Suomalainen lukemisto

by Unknown

TOINEN NÄYTÖS.

(Avara piha Roinilassa. Vasemmalla asuinhuone ja penkki, jolla on sanko, rainta ja muutamia maitopyttyjä kumossa. Siitä vähän matkaa perälle päin kiikku. Oikeaan pisteaita, johon porraslauta on asetettu. Sen toisella puolen karjapiha. Edempänä aitta, jonka edessä hirrenpää on portaana; aitan likellä suurenlainen tasainen kivi. Perällä pisteaita porttineen. Aidan toisella puolen aukeata järven rantaan saakka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä käteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita vasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa).

Elli.

Koko yön minä valvoin hukkaan,
Monta kertaa suutoin ma sukkaan,
Eikä kultaa kuulunutkaan.

Tulevan yön minä odotan vielä.
Jos ois kulta eksynyt tiellä.

Kolmatta yötä en odota enään.
Enkä sure kultani perään.

Neljännen yön minä hyppään ja häärään.
Jos ois' kultani eksynyt väärään.

Leena. Kovinpa sinä nyt surullisia laulelet, Elli.

Elli. Mistäpä niitä iloisiakaan aina riittää.

Leena. Viskaa jo järveen tuo sukankudin, ja tule ennemmin auttamaan minua näitten astioitten pesemisessä.

Elli (panee työn taskuunsa ja menee Leenaa auttamaan).

(Hetkinen äänettömyys).

Elli. Voi sentään, sitä Eeroa, kuinka kauvan viipyy kotoa poissa.

Leena. Sanos muuta.

(Taas äänettömyys).

Elli. Mihin luulette hänen joutuneen.

Leena. En ollenkaan voi arvata.

Elli. Tapasin Ollin tuolla järvellä, mutta ei hänkään mitään tiennyt.

Leena. Outoa tuo tosiaankin on. Ei ihme, että isäntä on niin harmissaan.

Elli. Varmaan Eero saa häneltä kovia nuhteita, jahka vaan kotia tulee.

Leena. Luultavasti hän niitä ansaitseekin.

Elli (kiivaammin). Mistä sen tiedätte? Onhan voinut jotakin tapahtua —

Leena. Jaa onnettomuuttako? Niin, ei sekään mahdotonta ole.

Elli. Armollinen taivas! (herkeää työstään).

Anna. Miksi juuri pahinta ajattelisimme.

Elli. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdannut. Leena — mitä luulette?

Leena. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen. Semmoista elämää täällä pidettiinkin viimme pyhänä kaiken päivää, korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.

Elli. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi.

Leena. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani kuulevinaankaan.

Elli. Niin varoitittehan, se on tosi.

Leena. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?

Elli. En minä ole mitään kuullut.

Anna (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista. Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.

Leena. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.

Elli. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat.

Leena. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että nämä jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat kesken nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.

Elli. Herran tähden, olikohan Eero mukana. Entä jos ovatkin hänen —?

Anna. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi juontuu. Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin?

Leena. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät sinne sekaantumaan. Kiittivät kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi, ett'ei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen kertaan lukenut "Isä meidän."

Elli. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?

Leena. Vast'aika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa mieli sitten musta tai valkea, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä yönä. Tarvitsee niitä pohjolaisia puukkojunkkaria ottaakin palvelukseen. Jo minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan olla, kuinka kauan tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en huolinut puhua mitään, kun häntä kaikki niin suosittelivat.

Anna. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt. Ettehän tiedä oikeastaan mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.

Leena. Vai ei tiedetä. Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

Roinila (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?

Leena. Ei ole.

Roinila. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa lakin päästään ja pyyhkii paidan hijalla otsaansa.) Ei silmiään ole hän näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin).

Anna (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).

Roinila. Ell'ei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.

Anna (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).

Roinila. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat mellastavat, tappelevat — (istuu penkille lähellä porttia). Perhana, kuinka minua harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksisin heidät mäsäksi, se on totinen tosi.

Elli (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut, — eikä Eero liioin.

Roinila. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he eivät olleet.

Elli (painaa päänsä alas; on vaiti).

Roinila. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!

Elli (hiljaa). En mitään.

Roinila. No, elä sitten puhu. — Enkähän juuri väitäkään, että ennen ovat juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla miehillä, (pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään). Siellä olen nyt kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei, päin mäntyyn käy tässä kaikki, (katsoo Annaan). Nooh — eikö tahdo tuo häkä lähteä päästäsi, vai?

Anna (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).

Roinila. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa sanaakaan suustasi?

Anna. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.

Roinila. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.

Anna. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella tyhjänpäiväisellä riidalla.

Roinila. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu). Menetkös laskemaan kaljaa siitä.

Anna (menee tupaan).

Roinila. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta, (pyyhkii otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa, että kyntämään kykenisi. Mutta mitä vielä.

Leena. Miehilleppä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken elinaikas.

Anna (tuo kaljaa puutuopilla).

Roinila (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (pyyhkii suutaan). Hapanta sekin oli.

Anna (vie tuopin takaisin tupaan).

Leena. Kaljako hapanta? Ei maar olekkaan. Eilen sen vasta teinkin, millä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata. Elkää moittiko minun kaljaani, sillä minä tiedän, ett'ei kukaan tässä maailmassa tee parempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaa-ah, tuskinpa niinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.

Roinila. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.

Leena. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta. Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen palvellut, ell'ette minua usko.

Roinila. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia kuunteli.

Leena. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.

Roinila. Mikäs sitten? Vanha piikako?

Leena. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua haukkua, (itkee). Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tällaista elämää ruvetaan pitämään.

Roinila (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä itkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee, eikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa.

Leena. Kuka tässä lienee toran alkanut tekö vai minä, sanokaapas. Vaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ett'ei ole syytä, ei vähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa? No, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi.

Roinila. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa kilpaa juosta, se on juuri yhtä.

Leena. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.

Elli. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan kärsivällisiä.

Leena (itkien). Niin, käsketään kyllä, — mutta… hoi oi — ihminen on heikko, herra paratkoon — hoi oi — ja tuo paha sydän — niin, herra paratkoon — hoi oi — se on niin paha.

Anna (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?

Roinila. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.

Leena (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt. Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka ikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuntea. Niin, niin! Siitä on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.

Anna. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.

Roinila. Mistä sinä sen päätät, mamseli?

Anna (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.

Roinila. Niin — tunnet! — Ole vai.

Olli (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.

Anna. Eerosta!

Elli. No, Jumalan kiitos.

Roinila. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee?

Olli. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta Kaisa muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni, niinkuin vaimoväen tapa on.

Roinila. Niinkö Sillankorvan Sanna?

Olli. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan olen aavistanut, vaikk'en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin sain varmoja tietoja.

Roinila. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana kaupunkiin.

Olli. Ei sinnepäinkään. Oletteko muuten Maunosta mitään kuulleet?

Roinila. Emme mitään.

Anna. Onko häntä nähty näillä tienoilla?

Olli. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne tullakkaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on.

Roinila. Mitä nyt on sitten tapahtunut? Ja Eero, missä oleskelee hän?

Elli. Niin, mitä tiedätte Eerosta?

Roinila. Kyllä sen pojan korvat kuumennan, jahka hänet vaan käsiini saan.

Olli. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään aavistusta hänen kohtalostaan, näemmä.

Roinila. Hänen kohta — hänen kohtalostaan, sanoit?

Olli (teeskennellen). Niin, herra nähköön, se on vallan surkea.

Elli. Taivaan nimessä! Mitä hänelle on tapahtunut?

Roinila. Hän on varmaan juonut ja humalapäissään tehnyt tuhmuuksia.

Olli. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan. Ei, se on pahempaa, paljon pahempaa.

Roinila. Kiusa ja kuolema! Etkö sitä jo saa suustasi sitten.

Olli (katsoo vasempaan). Mihin hiivattiin se Sanna jäi näin kauvaksi.

Roinila. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä hetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai?

Oili. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää. Niin, näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö —

Anna (nousee säikähtäen). Mauno?

Olli. Hän oli Sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja ollut aivan kuin hurja. Pohjolainen kun on humalassa, niin tiedätte, että siinä on leikki kaukana.

Roinila. No, niin, niin. Entäs sitten?

Olli. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen ja kiivas luonto —

Roinila. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo kerrankin.

Olli. Kamalan ja hirmuisen työn. Hän on murhannut poikanne.

Elli (putoo alas). Taivaan vallat!

Leena. Herra hyvästi siunaa!

Roinila. On murhannut poikani — Eeron —

Anna. Maunoko murhannut —? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä ihminen, sinä valehtelet — minä sanon sen — sinä valehtelet… Elkää häntä uskoko, — isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista.

Olli (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?

Roinila. Se on Eeron.

Leena (lähestyen). Ja aivan märkä.

Roinila. Puhu!

Olli. Tuoltapa se Sannakin viimmein tulee. Puhukoon hän nyt vuorostaan.

Sanna (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua). Niin, hyvää iltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan, koska olen teitä viimmeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan. Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin, mitä olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.

Roinila. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu.

Sanna. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot kaikki tyyni, ett'et unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole totta? Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä —

Olli. Perhana olkoon, ell'et tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun —

Sanna. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti, oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin, että oli kamala olla, ja minä sanoin Antille, ja koko edellisen päivän olin jo samaa hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä hyvää tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ell'ei koski kohta veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti — hän on nyt aina tuommoinen mörökölli, niinkuin tiedätte, — hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita, — voi sun pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin: outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin toteen käymän.

Leena. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ett'ei variksen rääkkyminen hyvää tiedä.

Roinila. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää.

Sanna (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten, ell'ei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään. Kauan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea! Mutta hän, — kuin viimmeinkin sain häneen vähän henkeä — örisi vaan: mene hiiteen ja anna minun maata. Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsasi niin, että seinät tärisivät, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei muuta, minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen samassa jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini, ryntään ulos ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun näkeväni. Kaksi miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselevat alas koskeen, ja uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää, ett'ei ne oikeita ihmisiä olleet.

Roinila. Entäs sitten?

Sanna. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: "sinne se meni, eikä takaisin tule", johon toinen vastaa: "kyllä siitä pahasta nyt pääsit", ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä laukkaa pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa paikassa minun valalle veisitte.

Leena. Ohhoo sentään tätä maailmaa!

Roinila. Jatka, jatka.

Sanna. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto, mutta toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin Maunon äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni, että Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.

Anna. Mutta ehkä se olikin joku toinen.

Olli. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.

Roinila. Entä lakki?

Leena. Niin, lakki? Mistä sen löysit?

Sanna. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla silmilläni, ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta näille tienoille tuli.

Roinila. Asiaan!

Sanna. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä pensaan takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas, ja vaikka kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin teidät tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta vei sitä mukanaan kauemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.

Elli. Taivahan vallat!

