaan unhottaneet ruokansa. Heitä ei sentään kenenkään sopinut moittia, sillä se olisi ollut äidinrakkauden halveksimista. Vieläpä tultiin keskustelussa huomaamaan, että pesimis- ja hautomis-aikana etenkin nuo rumat karvapeittoiset hyönteistoukat, "ukonkoirat", pääsivät suuresti lisäytymään ja tuhoilemaan kasvia. Niitä oli suuruutensakkin vuoksi pienten lintuin vaikea hävittää. Joku ehdotteli, että Varis sukulaisinensa ottaisi hävittääksensä karvapeittoisia toukkia, arvellen, ett'eivät ne heille olisi liian suuria ja karheita. Mutta toiset ilmottivat, ett'ei Varikseen eikä hänen sukulaisiinsa ole luottamista, ja onhan jo sananparreksi tullutkin: "Meni kuin variksen vala." Varis sen kuultuaan lensi uhkaavaisesti raakuttaen tiehensä ja Harakka päästi korvia särkevän pilkkanaurun.

Kun Käki kuusen latvassa istuessaan kuuli, että karvaisten toukkain hävittäminen pani pikkulinnut pahimpaan pulaan, kukahteli hän kauniisti: "Karvapeittoiset toukat, nehän juuri ovatkin minun parhaita herkkujani. Kylläpä niitä söisin syötyänikin! Söisin, söisin! Pesimispuuhat ja hautomishankkeet ottavat aikani."

"Kuules, Käki kulta", huusivat pikkulinnut yhdestä suusta, "kuules, kultainen Käkönen, tule munimaan täst'edes meidän pesäämme. Muni vaan muna kuhunkin pesään, kyllä me haudomme munasi ja ruokimme poikasi, kunhan sinä pidät tarkkaa huolta siitä, ett'eivät karvaiset hyönteistoukat turmele kasvien menestystä suloisessa syntymämaassamme!"

"Kyllä mielelläni suostuisin ehdotukseenne", vastasi Käki, "mutta minun poikani, suoraan sanoen, ovat runsasruokaisia, ne syövät paljon; entä jos omat poikanne tulevat puutetta kärsimään."

"Synnyinmaan etu on tärkeämpi kuin jokaisen yksityisen etu", tirkuttivat pikkulinnut. "Me ravitsemme poikasi, vaikkapa itse omain lastemme kanssa näkisimme nälkää."

Sovinto syntyi, liitto lyötiin. Siitä ajasta ei ole Käki pesää rakentanut, vaan on muninut pienten lintuin pesään, munan kuhunkin. Ahkerasti ahdistaa Käki turmiollisia hyönteisiä ja toukkia muiden lintuin pesimisaikana. Vieläpä antaa hän kuulla suloista kukkumistansa, jonka ihanasta helkkeestä nuoret neidot naimavuotta ja vanhukset kuolinvuotta ennustavat.

Jokainen pikkulintu, jonka pesään Käki on muninut, pitää pyhänä velvollisuutenansa hautoa munan pojaksi ja noitaa pojan täysikasvuiseksi. Maailmassa tuskin mitään muuta hoitolasta niin hellästi ja huolellisesti kasvatetaan. Semmoinen puuha ei ole pikkulinnuille vähäpätöinen; mutta eipä ole se ilokaan vähäinen, kun tietää kasvattavansa "poikaa", josta kerran on oleva hyötyä synnyinmaalle.

O. Vuorinen.

14. Lohi.

Lohi on levoton veitikka. Kauan ei se viihdy syntymämaillaan eli pikemmin sanoen syntymävesissään, jokien pohjassa, vaikka siellä kyllä on kaunis olla kirkkaassa, vilppaassa tupasessa. Jo pienenä pahaisena tuntuu hänestä tämä hänen kotinsa kovin ahtaalta, kovin köyhältä; hän lähtee kaukaisille ulkomaille, ulkovesille piti sanoakkin, onnea hakemaan. Eikä se toivossaan petykkään. Ulapoilla aukeilla uiskennellen, hän kasvaa, hän lihoo, hän paisuu aika vonkaleeksi, oikein isoksi herraksi, ja semmoisena hän viimmein näkee hyväksi taas tulla katsomaan tuota eriskummallista maailman nurkkaa, missä hän ensin on päivän valon nähnyt. Ja hän viepi kanssansa monta samallaista veitikkaa; he keräytyvät suureksi, monta tuhatta sisältäväksi laumaksi ja alkavat nousta jokien suista ylös. Vähän he huolivat siitä, onko vastavirta kova. Heillä on sama luonne kuin muinaisella akalla, joka hukkui, he ponnistavat aina vastavirtaan. Tuleepa silloin koski vastaan; siihen toki luulisit niiden pysähtyvän. Vielä mitä! He paiskahtavat väkevällä, pontevalla pyrstöllänsä, ja vuptis! jo loiskahtavat veteen yläpuolelle koskea. Taikka jos hyppäys sattui olemaan liian lyhyt ja ne putosivat virran vietäviksi, niin yrittävät toisen kerran ja kolmannenkin, siksikuin onnistuu. Lohella ei kuitenkaan aina ole onni seurassa; se usein sattuu hyppäämään satimeen ja silloin se joutuu itse lihavaksi makupalaksi. Jokien poikki on näet lohien nousuajaksi asetettu laitoksia, nimeltä padot, joihin noita hyviä, herkullisia kaloja pyydetään. Olipa muutama herra Skotlannissa kerran laittanut lohikoskeensa padan semmoiselle paikalle, että aina välistä lohia lompsahti siihen sisään, jolloin pata otettiin pois ja pantiin tulelle. Kas sepä oli mukavasti varustettu, niin ett'ei voi mukavampaa ajatellakkaan, paitsi jos laittaisi niin, että lohet jo keitettyinä hyppäisivät suoraan suuhun!

Eivät ole ajat niinkuin ennen! Sitä valitetaan kaikissa asioissa ja niinpä myös lohien suhteen. Ei ole enää Pohjanmaallakaan se aika, jolloin palvelijat pestiä ottaessaan tekivät sen lujan ehdon, ettei saisi syöttää heille lohta useammin kuin kolme kertaa viikossa. Lohen saalis on suuresti vähennyt ja vähenee vähenemistänsä. Mutta jos ihminen paljon hävittää, niin osaapa hän myös, jos tahtoo, hävitykset jälleen parantaakkin. Moneen paikkaan on perustettu lohensiitys-laitoksia, joissa lohen määhnää sekä poikia hoidetaan, siksikuin ne ovat niin suuriksi kasvaneet, ett'eivät enää mahdu joka hauen kitaan. Sillä keinolla on ulkomailla saatu lohirikkaaksi jälleen moni joki, josta ne jo olivat melkein sukupuuttoon hävinneet. Suomessakin on useampia tämmöisiä "lohikouluja", joista jo on päästetty satoja tuhansia oppilaita ulos. Mutta mikä heille päähän pistänee, eivätpä kuulukkaan palaavan syntymäpaikoilleen, niinkuin siivon lohen, varsinkin koulutetun ja sivistyneen, tapa vaatisi. Näyttää siltä, kuin Saksan ruokoiset rannat heidän mielestänsä olisivat makeammat.

(Suomen Kuvalehdestä).

15. Kuun tarinoita.