ALKULAUSE
Kuten yksityiset, siten kansatkin kerran ovat olleet lapsuuden iä'ssä. Kertomia ikivanhojen aikojen seikoista ja tapahuksista voisi sanoa kansan lapsuuden historiaksi. Uskontonsa puki kansa taruihin, keksintänsä sekä muun tietonsa sananlaskuihin, ja mitä nykyänsä sanoisimme historiaksi, oli siihen aikaan tarinoita. — Se oli luonnollisuuden ja lapsellisen vi'attomuuden aika. Tosin eivät vuosisatojen kokemukset ohjanneet mielen juoksua silloin, vaan myöskään ei vielä tyhjäntäpöinen, useinkin itseensä hämmentynyt viisastelemus rau'aissut ihmisen henkeä. Yltänsä näki ja haveksi kansa tässä lapsuuden iä'ssä ollessansa kummallisia, mielikuvallisia ihme-olennoita. Joka vuorella ja laaksolla oli omat eläjänsä, ja kussakin jo'essa sekä lähteessä joku jumalallinen olento. Haltioita ja henkiä, hiisiä ja kummitoksia, peikkoja ja piruja oli maailma täynnä. Sanalla sanoen: kaikki luonnon välikappaleet olivat kansan silmissä eläviä.
Ristin oppi oli se maailmalle loistava valo, jonka säteitä eivät vanhat tummentuneet luulot ja kuvannot kau'empaa sietäneet vaan pakenivat pakenemistansa yhä, haihtuen ihmisten mielestä. Ensi työksensä sai uusi oppi puhdistamaan ihmisen sydäntä, kävi siitä uudistamaan hänen henkeänsä, ja on viimein päästävä kaiken maailman niistäkin pimenteistä, mitkä vielä tummentavat sitä. Vaan tänäänkin siltä valistuksen alalta, jolla nykyänsä olemme, kuuntelemme mieluisasti esivanhempiemme muinoista oloa, heidän tapojansa ja elämätänsä yleiseen. Varsinkin viehättävät meitä heidän ihanat, korkeamieliset runonsa ja suloluontoiset tarinansa, joissa vuosisatojen kuluttua omituisella, meille iä'tse rakkaalla kielellänsä vielä haudoistansakin puhuttelevat meitä.
Ovat siis vanhojen runot ja tarinat kalliita meille muinoistiedon suhteen, vaan eivät sentähden ole ainoastansa kuolleita muinoisjätteitä, vaan i'än kaiken pysyväisiä muistopatsaita, joiden juurella kotimainen Runotar vieläkin valvoo, kuni kiitollinen lapsi äitinsä haudalla. Ovat ikäänkun sivistyksen kätkyviä, esivanhempiemme lapsellisia unelmia täynnä, kauniita, kummastuttavia teoksia, joiden rakennuksessa kansan omituinen luonne ja henki vielä osotaikse täydessä puhtaudessansa ja alkuperäisessä terveydesssänsä. Tekisi mielemme sanoa runon ja tarinan, kuni kaksi sisärystä; ikuisesta säännöstä asetetun taidetekoisen runoelman rinnalle, kuten lapsi täysiaikaisen miehen vierelle, kaikissa elon vaiheissa ja vimmoissa muistuttamaan häntä oman lapsuutensa virheettömyydestä ja puhtaasta kainoudesta. — Niin jos lienee, on vanhojen runoilla ja tarinoilla vielä tänäänkin suuri arvonsa, ja tulevat vaikuttamaan kotimaisen runoelman koko vastaiseen luonteeseen, juurikun varoittavaiset äänet, jotka estävät sitä omaa luonnon laatuansa heittämästä osoittamalla sille oikean suuntansa, jota sen tulee seurata, poikkeamatta harhateille.
Mitä Suomalaisiin runoihin tulee, lienevät joksensakin jo tarkkaan halki maan kerätyt, ja meillä on Kalevala ja Kanteletar, joissa ne säilyvät Suomen kansalle ikuiseksi iloksi; vaan tarinat, joita Suomalaiset niin suuresti rakastavat ja keskinäisessä elossansa huviksensa kertoelevat, ovat tähän asti olleet, josko ei ylenkatseessa niin kuitenkin kansan suusta keräämättä ja siis yleisölle melkein tuntemattomat. Juuri tästä seikasta puhuu jo 1836 vuoden Mehiläisessä muutamassa kohdin Lönnrot, sanoen moniaan siinä kerrotun tarinan jälkimaineessa: "Ilman on Suomalaisia tarinoita tähän asti ylen vähän ko'ottu. Taitaisivat kuitenki olla siitä arvosta, että ansaitsisivat tulla ko'otuiksi samalla huolella, kun moni muukin kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaellut. Niistä vaan olisi kotvaksikin kerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pi'an äärettömästi ja useimmiten erilaatuisia itsekullakin paikalla. Aina siitä ai'asta saati on kuitenkin kansan suussa eläviä tarumia al'ettu suuremmassa arvossa pitää, ja useammat Suomen kielen ja kirjallisuuden hyväelijät ovat niitä viimeisinä aikoina ahkeruudella kokoelleet." Paitsi Lönnrotin Mehiläisessä ilmaisemia keräsi juuri samalla aikaa Akatemian oppilas herra J. Fr. Kainonen ison joukon Venäjän Karjalasta, ja sittemminkin on vuosittain aina toisia tarinoita Suomen eri maakunnista kerätty. Niin ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella oppilaat D.E.D. Europaeus, A.E. Oksanen, Fr. Polén ja maisteri H.A. Reinholm keränneet niitä Karjalasta, oppilaat A. Rothman, A.E. Nylander ja tämän tarinakokouksen sommittelija Hämeestä. Samassa tarkkeessa on Länsi-Suomalaisen oppilais-osakunnan avulla oppilas B.A. Paldani vaeltanut Satakunnassa ja oppilas O. Palander muutamien Viipurilaisen osakunnan jäsenten toimesta Hämeessä, joiden kumpienkin kokoelmat ovat Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle lahjoitetut. Vielä sitte on pitäjän mestari Olli Karjalainen vasta mainitulle Seuralle hyväntahtoisesti lähettänyt muutamia kiitoksen sietäviä tarinoita, joita itse on kerännyt ja kirjoitellut kotitienooltansa Liperistä.
Mitä nyt aikoja myöten useammalta kerääjältä näin on ko'ottu, olemme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tahdosta kokeneet kykymme mukaan suunnitella ja painoon toimitettavaksi korjata; ja tässä lähtee nyt ensimäinen osa Suomalaisia Tarinoita, Suomalaisten lukijoiden hyvään mielisuosioon turvaten, ensi kertaa liikkeelle, omaa synnynmaatansa samoamaan; vaan jos nykyinen asunsa olisi ikäänkuin halpa ja siistimätöin, elköön kuka lii'oin pahastuko sitä, se ei ole matkaajan syy vaan sen, joka sen pukua tiehen laittaessa korjaeli.
Helsingistä Kesäkuun 15 päivänä 1852.
Eero Salmelainen.