Sanna. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, ja kun ulkonakaan ei enää ollut mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta sielläkös vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä unestaan toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian, ymmärsi kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven kovaan kenellekkään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette, pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ell'ei vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia salassa pysynyt.

Olli. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.

Roinila. Mutta lakki, lakki?

Sanna. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko oikeassa vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat — ja sanovat minun kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu. Mutta olisikohan vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan lämpöiseltä vuoteeltaan ja alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman minutta olisi ikipäivinä asiasta selvää saatu, vaan se olisi painunut ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos tahdotte.

Leena. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.

Olli. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi sen niin hyvin peittää.

Anna. Itse voit olla koira.

Olli. Suuri lurjus, hunsvotti —

Sanna. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.

Roinila (nousee) En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.

Sanna. Minä jo sanoin silloin, kuin Mauno tähän taloon tuli: no kaikkia hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää. Niin, kyllä sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin ylpeäksi oli se mies paisunut, ett'ei hän hyvää päivää minulle tehnyt, kun tiellä vastaan tuli.

Anna. Voi, älkää, älkää puhuko enää. Otetaan asiasta edes selvä ensin, ja tuomitaan sitten vasta.

Roinila. Niin, eihän se puhumisesta parane.

Leena. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakkaan. Mutta semmoista se viina tekee.

Sanna. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjolaiset kun ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin verraten. Ilman minutta —

Roinila. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta.

Sanna. Menette kai pappilaan ilmottamaan poikanne kuolemaa?

Roinila. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.

Sanna. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin, (istuu). Ohho, täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen). Eivätköhän nuo aio edes kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani, (rykii; ääneen). Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kuin saa kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ett'ei malttanut antaa minun kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun hän sisään astui, (kädet ristissä sylissä, hetkuttelee ruumistaan eteen ja taakse).

Roinila. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.

Elli (on kuin houreissa). Nuttua?

Roinila. Niin, niin; joka hiljan tehtiin.

Elli. Enhän minä muista.

Roinila. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon panit.

Elli. Olenko minä sen vienyt aittaan? (menee horjuvin askelin aittaan).

Leena (on asettanut pestyt astiat kumoon penkille ja menee tupaan).

Sanna (erikseen). Hän meni kahvia keittämään. Ymmärsipä viittaukseni.

Olli. Saat kiittää onneasi, Anna, ett'et yhtynyt Maunoon. Taisipa se jo vähällä olla.

Sanna. Herra jesta, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä tosiaankin hänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään.

Roinila. Mitä te joutavia. No, Elli, eikö nuttua löydy?

Elli (tuo nutun aitasta ja antaa sen Roinilalle).

Roinila (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin mukaan, Olli.

Olli. Mennään vaan. — Sanna!

Sanna (katsoo toisaalle eikä ole kuulevinaankaan).

Olli. Sanna!

Sanna. Mikä on?

Olli. Vallesmanniin. Noh, kiiruusti nyt.

Sanna (istuu vaan levollisena). Mitäpä siellä minulla juuri tehdään.

Roinila. Totta sinun tulla pitää. Kuinkas muuten.

Sanna (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten jäljessä, kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt.

Olli. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä sitten.

Sanna. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo sisään; imelästi). Mitäs se Leena siellä toimittaa?

Leena (tuvasta). Yhtä ja toista. Ainahan talossa toimia riittää.

Sanna (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (erikseen) Ei valkeata piisissä, eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin antaa mun mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta (ääneen). Täytynee tästä sitten lähteä, että joutuu kotiakkin kahvia juomaan, (katsoo Annaan, joka häntä ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä). Täytynee tästä sitten lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan.

Anna. Niin, ehkä on parasta.

Sanna (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta! Sen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin —! En mokomia ole ennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin kestittänyt ja kahvittanut, mutta nämä —! Antaahan olla. (ääneen). Hyvästi jääkää! Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda Sanna niin köyhä olla, ett'ei hänellä olisi teille mitään suuhun annettavaa. Tarjoisin Hokmannin roppia kumminkin, ell'ette joutaisi kahvia odottamaan, (katsoo hetken ikään kuin odottaen). Hyväst' hyväst'! (mutisee mennessään). Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa vaivanen ole. (Vasempaan).

Elli. Anna, eiköhän tämä olekkin jotain kauheata unta vaan.

Anna. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta se ei ole.

Elli. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana, kylmänä järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että sallii tuommoista tapahtua, (itkee).

Anna. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää, onko tuossa kaikessa sittenkään perää.

Elli. Miks'ei siinä ole. Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi siitä ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit häntä noin kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa.

Anna. Mene pois ja jätä minut rauhaan.

Elli (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on. Ei vedenpisaraa hänen silmistään vuoda veljen tähden, (menee tupaan).

Anna. Minä se olin, joka kiihotin häntä! Minä, minä kurja se olin, joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti). Mutta ehkä on kaikki vaan erehdystä — kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli sen niin olevan. Voi, kuinka on tuskallista olla tällaisessa epätiedossa. Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia. — Mauno murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni. Kiivas, hurja, raivokas, mutta murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei! — Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko jo uusia tietoja — Uusia todistuksia? (puristaa molemmin käsin rintaansa).

Mauno (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain sinua vielä tavata.

Anna. Mauno — sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan kiitos! En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin.

Mauno. Olenhan minä tässä, — minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen, — pakana, turkkilainen — niin — en tiedä enkä tunne niin pahaa sanaa, joka minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo linnun piimä, tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki hänen pedoksi, oikein ulvovaksi sudeksi, — niin, kirottu olkoon se liemi, iän ikuisiksi ajoiksi, sanon minä.

Anna. Totta siis kaikki!

Mauno. Totta — totta! Totta, että minä olen suurin heittiö maailmassa. Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri hirtetyksi. Mutta olkoon — enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne asiat selvitän kahden kesken oman itseni kanssa. Näes, Anna, minä en voinut lähteä täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja kuulla, että annat minulle anteeksi, ett'et minua vihaa, vaikka sinulla tosin olisi siihen syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin metsiä tuolla rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois, lähteä kauas merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana, yksi ainoa vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa polttaa jalkaini alla.

Anna. Mitä minusta tahdot. Anna mun olla.

Mauno. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta ottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen tiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin —

Anna. Vaiti onneton. Rohkenetko ja julkeatko vielä rakkaudesta puhua.

Mauno. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää lausua, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon merkiksi, Anna, ennenkuin lähden.

Anna. Pois minusta, pois.

Mauno. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ett'emme enää koskaan toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara. Sinä et tunne miehen luontoa, etkä tiedä, kuinka kovaa tuo taistelu on intohimoa vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle joutuu, kukapa on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja parannusta kun tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo minulle anteeksi, Anna, sitä vaan pyydän.

Anna. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi. Ei, mene pois, minä vihaan ja inhoon sinua.

Mauno. Sekö viimmeinen sanasi?

Anna. Parempaa et ole ansainnut.

Mauno (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, ett'en palaa koskaan, kun täältä nyt lähden?

Anna. Kuulin tuon jo.

Mauno. Koko elämässä emme enää toisiamme näe.

Anna. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut.

Mauno (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää hyvästi, Anna.

Anna. Jumalan haltuun!

Olli (viheltää loitompana). Tänne miehet, ohoi!

Ääniä. Tääll' ollaan, Ohoi!

Olli (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen tunnen, ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana.

Anna. Taivaan tähden — he tulevat. Onneton, kuuletko, he tulevat.

Mauno. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen. No, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu.

Anna. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi, pakene pian.

Olli (niinkuin ennen). Katsokaa tarkkaan pensaat ja puut.

Äänet. Kyllä! Kiinni hän nyt joutuu, ei auta mikään.

Mauno. Hyvästi, Anna! Minä lähden heitä vastaan.

Anna. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene. Hukassa olet, jos joudut heidän käsiinsä.

Mauno. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon vaikka itse paholainen kimppuuni, en pelkää.

Olli. Jäljet vievät taloon päin. Joutukaa miehet.

Äänet. Ei hän hullunakaan taloon kumminkaan liene mennyt.

Anna (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä sinua etsiä.

Mauno. Minäkö piiloon noita? Olenko minä jänis?

Anna. Tule, tule Mauno, joudu. He ovat täällä, — voi, silmänräpäyksessä he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttäile, Mauno, vaan tottele minua.

Mauno. Ei, elä pyydäkkään. Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on, ett'en tuommoisia nahjuksia pakoon lähde.

Olli (niinkuin ennen). Hän on mennyt joko niemeen tuonne, taikka taloon.

Anna. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et vähääkään —

Mauno. Enkö minä sinua rakasta, Anna?

Anna. Et, sitä et tee, koska tuskaani et sääli.

Mauno. Tuolla sanalla saat minut vaikka hirteen, (menee pätevästi aittaan).

Anna (sulkee oven, panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos! (Olli ja useita miehiä tulee vasemmalta).

Olli. Onko häntä nähty? Sano pian.

Anna. Ketä onko nähty?

Olli. Maunoa, tietysti, ketäs muuta.

Anna. Niinkö Maunoa?

Olli. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa. Vallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan ja hetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä.

Anna. Vai niin!

Olli. Oletko kaiken aikaa oleskellut täällä kartanolla?

Anna. Olen.

Olli. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin? Etkö kuullut askeleitakaan?

Anna. En.

Olli (katsoo häneen epäillen). Sepä merkillistä.

Anna. Merkillistä? kuinka niin?

Olli. Hän on siitä kumminkin kulkenut, taikka —

(Roinila tulee vasemmalta).

Eräs mies. Siinähän jo Roinilakin tulee. Mihin te meistä eksyitte?

Roinila. Toimitin miehiä ruumista haromaan.

Olli. Parempi kuin olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä murhaajan kiinni ottamisessa.

Roinila. Turhaa työtä. Ei suinkaan hän enää näillä mailla ole.

Olli. On kuin onkin. Ell'ei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän joko niemellä tuolla, taikka —

Roinila. Taikka —?

Olli. En tiedä onko luvallista sanoa kaikkea, mitä ajattelee.

Roinila. Sano sinä pois vaan.

Olli. Epäilen vähän tätä taloa.

Roinila. Mitä?

Olli. Jos hän olisi täällä jossakin kätkettynä.

Roinila. Oletkos hullu?

Eräs mies. No, Olli, jopa sinä nyt peräti.

Roinila. Vanha Mustiko häntä täällä suojelisi. Sekö vaan.

Olli. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin kuin minäkin.

Roinila. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele vähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä.

Olli. Mitä siitä noin kiivastutte. Itse minun pakoititte ilmottamaan ajatukseni.

Roinila. Tiesinkö sinulle tuollaisia päähän pälkähtävän. Tiesinkö, sanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista taloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä suosittu.

Ensimmäinen mies. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä, saatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut.

Toinen mies. Ei noille Ollin tuumille voi muuta kuin nauraa.

Kolmas mies. Järjettömiä hän puhuu.

Ensimmäinen mies. Mutta kuinka kauan tässä viivyttelemme aikaa?

Toinen mies. Niin, emmekö jo lähde tarkastamaan niemeä tuolla?

Roinila. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua muuttanut, (menee tupaan).

(Miehet menevät oikeaan).

Olli (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä jäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten jälkeen, tuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan).

Anna. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt. Veljeni murhaaja hän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä.

Olli (väijyy oikealta). Minä pidän häntä silmällä kumminkin.

Roinila (tulee samalla tuvasta). Sielläkö sinä vielä olet, Olli?

Olli. Niin, jäin teitä odottamaan.

Roinila. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi, ennenkuin menemme toisten pariin.

Olli. Olemmeko epäsovussa?

Roinila. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän syytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö sitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi tahdot.

Olli. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että minussa heräsi epäluuloa.

Roinila. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään yhteydessä epäiltäväin ihmisten kanssa.

Anna (hiljaa). Voi, minua onnetonta!

Olli. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan puolella sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei ole tehnyt; päinvastoin kieltänyt.

Roinila. Luuletko tuommoisilla keinoilla saavasi häntä suostumaan.

Olli. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään niin tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimmein kärsivällisyys loppuu.

Roinila. Mitä siihen sanot, Anna?

Anna. Anteeksi, isä, anteeksi. Minä koetan olla toisenlainen. Kun vaan tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä! — kuule, annathan?

Roinila. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota! oikeinhan se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps' kulta. Eihän tässä mitään hätää ole.

Anna. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä ikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen valmis menemään vaikka mihin —

Roinila. Vaikka vihille?

Anna (hämmästyen). Niin vihillekkö?

Roinila. Nooh?

Anna. Vihille tai hautaan, yhdentekevä.

Roinila. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähdetään jo katsomaan, mitä ne miehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle, niin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat, (mutisee mennessään). En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää koko tämä juttu.

Olli. Tuletko sinä jo lauvantaina pappilaan, Anna?

Anna. Kuinka isä tahtoo.

Olli. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen. — No, ja sinä olet nyt sitten morsiameni, vai kuinka? Pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta puhut, ett'et pilkkaa.

Anna. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella?

Olli. Et siltä ainakaan näytä. — Mutta tokkohan minä maltankaan lähteä tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi —? Tules tänne likemmäksi.

Anna. En — en ikinä.

Olli. Noo, — mitä sinä suotta ujostelet. Tule nyt vaan.

Anna. Mene niemelle, Olli.

Olli. Enpäs menekkään, ennenkuin saan sinua vähän hyväillä.

Anna. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään.

Olli. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo vallan unhottaa, (katsoo Annaan). Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin vielä, (menee oikeaan).

Anna. Mene, — mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun omaksesi. Kuinka minä häntä inhoon.

Mauno (koputtaa ovea). Kuinka kauan minua kiusataan täällä?

Anna (kavahtaen) Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä, (aukaisee oven).

Mauno. Joko he ovat menneet?

Anna. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä välttää.

Mauno. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin pelkäät meidän yhteen joutumista.

Anna. Elä menetä aikaa turhilla puheilla. He saattavat palata milloin hyvänsä.

Mauno. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero on niin vaikea — niin äärettömän vaikea.

Anna. Voi miksi viivyttelet. Tuolta luulen jo kuulevani ääniä.

Mauno. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole? Näes, se antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä, jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni, — kaikki, kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.

Anna. Mauno, — vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauas, kauas pois. Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan. Elä viivyttele, lähdetään pian, pian ennenkuin he palaavat tuolta niemeltä.

Mauno. Mitä on tuo puhe?

Anna (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha henkikö minua yhä syvemmälle vajottaa?

Mauno. Pilkkaako sinä minusta teet, vai —?

Anna. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin leikkisellä tuulella. Todeksiko sen otit?

Mauno. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän tunteen oiretta. Nyt viimmeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun rauhaan. Jää hyvästi — ainiaaksi! (menee kiivaasti vasempaan).

Anna (vaipuu kivelle). Hän on poissa — poissa! Mennyt on nuoruus, elämä, toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!

(Esirippu alas).

Kolmannen näytöksen sisällys lyhykäisesti kerrottuna:

Elli, joka palaa kaupungista maitoa myymästä, tuo kotia sen ilosanoman, että hän on nähnyt Eeron eräässä kadunkulmassa, vaan ei saanut käsiinsä. Tätä ei uskota todeksi, kun Anna sanoo Maunon itse tunnustaneen hänelle rikoksensa. Maunon tuovat Olli ja muut köytettynä pihalle, jossa häntä vaaditaan tunnustamaan rikostansa. Annakin on vielä siinä luulossa, että Mauno on Eeron murhannut, vaan kuitenkin koettaa hän Maunoa puollustaa ja tunnustaa rakastavansa häntä. Mauno ei tunnusta murhaa, vaan huomaa samassa erehdyksensä; hän oli näet luullut Annan tarkottaneen edellisen yön rajua elämää, syyttäissään Maunoa rikoksesta, eikä Eeron murhaa, josta Mauno ei ollut kuullut mitään. Eero tuleekin samassa itse kotia kaupungista. Kaikki ovat hyvin kummissaan ja Olli vihoissaan, kun nyt oli luullut voivansa syrjäyttää Maunon tieltänsä ja itse päästä Annan suosioon. Eero oli kaupungissa saanut Ojalan testamentin käsiinsä Matilta, joka ei ollutkaan sitä hävittänyt, koska Olli muka oli maksanut hänelle liian pienen palkkion. Eeron lakin, jonka Sanna sanoi koskessa nähneensä ja jota pidettiin varmana Eeron murhan todistuksena, oli tuuli Eerolta koskeen vienyt, kun hän Matin kanssa sillan yli ajoi. Lopuksi saavat Eero ja Elli toisensa, ja samoin Mauno ja Anna.

Minna Canth.

4. Eräästä elämäkerrasta.

Mitäpä töistä ja teoista olisi, ell'ei niiden takana olisi kelvollinen tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan, maksavan mitään, ell'ei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen. Suomen uudemman kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin runsaan osan, että hän ihmisenäkin täyttää suurinten vaatimusten määrän, ja oli niin likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on mahdollista. Ilman töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri mies. Hän oli henkistä aatelissäätyä, sitä, jolla tosi-ihmisyyden ihanteet ovat kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin vaakunoitetuissa kehdoissa. Jalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin jalomielisyys. Luonnotar ei valitse lemmikkejänsä säätyyn katsoen, vaan pistää monesti aatelikirjansa, oikean jalouden lahjakirjan, senkin lapsen kapaloihin, joka ensi uniansa makailee matalassa mökissä, karstaisen kurkihirren alla. Tämän aateliston etevin tunnusmerkki on rakkaus, se oikea rakkaus, josta apostoli antaa niin miellyttävän ja täydellisen kuvan, alkaen näillä ihanoilla sanoilla: "jos minä ihmisten ja enkelien äänillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen". Rakkauden kanssa ovat yhdistettyinä nöyryys ja tyytyväisyys. Ne harvat, joilla nämät omaisuudet ovat siinä määrin kuin ne olivat Lönnrotilla, ovat ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät tekisikkään mitään uros- tahi ansiotöitä. He ovat kansan suola. He pitävät henkisten ja siveellisten ihanteiden lippua ylhäällä, silloin kuin enimmät muut ihmiset mellastavat elämän turhuuden markkinoilla. Näitä valituita oli Lönnrotkin.

Se puute, jota Lönnrot opintonsa alussa sai kärsiä, ei näytä olleen pitkällinen, sitten kuin hän pääsi ylioppilaaksi v. 1822. Jo seuraavana vuonna sai hän n.k. akademillisen konditionin silloisen kirurgian-professorin Törngrenin perheessä, joka muuttui hänelle toiseksi kodiksi ja jonka jäsenet tulivat niin hänen ystäviksensä, että hän vielä keski-iällänsäkkin, silloin kuin hänellä oli virkavapautta ja siksi kuin hän nai (v. 1849), talvilla aina oleskeli kuukausmäärät iäkästen vanhusten luona heidän kartanossansa Laukossa Vesilahden pitäjää, josta muun muassa Kalevalan toisen laitoksen esipuhekkin on annettu keväällä v. 1849. Lieneekö Törngren häntä erittäin auttanut raha-avuillakin, ja minkä muotoisilla, en voi sanoa, mutta varsin huonot eivät hänen raha-asiansa hänen kotiopettajan virasta erotessaan näytä olleen, koska hän tällöin juuri omalla kustannuksellansa läksi ensimmäiselle runoretkelleen ja sitten kohta omilla varoillansa painatti 1:sen vihkon Kanteletta. Ei ainakaan ollut puute jättänyt hänen mieleensä niitä pahoja jälkiä, jotka monenkin lapsena ja nuorukaisena köyhyyden kurjuutta kärsineen mielessä tavataan saituuden ja ahneudenkin muodossa hänen vanhemmilla päivillänsä. Lönnrotin jalo luonne ei voinut joutua tämän vamman alaiseksi. Päinvastoin oli hänellä aulis mieli ja avullinen käsi elämänsä loppuun saakka, ja monta on niitä, joita hän tavalla tahi toisella on auttanut omista varoistansa. Samalla piti hän huolen vanhemmistansa, eikä jättänyt avutta niitä siskoistansakaan tahi heidän lapsistansa, jotka sitä tarvitsivat. Vanhempansa otti hän luokseen Kajaaniin, sitten kuin vanhuuden voimattomuus alkoi haitata heitä Paikkarin torpan hoidossa, joka tällöin jäi heidän vanhimmalle pojallensa. Läheltä Kajaania, muutamain virstojen päästä, oli Lönnrot miten kuten tullut ostaneeksi pienen kruununtilan, ja tänne asetti hän vanhukset elämään.

Polvila, se oli tämän paikan nimi, on sen vesistön rannalla, jota myöten ylävedet Koivukosken ja Ämmän kautta laskevat Oulujärveen. Kajaanin kaupunki on näiden kahden kosken välillä. Lönnrot asui kaupungissa, mutta kävi joka päivä, kun ilma salli, päivällisen syötyänsä Polvilassa. Talvella hiihti hän tämän matkan suksilla. Kesällä kulki hän sinne jalkaisin ja tuli illalla, virtaa myöten Koivukosken niskaan laskien, takaisin. Joku myötäseuraava henkilö palautti veneen Polvilaan, tahi kulki Lönnrot sillä seuraavana päivänä itse vasten virtaa sinne. Vanhempainsa näkeminen ei hänellä ollut ainoana syynä tähän matkustamiseen. Se antoi hänelle samalla hyvää ruumiin liikettä, mutta pääasia oli, että hänellä Polvilassa iltapäiväksi oli tehtävänä toinen työ, toinen kaupungissa aamupuolella. V. 1847, jolloin minä parin ylioppilas-kumppalin kanssa kävin Kajaanissa, oli Lönnrotilla työnä kaupungissa sanakirja-ainesten kokoaminen, ja Polvilan hiljaisessa yksinäisyydessä muodosti hän par'aikaa Kalevalan toista laitosta. Tänne kuolikin hänen isänsä syksyllä v. 1851, 86 vuoden vanhana. Äiti, joka oli 8 vuotta nuorempi miestänsä, seurasi poikaansa ja hänen perhettänsä, 81 vuoden vanhana, silloin kuin Lönnrot tammikuussa v. 1854, nimitettynä professorina, muutti tänne Helsinkiin, ja eli sitten vielä muutamia vuosia Paikkarin torpassa.

Siskoillensa koki Lönnrot myöskin olla avullinen. Niitä oli hänellä neljä veljeä ja kaksi sisarta; hän itse oli vanhempiensa neljäs lapsi. Vanhin veli, joka oli ruvennut räätäliksi niinkuin isäkin, oli jo Eliaksen kouluun lähtiessä ollut omintakeinen miehensä eikä varsin varaton, ja auttanut nuorempaa veljeänsä tämän ensi askeleilla opin tietä. Tämän avunteon palkitsi Lönnrot hänelle ja hänen kuoltuansa hänen perheellensä monin verroin. Hän otti nim. hänen vanhimman poikansa kasvattaaksensa, ja sittemmin toisen nuoremman pojan. Vanhempi näistä pojista oli jo ylioppilaaksi pääsemässä, kun tapaturmainen kuolema tempasi hänet pois; nuoremman koulutti ja kustansi Lönnrot täydellisesti papiksi. Erään toisen veljensä toimitti hän rokonpanijaksi. Toisesta sisarestansa näkyy hän myöskin pitäneen huolta. Tämä sisar taisi olla se, joka sitten muutti Pietariin, siellä meni miehelle ja joutui hyviin varoihin.

Hyväsydämmisyys ja hyvänsuopuus olivat Lönnrotin mielenlaadussa pääainekset, ja ne ilmestyivät kaikissa hänen oloissansa. Hän voi ehkä silmänräpäykseksi vihastua, mutta lieneekö kukaan kuullut kovia sanoja hänen suustansa? Kaikki riita oli hänen kauhunsa. Ei kirjallistakaan riitelemistä suvainnut hän itse kohdassansa. Jolloin kulloin yritti joku hänen kanssansa kirjallisesti kinaamaan, mutta kuin hän ei vastannut, piti toisenkin tuketa suunsa. Seuraus tämmöisestä menetyksestä oli se, että tuskin yksikään niin paljon kirjallisilla aloilla liikkunut on saanut niin olla rauhassa kritikastereilta (arvottomilta arvostelijoilta) kuin hän. Tämän edun saavuttamiseen auttoi häntä ehkä hänen silminnähtävä vaatimattomuutensakkin. Töistänsä ja niiden menestyksestä kantoi hän kiitoksen kaiken hyvän lahjan antajalle, mutta ei ylpeillyt niillä sisällänsäkkään. Kuinka vähän hän teoksillansa tahtoi saada kuuluisata nimeä, näkyy siitäkin, ett'ei hän niihin pannut nimeänsä. Esipuheiden alla vaan tavataan hänen kirjoissansa yksinkertainen nimimerkki E. L. Ainoastaan Sanakirjassa on tässä poikkeus; sen nimilehdellä seisoo koko nimi. Kaksi kertaa on hän, ikäänkuin salaisesti ja luultavasti puoleksi leikillä, hyvittänyt mieltänsä teostensa antopäivillä; Kanteletar on näet annettu 9 p. huhtikuuta ja Kalevalan toinen laitos saman kuun 17 päivänä, joista edellinen oli hänen syntymä- ja jälkimmäinen hänen nimipäivänsä. Että kansalaisten rakkaus ja ulkomaan hyväksyminen olivat hänestä mieleen, ei liene moitittava. Mutta prameata ylistystä ja loisteliasta juhlimista pelkäsi hän ja koki karttaa. Se viikko juhlia, joilla keväällä v. 1882 ei voitu olla viettämättä sitä hetkeä, jolloin hän tuli 80 vuoden vanhaksi, oli hänelle oikea piinaviikko.

Lönnrotin hyväsävyisyyden lähteenä ei ollut ainoastaan se harvinainen tasapaino, joka vallitsi hänen hengessänsä. Hänen vanhempansa olivat olleet jumaliset ja kokeneet yksinkertaisen ymmärryksensä mukaan kasvattaa lapsiansakin jumalanpelkoon. Lapsuuden uskoansa ei hän koskaan liene kadottanut peräti, ja vanhemmilla päivillänsä sai hän sen kaikissa tapauksissa selvempänä takaisin. Uskonnollisesta hartaudesta oli tehokas apu hänen luontaiselle hyväsävyisyydellensä. Nöyryys Korkeimman päätösten edessä teki hänelle myöskin keveämmäksi kovan onnen kohtaukset, jonkalaisia kärsimättä ei hänenkään ollut määrä päästä elämästä.

Ensimmäinen tämmöinen kohtaus, ja se kamalinta laatua, oli, kuin hänen edellämainittu vanhempi kasvattinsa hukkui. Kamalaksi tuli tämä surkea tapaus sen kautta, että Lönnrot itse piti perää, kuin vene hänen virtaa laskiessaan törmäsi veden-alaiselle kivelle ja kaatui. Tämä tapahtui eräsnä Juhannus-aamuna luultavasti v. 1839. Hän oli silloin ollut yötä Polvilassa ja lähtenyt tapansa mukaan veneellä kaupunkiin päin, jonne häntä olivat seuranneet, kirkossa käydäksensä, tuo nuorukainen ja eräs palvelustyttö. Nämät molemmat hukkuivat, ja ainoastaan väkivoimauksilla oli Lönnrot itse päässyt hengissä maalle, turhaan ponnisteltuaan koettaessansa pelastaa toisia. — Monta vuotta myöhemmin kohtasi häntä täällä se surkea tapaus, että eräs hänen puolisonsa likeinen sukulainen, joka oli ylioppilas ja hyvillä luonnonlahjoillansa sekä vakavilla opinnoillaan herätti paljonkin toiveita itsestänsä, onnettoman rakkauden houreissa surmasi itsensä. — Raskainta lienee hänen kuitenkin ollut kantaa niitä hävityksiä, joita Surma teki hänen perheessänsä, ottaen pois ensin hänen rakkaan puolisonsa ja sitten, pitemmällä ja lyhemmillä väliajoilla, kolme tytärtä. Kauan ennen näitä kuolemantapauksia oli Tuoni temmannut hänen esikoisensa vuoden vanhana pois. Minkälaiset hänen mielipiteensä tämmöisten kohtausten suhteen olivat, näkyy paraiten eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti huhtikuussa v. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli kuollut kaksi lasta. "Olen kokenut itsekkin", sanoo hän muun muassa tässä kirjeessä, "sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta ei auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei voineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta, kuin minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi semmoisissa tapauksissa kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisaasen hallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?"

Tämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään "Kopfhänger" (jumalisesti suruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein aina tyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen mielestänsä kuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia, kuin hän oli, ei suinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut jos joidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri sivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä keksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurun-alaiset) puolet, ja tämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita hän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli nähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän, olletikkin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin häntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana. Ulkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian ja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä myöskin se "incognito" (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne "qvi-pro-qvo't" (erhetykset), jotka siitä seurasivat.

Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai,
Kanssa laakerin kun maahan se laskettiin:
Vaan sun henkesi heelmät
Meille ainainen aarre on.

Vierkööt vuos'sadat vaan toinen toisensa taa',
Vanhat unhottukoot, uudetkin muuttukoot:
Ei sun muistosi muutu,
Eikä unhotu ansiotyös'.

Peittyipä Hellaankin kirkkaus peittoon yön,
Kauneus karkkosi pois, raakuus vallan sai,
Mutt' ei laulut Homeeron
Unhotuksihin jääneet, ei.

Näinpä Väinämön myös virret ja viisaus suur',
Ilmarin ihmetyöt, Kullervon kauhea tie,
Lemmin sankarin uljaus
Unhoon Suomessa eivät jää.

Aina, ain' yhä vaan nuoriso niistä juur'
Urhoon voimaa juo, intoa laulun saa,
Äidinrakkauden töitä,
Tiedon tenhoa ihmehtii.

Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs'
Kansoas' kirkastaa; itse Sä loistat myös,
Niinkuin Alppien huippu
Loistaa laajojen maiden taa'.

A. Ahlqvist,

5. Muinaissuomalaisten taikauskosta.

Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta ja hänen vaikutuksestansa maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen hämmentyi tarusekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillamme pakanuuden aikana oli vallallansa. Jumalan nimen tosin silloinkin tunsivat, mutta sillä nimellä he kunnioittivat monenlaisia henkiolentoja, joilta toivoivat jotain apua tahi pelkäsivät jotain pahaa itsellensä. Voimallisinta niistä kutsuivat ylijumalaksi eli erityisnimellä Ukoksi, ja hänen valtansa alaisia tavallisimmasti haltijoiksi, välistä myös jumaliksi.

Näitä haltijoita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto täynnänsä olevan, ilmassa, maassa ja maan allakin. Ei ollut järveä, saarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja laaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja koskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää, jolla ei olisi ollut erityinen oma haltijansa. Vedellä ja raudalla, tulella, tuulella ja pakkasella, vieläpä semmoisillakin olennoilla kuin uni ja kuolema oli oma lähimmäinen haltijansa. Näiden haltijain luultiin itsekunkin voivan vaikuttaa hyvää tahi pahaa niin omalla alallansa kuin syrjäisellekkin. Muutamilla haltijoilla oli suurempi piiri kuin toisilla, niin esimerkiksi Tapiolla suurempi kuin Hongattarella, Pihlajattarella ja muilla eri puiden haltijoilla, mutta kaikki olivat ne ylijumalan Ukon vallan alaisina, jonka puoleen siis rukouksissa käännyttiin, kun muusta ei tullut toivottua apua.

Tämmöinen yleensä oli esivanhempaimme taikauskonto, joka oli heidän mieleensä niin syvälle juurtunut, että jälkiä siitä vieläkin tavataan, vaikka kristin-oppia jo niin monta vuosisataa Suomen kansalle on saarnattu.

Taikarunoillansa luulivat esivanhempamme voivansa taivuttaa jumaliansa ja haltijoitansa avuliaisuuteen moninaisissa tiloissa ja tarpeissa, milloin niiden paljaalla, usein monikertaisella lukemisella ja erittäinkin rukous- ja hyvityssanoilla, milloin sen ohessa erinäisillä lupauksilla ja uhreilla. Metsän haltijoille luvattiin hyvästä saaliista perintökultaa ja hopeata, josta sitten myös pieniä hitusia heille kaapittiin; lieneepä joskus myös kokonainen kukkokin luvatta ja uhrattu. Karjan keväällä ensi kerran laitumelta tultua, uhrattiin esikkomaitoa sen menestykseksi ja vuodentulosta syksyllä esikkojyvät riihestä, jotka, niin maito kuin jyvätkin, vietiin jonkun pyhän pitämyspuun juurelle ja annettiin karjan ja vuodentulon haltijoille. Myös Ollin päivänä, heinäaikana, vuodenalkajais- ja kekrijuhlina syksyllä muistettiin "näkymättömiä vieraita" s.o. haltijoita ruokauhreilla. Lähteihin uhrattiin pieniä mynttirahoja, neuloja ja muuta vähäpätöistä tavaraa luultavasti veden tähden, jota niistä loitsutarpeihin otettiin, eikä unhotettu maan-alaistenkaan haltijain hyvittämistä, jos niiden tienoilta arveltiin jotain sairautta tahi muuta pahaa tulleen.

Paitsi sitä, mitä jo sanottu on, palvelivat he jumaliansa myös välistä päänsä paljastamalla, polvikumarruksilla, maahan lankeemisella, pyhissä paikoissa käymällä ja muilla semmoisilla tavoilla, jotka ehkä vasta myöhempinä aikoina olivat käytäntöön tulleet kristittyin jumalanpalveluksen mukaan. Todenmukaisesti esivanhempamme eivät kuitenkaan palvelleet minkäänlaisia kuvia eikä muita hengettömiä kappaleita, sillä vaikka Agricola sanoo: "palveltiin myös paljo muuta, kivet, kannot, tähdet, kuuta", niin ei niitä palveltu, vaan haltijain puoleen, jotka niitä vartioitsivat, toisinaan tarpeen tultua käännyttiin; kivet, kannot y.m. ilman haltijoitansa eivät voineet mitään, kun itsekkin tarvitsivat niiden apua ja suojelemista.

Hyviä jumalia ja haltijoita, jonkalaisia Ukko, Tapio, Ahti, Vellamo, Sampsa, Metsän emäntä, Mannun eukko, Kuutar, Päivätär ja monet muut olivat, loitsijat sekä muut avun tarpeessa rukoilivat ja palvelivat, mutta harvoin, jos milloinkaan, lienevät mitään palveluksentapaista pahoille hengille osottaneet. Semmoisia kuin Hiisi, Lempo, Louhi, Syöjätär ja mitä muita niitä oli, loitsijat enemmin käskemisen eli manaamisen, kuin rukoilemisen ja avuksi huutamisen tavoin kohtelivat, kun vaativat heitä jotain heidän itsensä laittamaa pahaa panosta korjaamaan taikka myös jotain semmoista jollekulle toiselle hankkimaan.

Taikasanoja ja useampia rukouksia käytti yhteinen kansa yleisesti tarpeissansa, mutta toisia taikarunoja löytyy, joiden käyttämiseen vaadittiin erityistä taitoa. Semmoisella erityisellä taidolla varustetut olivat niin kutsutut tietäjät, loitsijat, arpojat, poppamiehet, myrrysmiehet, intomiehet, lumojat, taikurit y.m., joiden joukkoon myös noidat ja velhot nimitettäkööt, vaikka eroavatkin edellä mainituista siinä suhteessa, että heidän toimensa ja hankkeensa aina tarkoittivat jotain pahaa ja turmiollista, kun niillä toisilla tavallisesti oli jotain hyvää toimenansa.

Tietäjillä ja loitsijoilla oli hyvin avara vaikutus-ala sen mukaan, mitä he itse kerskasivat tahi muut heidän voimastansa tiesivät kertoa. Paitsi sairaiden parantamista, johon työhön heitä tavallisimmasti käytettiin, taisivat he myös ihmisiä ja eläimiä sairaiksi saattaa, laittaa ihmiset vihaamaan tai lempimään toisiansa, kääntää silmät näkemään outoja olentoja ja korvat kuulemaan olemattomia ääniä, saattaa kielen puhumattomaksi tahi puhumaan toisin, kuin puhuja tahtoi ja aikoi, tehdä ihmiset sokeiksi, rammoiksi, mielipuoliksi, avioelossa riitaisiksi juomareiksi, tuhlareiksi, varkaiksi, vieläpä muuttaa heidät susiksi, koiriksi, karhuiksi tahi muiksi eläviksi.

He taisivat saattaa hyvän naimis-onnen, sovittaa riitaiset pariskunnat, onnistaa kirnumisen, oluenpanon, saipuankeiton ja muut emännyystoimet, tuottaa karjan-, kalastus-, metsästys- ja vuodentulo-onnen, usein toisistakin taloista, taisivat myös hävittää sen ja toisiin paikkoihin saattaa, pilata lehmät ja vasikat, hevoset ja varsat, siat ja porsaat, lampaat ja karitsat, maidot, voit, villat, pyssyt, nuolet, permet, loukut ja satimet, onget, rysät, merrat, verkot, nuotat, navetat, tallit ja riihet, mutta saattoivat myös korjata, mitä muut olivat pilanneet.

Varkaan he panivat takaisin tuomaan, mitä oli varastanut, tahi kiinnittymään varastamaansa kaluun, ett'ei päässyt irti, ennenkuin omistaja tuli omansa perimään, saattoivat karanneen hevosen tai muun elukan kotiin palaamaan, antoivat tietoja kadonneista kappaleista, missä ne olivat. He käänsivät ilmassa lentelevät noidannuolet ja muut pahat hankkeet lähtöpaikkaansa takaisin omain lähettäjäinsä päälle, varjelivat karjan metsänpedoilta, kaalimaat madoilta, tou'ot ruosteelta, jyvälaarit ja aumat hiiriltä, huoneet tulipaloilta, karkoittivat syöpäläiset huoneista, poistivat vahingolliset tuulet, sateet, hallat ja pakkaset; lujittivat muita ja itsensä velhoja, tarttuvia tauteja, rikkeitä ja kaikkia pahoja vastaan vieläpä niinkin, että taisivat tulikuumaa rautaa paljailla käsillään pidellä, lumoivat käärmeitä ja muita pahoja eläviä, lumoivatpa lainki ja tuomarit niin, että käräjissä aina pääsivät voitolle, oli asia mikä tahansa.

Näitä ja monta muuta kummaa kerrottiin tietäjistä tai kuultiin heidän omista kerskauksistansa. Jos sairas asui kaukana tahi muuta estettä oli, ett'eivät päässeet hänen luoksensa, niin taisivat taudin laadun, mistä se oli alkunsa saanut ja mitenkä se päättyisi, sanoa, jos vaan saivat tutkiaksensa jotakin sairaan pitämää vaaterepaletta tahi muuta. Muistakin etäisistä oloista ja tulevista asioista kuin myöskin toisten ihmisten ajatuksista voivat he tietoa hankkia ja edeltäpäin sanoa, miten joku ai'ottu matka tahi muu hanke, metsästys, kalastus, oli onnistuva. Kivillä istuen sanottiin tietäjien kulkeneen yli jokien ja järvien ja heidän henkensä, ruumiista erillään, matkustaneen muilla kaukaisillakin paikoilla tietoja saamassa ja sitten jonkun tiiman perästä jälleen yhtyneen ruumiisen. Semmoiseen henkimatkaan olivat he jonkun taikarunon hiljaisella hyrinällä valmistauneet, siitä tainnoksiin joutuneet eli "loveen langenneet" ja sillä aikaa, kuin henki itsepäällänsä kulki, sanottiin ruumiin, kuin hengetön ruumis ainakin, kuolleena maanneen, sitten hengen matkoiltaan palattua jälleen vironneen.

Mainittakoon muutamia tavallisimpia taikakeinoja.

Hammastaudissa otettiin hampaan kaivimeksi säystä eli pirste kirkon kynnyksestä tahi kirkkotarhassa kasvavan pujoheinän juuresta, jolla kaivettiin hammasta verille asti, jonka tehtyä kaivin vietiin entiseen paikkaansa. Myös koiran kulmahammasta pidettiin hyvänä hampaan kaivin-aseena. Se veri, mikä hampaasta oli saatu tihkumaan, koottiin sitä varten liekoon tahi uhripuuhun, johon karhun pääkallo oli kiinnitetty, tehtyyn reikään ja lyötiin siihen pihlajaisella tapilla lujasti kiinni hammastaudin sanoja luettaessa.

Kovissa kuoleman tuskissa kierrettiin sairasta virsikirjalla kahdesti myötä- ja kerran vastapäivää.

Käärmeen puremia parannettaessa otettiin elävä sammakko tahi kala, raapaistiin siitä paikasta, mihin käärme oli purrut, vähä verta, joka pantiin sammakon tahi kalan suuhun. Vähän aikaa sitten niillä puremapaikkaa likisteltyä ja pideltyä, vietiin ne elävinä veteen.

Nikassa piti, kertaakaan välillä hengittämättä, kolme kertaa perätysten lukea: mene nikka niineen, nikka toinen tuoheen, kolmas koivuun, neljäs neiteen, viides viitaan, kuudes kuuseen, seitsemäs seipääsen, kahdeksas kannolle, yhdeksäs uunin päälle, niin nikka lähti.

Jos riihi oli noiduttu, ett'ei puitaessa eli tapettaessa saatu tavallista jyvämäärää, piti se elon sijasta ahtaa kuusen havuilla ja ne tappaa, niin riihi korjautui.

Vieraasen paikkaan tahi vieraalle maalle tultaessa piti, ennenkuin astui jalkansa siihen, uhrata, mynttiraha tahi muu mitalipalanen, joka nakattiin maahan sanottaessa: terve maa, terve manner, tervehempi tervehtäjä.

Karjan talvionneksi pestiin navetta syksyllä yhdeksällä lehtisellä vastalla, sitten ammuttiin kolmesti läpi navetan ja pantiin elävää hopeata, hampun siemeniä ja suoloja joka hinkaloon.

E. Lönnrot.

6. Ilmarinen.

Luonteessansa edustaa Ilmarinen sitä suomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää, antaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisiin.

Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itseppä Annikki, hänen oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Väinämöisen lähdöstä kosioretkelle:

"Takoa yhä taputat,
Ajan kaiken kalkuttelet,
Kulkeaksesi kosihin,
Päästäksesi Pohjolahan;
Talven rautoja rakennat,
Kesän kengität hevosta,
Jo nyt vievät viekkahammat,
Ottavat sinun omasi!"

Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Väinämöinen häntä kehoittaa Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan miellytä:

"En sinä pitkänä ikänä,
Lähe Pohjolan tuville,
Miesten syöjille sijoill!"

Eipä auta sekään, vaikka Väinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. — Koska sittemmin Väinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi, mahdottomaksi yritykseksi:

"Viikon on Vipunen kuollut;
Et sieltä sanoa saane,
Et sanoa puoltakana!"

Sama on taas laita, koska Väinämöinen nostaa puheeksi yhteisen Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, — todellakin kummallinen seikka sepän epäilyksen syyksi. — Sitten, kun Sampo-retkellä hauki on saatu ja Väinämöinen siitä tahtoo jotain teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:

"Ei tule tyhjästä mitänä,
Kalan ruotasia kalua,
Ei seponkana pajassa,
Luona taitavan takojan."

Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta päästänsä, mutta — molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.

Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; mutta kerran liikkeelle pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin alku hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa keskenheittäminen vasta oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdy, kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään sepän asetta.

"Akatpa epäelköhöt,
Herjat kesken heittäköhöt;
Eipä mies pahempikana,
Uros untelompikana!"

Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki-sisar on hänet tuumista tekoon herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa, suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten sekaan, rohkeasti lähtee hän Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.

Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei hän kuitenkaan ylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme nähdessämme, ett'ei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ett'ei verinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties sopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties ei hän kerjinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo oli teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella on ainakin hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti "heittäiksen Jumalahansa", rukoileepi Ukolta apua. Myrskyssä, jonka Louhi sitä ennen oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä vaipalla, ett'ei tuota lähenevätä turmiota olis tarvis silmin nähdä. Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä Pohjolaan:

"Lempo menköhön merelle!
Siellä tuuli turjuttaisi,
Saisi sormet soutamiksi,
Kämmenet käsimeloiksi."

Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes sukua uljaalle Perth'in sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa, joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän on pikemmin viimeaikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka Ilmarinen ei ole sankari, on hän sen sijaan omassa työssään, ammatissaan verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailmaa. Missä vaan jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina, joka kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän töissänsä melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala sekä Pohjola. Lyhyet sanat tai rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen todentodella ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun hän, ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi. Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että

Kivet kasvoi kantapäihin,
Vahat varvasten sijoille.

Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna lietsojiksi.

Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskin runoutta; siinäkin on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.

Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen määrään, ett'ei hän aavistakkaan, toisten voivan sanoissansa siitä poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen, Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi Väinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen latvassa ovat oikeat taivaan valot.

Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä on kuitenkin hiukkanen lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa liian naimiskiihkoiselle Väinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan kehuu, että tämä neitonen

Ei ole suuri suun piolta,
Kovin leu'oilta leveä.

Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväissanoillaan, joilla
Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.

Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim. Annikin kautta on saanut tiedon Väinämöisen kosioretkestä, joka kenties voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma kovin kipeästi hänen sydämmeensä:

Tunkihe sepolle tuska,
Rautiolle raskas tunti;
Kirposi pihit piosta,
Vasara käestä vaipui.

Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa pois-menosta:

Se on seppo Ilmarinen,
Yöt itki unettomana,
Päivät einehettömänä;
Eipä kääntynyt käessä
Vaskinen vasaran varsi,
Kuulunut pajasta kalke
Yhen kuuhuen kululla.

Huomaammepa hänessä kerran yliluonnollistenkin rajain menevää, oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu seppä-parka Werther'in-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:

"Sinne mieleni tekisi:
Kotihini kuolemahan,
Maalleni masenemahan!"

Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.

J. Krohn.

7. Aino.

Kullervorunoissa on ainoasti miehen traagillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei olekkaan tyytynyt tähän yksipuoliseen traagillisuuden kuvaamiseen; se on meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksen neitsyen traagillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu traagillisen surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämmessään, hänen tunteissaan. Sydämmen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen traagillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämmensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii semmoista, jota neidon sydän ei voi sallia.

Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa vanhalle Väinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa hänen sydämmessään: että hän nimittäin vävykseen saisi Väinämöisen, sukuhunsa suuren miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoastaan ajattelemaan, kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin ulkopuolinen voima, vaatien saadakseen määrätä hänen sydämmensä kalleimmista asioista, ja tämä voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.

Aino, kun saa kuulla, kenelle hän on määrätty, hyrehtyy katkeraan itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin hänen äitinsä. Väinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämmen valittu. Kaikki vanhuksen maine ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden rakkauden tarvetta. Hänen sydämmensä laki vaatii, ett'ei hän mene miehelle, jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämmensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat molemmat velvollisuudet traagillisessa ristiriidassa.

Aino lähtee nyt lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä kohtaa hänet Väinämöinen. Ukko ei kysykkään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:

"Äläpä muille, neito nuori,
Kuin minulle, neito nuori,
Kanna kaulan helmilöitä,
Rinnan ristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä hivusta!"

Loukkauneena tästä vastaa Aino, ett ei hän korista itseänsä Väinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensi silmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen syvä merkityksensä. Väinämöisen käsky, ett'ei hän saisi muita kuin häntä varten pitää noita koruja, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen mielestään saastuneet sen kautta, että Väinämöinen niihin oli yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.

Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen, hän vaan sanoo surevansa korujensa katoamista:

Kirpoi kullat kulmiltani,
Hopeat hivuksiltani,
Sinisilkit silmiltäni,
Punanauhat pääni päältä.

Niin huolellisesti koettaa arka vaimon sydän muilta salata tilaansa. Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian todellisen laidan: että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa, karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.

Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surua toisten korujen hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on traagillisesti hyvin kaunis kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaa itsensä, vaan samassa myös tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö missään muussa runossa äidinrakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian kallista äidin rakkaudelle?

Pian näkee kuitenkin äiti, ett'ei siitä loistavasta lohdutuksesta ole apua. Aino vaan itkee ja valittaa:

Mieli ei tervoa parempi,
Syän ei syttä valkeampi.
Parempi minun olisi,
Parempi olisi ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta
Näille päiville pahoille,
Ilmoillen ilottomille!
Oisin kuollut kuusi-öisnä,
Kaonnut kaheksan-öisnä!

Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan suruun, sanoo tytär:

Sitä itken impi rukka,
Kaiken aikani valitan:
Kun annoit minun poloisen,
Oman lapsesi lupasit,
Käskit vanhalle varaksi,
Ikäpuolelle iloksi!
Oisit ennen käskenynnä
Alle aaltojen syvien,
Sisareksi Siikasille,
Veikoksi ve'en kaloille!

Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa; ne aavistavat sitä surmaa, johon hänen sydämmensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut, valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.

Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää selvästi tiedä, mitä hän tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja pukee itsensä äidin tarjomiin juhlavaatteisiin.

Siit' astui aittamäelle
Astui aittahan sisälle,
Aukaisi parahan arkun,
Kannen kirjo kimmahutti:
Löysi kuusi kultavyötä,
Seitsemän sinihametta.
Ne hän päällensä pukevi,
Varrellensa valmistavi,
Pani kullat kulmillensa,
Hopeat hivuksillensa,
Sinisilkit silmillensä,
Punalangat päänsä päälle.

Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämmeen? Oliko hän nyt valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta — kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan ulkomuodon ja sysimustan sydämmen välillä!

Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekkään tietämättä minne.

Läksi siitä astumahan
Ahon poikki, toisen pitkin,
Vieri soita, vieri maita,
Vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä,
Virkkoi vieriellessänsä:
Syöntäni tuimelevi,
Päätäni kivistelevi,
Eikä tuima tuimemmasti,
Kipeämmästi kivistä,
Jotta koito kuolisinkin,
Katkeaisinkin katala
Näiltä suurilta suruilta,
Ape'ilta mielialoilta.
Jo olisi minulla aika
Näiltä ilmoilta eritä;
Ei mua isäni itke,
Ei emo pane pahaksi,
Ei kastu sisaren kasvot,
Veikon silmät vettä vuoa,
Vaikka vierisin vetehen,
Kaatuisin kalamerehen,
Alle aaltojen syvien,
Päälle mustien mutien.

Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaassa mitään etsinyt, hänellä ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena, epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta. Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; hänen henkensäkkin on eksynyt, ei ainoastaan hänen jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla.

Näin saapuu hän meren rannalle. Siellä hän aamulla näkee:

Kolm' on neittä niemen päässä,
Ne on merta kylpemässä;
Aino neiti neljänneksi.

Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enää ole itsessään tukea; hän joutuu, ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuot meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän heittää vaatteensa rannalle ja uipi vedessä olevalle kullanpaistavalle paadelle. Mutta tämä paasi petti:

Kilahti kivi vetehen,
Paasi pohjahan pakeni;
Neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa.

Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen. Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan, siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakkin hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös raukenee ruumiillisesti traagillisen kohtalonsa voimasta.

Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren, turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä siitä, että oli yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja sen latvaan kolme kultaista käkeä:

Sai käköset kukkumahan
Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
Toinen kukkui: sulhon, sulhon!
Kolmas kukkui: auvon, auvon!
Kuka kukkui: lemmen, lemmen!
Sepä kukkui kuuta kolme
Lemmettömälle tytölle,
Meressä makoavalle.
Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
Sepä kukkui kuusi kuuta
Sulholle sulottomalle,
Ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: auvon, auvon!
Se kukkui ikänsä kaiken
Auvottomalle emolle,
Iän kaiken itkevälle.
Näin emo sanoiksi virkki,
Kuunnellessansa käkeä:
"Älköhön emo poloinen,
Kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi,
Kyynärän ikä kuluvi,
Vaaksan varsi vanhenevi,
Koko ruumis runnahtavi,
Kuultua kevätkäkösen."

Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämmen surun ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan tuntematon, se ei osoitakkaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään tyttärensä kohtaloa.

J. Krohn.

8. Runoja Kantelettaresta.

1. Eriskummainen kantele,

Ne varsin valehtelevat,
Tuiki tyhjeä panevat,
Jotka soittoa sanovat,
Arvelevat kanteletta
Väinämöisen veistämäksi,
Jumalan kuvoamaksi,
Hau'in suuren hartioista,
Veen koiran koukkuluista;
Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu:
Koppa päivistä kovista,
Emäpuu ikipoloista,
Kielet kiusoista kerätty,
Naulat muista vastuksista.
Sentä ei soita kanteleni,
Ei ilotse ensinkänä,
Soitto ei soita suosioksi,
Laske ei laatuista iloa,
Kun on huolista kuvattu,
Murehista muovaeltu.

I. 1.

2. Älä on ääntäni kulunut.

Lauloin ennen lapsempana,
Kieltä pieksin pienempänä,
Vaan en nyt sanoa saata,
Enkä kielin kerskaella;
Kieleni minun kipiä,
Säveleni sangen sairas.
Älä on ääntäni kulunut,
Säveltäni suuri säije,
Sitte mennehen sykysyn,
Sitte toisen toukoaijan.
Yskä on suuni sulkenunna,
Tauti salvanna sanani,
Jotk' ennen jokena juoksi,
Myötävirtana vilisi.
Niin mun ennen ääni juoksi,
Kun lyly lumella juoksi,
Venonen jokivesillä,
Mastilaiva lainehilla.
Nyt on ääneni poloisen,
Minun kurjan kulkkutorvi,
On kun karhi kaskimailla,
Hangella havupetäjä,
Vene kuivilla kivillä,
Reki rannan hiekkasilla.

I. 6.

3. Korpi kurjalla kotina.

Kotihinsa muut menevät,
Majoillensa matkoavat,
Kurjall' ei ole kotia,
Katalalla kartanoa;
Korpi kurjalla kotina,
Salo sauna vaivaisella.
Moni on päivä päätön päivä,
Usiampi einehetön;
Ilta ainakin tulevi,
Yö etehen ennättävi,
Moni tuikkavi tulonen,
Vilkuttavi valkiainen
Eessä lapsen armottoman,
Kohalla kovaosaisen.
Noin tunsi tulen isäntä,
Virkkoi valkian pitäjä,
Tuvallinen tuumoavi
Ja sanovi saunallinen:
"Pois turvaton tuvasta,
Armoton katoksen alta!
Tuulen vieä turvatonta,
Ahavaisen armotonta,
Varatonta vastarannan."

I. 36.

4. Ohoh kullaista kotia.

Lämmin paita liinainenki
Oman äitin ompelema;
Vilu on vaippa villainenki
Vaimon vierahan tekemä.
Lämmin on emosen sauna
Ilman löylyn lyömättäki;
Kylmäpä kyläinen sauna,
Vaikka löyly lyötäköhön.
Koria kotoinen leipä,
Jos on täynnä tähkäpäitä;
Vihavainen vieras leipä,
Vaikka voilla voituohon.
Villainen emosen vitsa,
Ruokoinen isosen ruoska,
Joskon viikon virpokohon,
Rupeaman ruoskikohon;
Vitsa vierahan verinen,
Kyläläinen kynnäppäinen,
Josko kerran iskeköhön,
Tahi puolen koskekohon.
Ohoh kullaista kotia,
Armasta ison eloa!
Jos oli leipeä vähempi,
Niin oli unta viljemmältä;
Ei toruttu torkunnasta,
Makoomasta ei manattu.

I. 75.

5. Mipä paimenten olla?

Mipä meiän paimenien,
Kupa karjan kaitsijoien? —
Ei ole paha paimenien,
Pah' ei karjan kaitsijoien;
Kiikumma joka kivellä,
Laulamma joka mäellä,
Joka suolla soittelemma,
Lyömmä leikkiä aholla,
Syömmä maalta mansikoita,
Ja juomma joesta vettä.
Marjat kasvon kaunistavi,
Puolukat punertelevi,
Vesi ei voimoa vähennä,
Jokivesi ei varsinkana.

I. 171.

6. Jo tulen kotihin.

Jo tulenki, jo tulenki,
Jo tulenki kotihini;
Joko on kylpy joutununna,
Joko saatu saunavettä,
Sekä vastat valmihina?
Onko huttu keitettynä,
Puohtimella peitettynä,
Voita päälle heitettynä?
Onko lusikat ääressä,
Maitokupit vieressä?
Ptru Kirjo, ptru Karjo,
Ptruko haikia Haluna!
Jo on Kirjo kiini pantu,
Karjo kaarehen rakettu,
Haluna hakahan saatu;
Jo nyt jouvunki tupahan,
Jo tulenki, jo tulenki,
Jo tulenki, jo, jo.

I. 182.

7. Oisko linnun lentoneuvot.

Voi, kun loit minua luoja,
Kun et luonut lentäväksi,
Kotkana kohoavaksi,
Lintusena liikkuvaksi!
Oisko linnun lentoneuvot,
Kohottimet kotkalinnun,
Saisin siivet hanhoselta,
Kurelta kulettimensa;
Sitte siiville rupeisin,
Lenteleisin liiteleisin —
Kulkisin ma kullan maalle,
Asunnolle armahani.
Lentäisin lepeämättä,
Matkalla makoamatta,
Ilman puussa istumatta,
Lehvällä levähtämättä;
Meret ei estäisi minua.
Selät ei ne seisattaisi.
En surisi iltaisesta,
Enkä einetruo'istani,
Murkinat' en muisteleisi.
Viel' en viikonkaan perästä;
Armas minun aamustaisi,
Illastuttaisi ihana,
Kasvo kaunis syötteleisi,
Muoto murkinoitteleisi.

II. 44.

8. Maassa mieleni matavi.

Niin ne muutamat sanovat,
Moniahat arvelevat:
"Iloissahan tuo elävi,
Riemuissahan riehkahuvi".
Minä hoikka huolissani,
Ikävissäni ilotsen.
Usein minun utuisen,
Usein utuisen lapsen,
Maassa mieleni matavi,
Alla jalkani asuvi,
Alla penkin piehtaroivi,
Nurkissa nuhaelevi.
Usein minun utuisen,
Usein utuisen lapsen,
Mieli kulkevi kulossa,
Vesakoissa viehkuroivi,
Miel' ei tervoa parempi,
Syän ei syttä valkiampi.
Usein minä utuinen,
Usein utuinen lapsi,
Itketän ihanat silmät,
Kastuttelen kaian kasvon,
Vetytän verevän posken,
Hoikan varteni valelen;
Kylä tiesi kylpenehen,
Veli vettä kantanehen —
Minä kylvin kyyneleillä,
Hautelin haluvesillä.

II. 128.

9. Kyllä huoli virttä tuopi.

Kun olin ennen nuorempana,
Kasvavaisena kanana,
Tuli eukko tuonnempata,
Laulaja Lapin periltä,
Joka virsiä veteli,
Monet laulut laulatteli.

Annoin rätsinän akalle,
Hyvän paian palkastansa,
Siirrytin sinikeräset,
Puottelin punaiset langat,
Hyvän laulun laulannasta,
Paremman pajattamasta,
Virret kielin kertomasta,
Suin sanat sovittamasta.

Kuules eukko, kuin nyt laulan,
Kuules akka, kuin sanelen:
Tuo nyt jälle rätsinäni,
Palahuta paitavaate,
Työnnä pois punaiset langat.
Siirrytä sinikeräset —
Jo on virttä neuvomatta,
Saamatta sanoja kyllin;
Kyllä huoli virttä tuopi,
Mure virttä muistuttavi,
Kaiho kantavi sanoja,
Miel'alani arveloita.

II. 131.

10. Viel' on vuoro valvoakkin.

Tuuti, tuuti tyttöäni,
Tuuti onnea tytölle:
Tule onni oppimahan,
Sekä lykky löytämähän.
Kirjavalla korjallasi,
Ruskialla ruunallasi,
Valkialla varsallasi,
Tasakarva tammallasi.
Orihilla olkisella.
Hernevarrella hevolla!
Kun et tulle oppimahan;
Susi syököhön hevosen,
Tauti miehen tappakohon,
Tuli korjan polttakohon!
Tuuti, tuuti tyttöäni,
Nuku, nuku nurmilintu,
Väsy, väsy västäräkki,
Nuku nukkumis-ajalla.
Väsy maata-vuorollasi;
Viel' on aika valvoakkin,
Vuoro toinen valvoakkin.
Eipä anna mahti maata,
Hyvä onni olla jouten,
Kyty kun kinnasta kysyvi,
Appi paitoa anovi,
Nato nauhoja hyviä.

Tuuti, tuuti tyttöäni,
Tuuti tyyneksi tytärtä;
Hyvä on tyttö tyynemmästä,
Piika suusta pienemmästä.
Eläkä itke ilman syyttä,
Elä vaivoitta valita;
Viel' on syyssä itkemistä,
Vaivoissa valittamista,
Ikävissä itkemistä,
Huolissa kujertamista.

II. 192.

11. Minä pyy pesätön lintu.

Ajattelen aikojani,
Muistan muita päiviäni,
Entistä elantoani;
Niin oli entinen elanto,
Kun kesäinen päivän nousu,
Aamu armas aurinkoinen.
Niin on nyt minun eloni,
Kun pimiä pilven ranta;
On kun syksy-yö suruinen,
Pimiä kuin talven päivä.
Olin ennen kun olinki,
Olin kun omena-kukka.
Tahi tuores tuomenkukka,
Olin mansikka mäellä,
Punapuola kankahalla,
Koppelo emon ko'issa,
Tavi taaton kartanolla,
Sirkkunen sisaren luona —
Missä nyt minun kotini,
Kussa kurjan kartanoni?

Koti on koppelon pojilla,
Kartano kylän kanoilla,
Pesä pyillä pienoisilla;
Minä koppelo ko'iton,
Minä kana kartanoton,
Minä pyy pesätön lintu,
Korvess' on minun kotini,
Kalliolla kartanoni,
Maantiellä minun majani,
Turpehessa muut tupani,
Aian soppi on suojanani,
Joka tuuli turvanani,
Meren aallot armonani,
Meren vaahet varjonani.

II. 226.

12. Soria sotainen tauti.

Suku suuresti surevi,
Laji kaikki kaihoavi,
Heimokunta hellehtivi,
Saavani minun sotahan,
Tykin suuren suun etehen,
Rautakirnujen kitahan;
Sortuvan sotatiloilla,
Vainoteillä vaipuvani.

Vaan elä sure sukuni,
Kaihoa lajini kaunis;
En mä silloin suohon sorru,
Enkä kaau kankahalle,
Kun minä sotahan kuolen,
Kaaun miekan kalskehesen.
Soria on sotainen tauti,
Soria sotahan kuolla,
Hemme miekan helskehesen:
Akin poika pois tulevi,
Potematta pois menevi,
Laihtumatta lankeavi.

II. 265.

13. Omat on virret oppimani.

Ei ole seppä sen parempi,
Eikä tarkempi takoja,
Jos syntyi sysi-keolla,
Kasvoi hiili-kankahalla.

En ole opissa ollut;
Käynyt mailla mahtavien,
Samonnut Lapin saloja,
Souellut Wiron vesiä;
Omat on virret oppimani,
Omat saamani sanaset,
Tiepuolista tempomani,
Risukoista riipomani,
Pajukoista poimimani,
Vesoista vetelemäni,
Kanervoista katkomani,
Päästä heinän hieromani.
Kun olin piennä paimenessa,
Lassa karjan kaitsijana.
Metisillä mättähillä,
Kultaisilla kunnahilla,
Kirjavaisilla kivillä,
Paistavilla paateroilla;
Tuuli toi sata sanoa,
Tuhat ilma tuuvitteli,
Virret aaltona ajeli,
Laulut läikkyi lainehina.
Ne minä kerälle käärin,
Sykkyrälle syyättelin,
Panin aitan parven päähän,
Kukkarohon kultaisehen,
Rasiahan rautaisehen,
Vaskisehen vakkasehen.

II. 280.

14. Muut ja minä.

Muut istui iloitsemahan,
Painuivat pajahtamahan;
Minä istun itkemähän,
Ja painun pahalle mielin.

Ilossahan muut elävät,
Leikissähän leikamoivat;
Minä hoikka huolissani,
Palo pakkopäivissäni.

Muill' on tässä mustat kengät,
Saappahat soman näköiset;
Minä virsussa vitistän,
Tuohikengässä kitistän.

Muill' on kauhtanat komiat,
Sinertävät silkkiviitat;
Mull' on nuttu nukkavieru,
Takki tappuran näköinen.

Muill' on pitkät piipun varret,
Kopat kopran täytehiset;
Minä tynkyllä typytän.
Nahkavarrella naputan.

Muut syövät murukaloja.
Ja juovat olutpunaista;
Minä kiiskiä kitustan,
Vesilientä lippielen.

II. 298.

15. Emon torat.

Ei ennen emo torunna;
Kantajani kalkuttanna,
Vaikka maion maahan kaasin,
Lehmät metsähän levitin.

Ei ennen emo torunna.
Kantajani kalkuttanna,
Kun särin pari patoa,
Poltin paitani pahaksi.

Ei ennen emo torunna,
Kantajani kalkuttanna,
Kun tein kieron kehrävarren,
Väärän värttinän rapasin.

Ei vielä emo toruisi,
Kantajani kalkuttaisi,
Jos ma viikomman viruisin,
Kauan työttä kalkehtisin.

Ei vielä emo toruisi,
Kantajani kalkuttaisi,
Jos joisin hevosen varsan,
Kellokaulan kenkkeäisin.

Vaan tuosta emo toruvi,
Kantajani kalkuttavi,
Toin tuhman tulen puhujan,
Pahan paian ompelijan.

Pahan paian ompelevi,
Päälle päärmehet tekevi;
Kehnon rihman ketreävi,
Päiksi pellavat panevi.

II. 309.

16. Penu pieni koiraseni.

Penu pieni koiraseni,
Aina harras haukkujani,
Tule minun turvikseni,
Metsolahan mennessäni,
Ett'ei naiset naurahtaisi,
Piiat pilkkana pitäisi,
Ukotki urahtelisi,
Partasuut pahoin puhuisi!

Koirani keränä vieri,
Kylän kukka kuuluisana,
Itse mie kulen kuvana,
Sukset mustina matoina.

Sinä koirani komehin,
Juoksuttele, jouvuttele,
Ahomaita aukehia;
Juokse tuonne toisa'alle,
Mieluisahan metsolahan,
Tarkkahan tapiolahan!

Minun on koirani komiat,
Otukseni oivalliset;
Niin on silmät koirallani,
Kun on suuri suitsirengas,
Niin on korvat koirallani,
Kun on lumme lammin päällä;
Niin on hammas koirallani,
Kun on viikate Virossa;
Niin on häntä koirallani,
Kun on komehin korpikuusi.
Mielikki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo,
Kukuta nyt koiroani,
Haukuta hakijatani,
Sisällä salon sinisen,
Korven kultaisen kuvussa;
Elä haukuta havuja,
Kuusen oksia kukuta;
Haukuta havun-alaista,
Kuusen-oksan istujaista!
Luo löyly etempätäkin,
Kanna vainu kaukempata,
Vilullakin, vihmoillaki,
Tuiskuillaki, tuulillaki,
Jotta koiran kohti juosta,
Penun julki julkotella,
Mieluisassa metsolassa,
Tarkassa Tapiolassa.

II. 340>

9, Loitsurunoja.

1. Loitsijan perustussanat.

Armoa minä anelen,
Huojennusta huokaelen,
Ylähältä taivahasta,
Luota Luojan kaikkivallan,
Mistä armot annetahan,
Huojennusta hoivatahan,
Ovet armon auki käyvät,
Turvat tuttavat tulevat.
Herra hoivan heittäköhön,
Avun tuokohon Jumala,
Minun silmin nähtyäni,
Mielin arvaeltuani,
Suin sulin puheltuani,
Hengin huokaeltuani,
Käsin päälle käytyäni,
Sormin suoriteltuani!
Saakohon minun sanani
Läpi luun, läpi jäsenen,
Läpi lämminten lihojen,
Läpi suonten soljuvien,
Iho'on imento raukan,
Emon tuoman ruumihisen!

2. Manaus koskeen.

Mene tuonne, kunne käsken,
Keskelle tulisen kosken,
Vuoksen koskehen kovahan,
Imatrahan ilkeähän,
Kahen kallion lomahan.
Kinahmehen kauheahan,
Jost' et pääse päivinäsi.
Selviä sinä ikänä.
Ilman luojan päästämättä,
Kaikkivallan katsomatta!

Jospa tuolta päätä nostat,
Tahi kuonoa kohotat,
Ukko pääsi särkenevi
Neuloilla teräsnenillä,
Äimillä äkähisillä,
Rakehilla rautaisilla.

3. Hammastautia vastaan.

Poijes, lukki, leukaluista,
Haihu, häkki, hampahista,
Ilkeä, ijenlihoista,
Puremasta, järsimästä,
Hammasta hajottamasta,
Leukaluuta luistamasta,
Pääkamua kaivamasta;
Heitä tuonne hernehesi,
Tuonne paiskoa papusi,
Suen kiljuvan kitahan,
Leveihin leukaluihin.
Paholaisen parran alle,
Tuonen hau'in hampahisin.

4. Käärmeen puremaa vastaan.

Sinä vanha maan matonen,
Maan rikka, manalan rikka,
Pihan rikka, pellon rikka,
Rikka kaiken ristikansan,
Alla aitojen asuja,
Lahokannon kaivelija,
Kulon kultaisen alainen,
Pinon pitkän vierehinen,
Pettäjä iän-ikuinen,
Petit meitä ennen muita,
Petitpä esi-isämme,
Valehtelit vanhempamme,
Petit Luojan kaikkivallan,
Itse julkisen Jumalan:
Lupa sulle annettihin,
Lupa kulkea kulossa,
Mateloita maan sisässä,
Vaan ei annettu lupoa
Ruveta rumille töille,
Käyä töille törkeille.
Ethän kulkenut kulossa,
Mateloinut maan sisässä,
Kun rikoit ihon imeisen,
Turmelit emosen tuoman!

Miksi nostit norpoasi,
Kuksi päätäsi kohotit,
Ylemmäksi heinän juurta,
Heinän juurta, maan mätästä,
Liikuttelit liiroasi,
Kärseäsi käännyttelit,
Irvistit ikeniäsi,
Suutasi pahoin pitelit,
Teit paljolta pahoa,
Äijältä tihua työtä,
Pahoin sulle, pahoin mulle.
Pahoin meille kummallenki?

Miksi pistit, kun ma kielsin.
Miksi maistoit, kun manasin?
Ei sua käskenyt isosi,
Ei isosi, ei emosi,
Tekemähän näitä töitä,
Ristittyä rikkomahan,
Kastettua kaatamahan,
Tehtyä teloamahan.

5. Jäniksen sanat.

Minä laitan lankojani,
Liitän näitä liinojani,
Liitän liinani lumelle,
Lasken langat hangen päälle
Jänön poika kyykelöinen,
Ristisuu, räkäleleuka,
Juokse noron notkokkeita,
Painakkeita painattele,
Juoskos kullaisna käkenä,
Hopeaisna myöhkyränä,
Vasten minun pyytöäni,
Kohen kultalankojani;
Tullos ilman tuusimatta,
Varomatta vaapottele,
Lyöte kynsin kynnykselle,
Käpälöin kahan etehen;
Ellös varpoja valitko,
Pure varpa ensimmäinen,
Se on voittu metsän me'ellä,
Sivuttu salon simalla,
Ellös vainen mengökkänä
Toisten varpojen tyköhön,
Siellä surma suin pitäisi,
Kova kuolo kohtoaisi;
Kaikk' on muut vihaiset varvat,
Joita sie kovin varaja,
Vaan täm' on metinen varpa,
Jok' on latvoin laskettuna,
Latvoin laskettu lumehen,
Tyvin työtty taivosehen,
Latva pihtiä pitävi,
Tyvi jousta jännittävi.

6. Karjan sanat.

Keskellä kesäsyäntä,
Jumalan suvea suurta,
Lasken lehmäni leholle,
Maion antajat aholle,
Hatasarvet haavikolle,
Kourusarvet koivikolle,
Työnnän kuuta ottamahan,
Talia tavottamahan,
Ahomailta aukeilta,
Leveiltä lehtomailta,
Korkeilta koivikoilta,
Mataloilta haavikoilta,
Kultaisilta kunnahilta,
Hopeaisilta saloilta.
Lepy lehto, kostu korpi,
Lempeä salo sininen,
Leppyös lepyttäissäni,
Kostu kostutellessani,
Anna rauha raavahille,
Sorkkasäärille sovinto,
Tänä Jesuksen kesänä.
Maarian suvena suurna!

7. Suden manaussanat.

Susi juoksi suota myöten,
Villahäntä maata myöten,
Karjakullan kuuluvilla,
Pienen viljan vieremillä:
Pois minä sinun manoan
Näiltä karjan käytäviltä.
Juokse tuonne jouhikuono,
Viron hurtta viilettele,
Pohjan pitkälle perälle,
Lapinmaahan laakeahan,
Kuss' ei käyne karja teitä,
Vaella hevosen varsa;
Sini juokse jouhikuono.
Viron hurtta viilettele,
Kuni kynttä varpahissa,
Hammasta ikenissäsi!
Sinne mä sinun manoan.
Korpivuorten kukkuloille,
Kotihinsa korven koiran,
Paikoillensa maan pakanan,
Ettet tieä tietä tänne,
Etkä kulkea osoa,
Viljaisille viitamäille,
Viljavieruille mäille,
Muille maille mulkosilmät,
Tuonne, taanne toitohännät,
Ulvojaiset ulkomaille,
Surmapaikoille susien.
Tänne jääköhöt jänikset,
Tänne linnut lentäköhöt!

8. Kalastus-sanat.

Lasken verkkoni vesille,
Kivekseni kiinnittelen,
Juolehatar, akka kaunis,
Veen ehtosa emäntä,
Nouse tänne liettehestä,
Antamahan ainoasi,
Avarasta aitastasi;
Lähetä kalainen karja
Vanhoille verovesille,
Apajille aivotuille;
Anna noita, joit' anelen,
Noita tuo'os, joita pyyän,
Nosta luotojen lomista,
Kallioien kainalosta!

9. Kylvösanat.

Akka manteren alainen,
Mannun eukko, maan emäntä,
Pane turve tunkemahan,
Maa väkevä vääntämähän;
Eip' on maa väkeä puutu,
Eikä nurmi einehiä,
Kun lie armo antajista,
Lupa einetten emistä.

Nouse maa makoamasta,
Luojan nurmi nukkumasta,
Pane korret korttumahan,
Sekä varret varttumahan.
Tuhansin neniä nosta,
Saoin haaroja hajota,
Kynnöstäni, kylvöstäni,
Varsin vaivani näöstä!

10. Tulen synty.

Se varsin valehtelevi,
Tyyni tyhjeä latovi,
Joka tulta arvelevi
Väinämöisen iskemäksi;
Tuli on tullut taivosesta,
Panu pilvissä rakettu,
Se on poika aurinkoisen,
Armas auringon sikiö,
Tehty taivosten navoilla,
Otavaisten olkapäillä.

Siell' on tulta tuikuteltu,
Varvenneltu valkeaista,
Luona päivän, kuun malossa,
Kehän kultaisen kesessä,
Suun alla sulon Jumalan,
Alla parran autuahan.
Sielt' on tullunna tulonen,
Puhki pilvien punaisten,
Yläisistä taivosista
Alaisihin maaemihin;
Taivot reikihin repesi,
Ilmat kaikki ikkunoihin,
Tulta maahan tuotaessa,
Valkeaista vaaittaissa.