KETTU KOSIOMIEHENÄ
MADON LINNA
Oli ukko ja akka ja heillä yksi ainoa poika. No, rupeaa akka sairastamaan ja huonoksi käy hyvin, että luullaan jo kuolevan, niin tulee poika hänen luoksensa ja sanoo suruissansa: "Kunnepa minä hyvä, kun sinä maammoseni kuolet?" — "Elä ole pahoillasi", sanoi äiti, "jos minä kuolen sinusta, niin jääpihän isäsi eloon."
Kuluu aikaa siitä vähäsen, niin jo kuolee äiti, ja isä vuoronsa rupeaa sairastamaan. Siitä käypi poika nyt isänsä luokse, sanoo: "Kunnepa taattoseni minä hyvä, kun sinä kuolet?" — "Elä ole milläsikään", sanoi taatto, "minulla kolme ansaa on metsään pantuna, minä kun kuolen, sinä ansoilla käy, mitä saanet, tuo elävänä kotiin."
Ei aikaakaan, niin kuoli äijä, ja poika jääpi suremaan sitä, kun hän vanhemmistaan orvoksi jäi. Itki, itki, äijän itki, monet päivät itki, niin juohtuipa mieleen siitä, mitä isä oli kuollessaan sanonut. "Käskihän se isäni minun ansoilla käymään", arveli mielessään poika, "jahka minä huvikseni lähdenkin!" Sillä tuumalla meni hän metsään, kävi ansan siellä, kävi toisen, kävi kohta kolmannenkin, niin puuttuipa ruskea repo olemaan kolmannessa. Sen vei elävänä kotiinsa niinkuin isävainajalta neuvo oli, mutta arveli mieltänsä myöten: "Ei tästä minun saaliistani paljon apua ole, nälkään tässä kuolen kuin kuolenkin, ellen ajoissa neuvoa pitäne." Näitä miettien tuli hän saaliinensa kotiin ja istuutui suruissaan rahille ajatellen itseksensä, mille työlle nyt rupeaminen, jolla toimeen tulisi. Silloinpa kuuluu tuvan loukosta pakina niinkuin ihminen haastaisi ikään, ja kettu sanoo pojalle: "Ka, eikö sinun, Jussi Juholainen, laadi mielesi naimaan?" Jussi Juholainen näet on nimi sillä pojalla. Oudostuen pakinata nousi poika seisaalle ja lähestyi kettua sanoen: "Kuinkas minä, ketturukka, naisin? Köyhän kera minä en elä, pohatat minulle eivät tule." — "Ka, lähde kuninkaasta naimaan, niin saat pohatan!" sanoi kettu. "Hyvin sinä nyt, kettuseni, joutavia pakiset!" vastasi poika, "kuinkas minä lähden kuninkaasta naimaan, siitähän ei tule mitään!" — "Ka, elähän huoli", pakisi toimessaan kettu, "minä, katsohan, sen asian laadin, jotta syntyy ainakin." Kuultuaan tämän arveli poika: "Voinmahan olla ketulle mielen nouteeksi, ei tuosta pahaakaan liene!" ja läksi ketun kera kulkemaan, minne se häntä veisi.
Käydään kahden kesken, tehdään taivalta yhdessä, niin tullaanpa kuninkaan kotiin; linna jo näkyy heille. Puhuu silloin isännälleen kettu, sanoo: "Vuotahan tässä, minä lähden tietelemään edeltä, mitä linnassa kuuluu, onko kuninkaallinen perhe kotona." Sillä puheen erosi jo isännästään Jussi Juholaisesta ja juoksi linnaan, jossa meni suorastansa kuninkaan puheelle ja sanoi: "Antakaa, armollinen kuningas, nelikkoa lainaksi, millä isäntäni Jussi Juholaisen kultia, hopeita määrisin." Kuningas kuultuaan tämmöisen pohatan tienoilla olevan antoi kohta nelikon ketulle, sanoi: "Pyydä nöyrimmästi isäntääsi minunkin linnassani käymään, onhan ruokaa, on huonetta minulla." Saatuansa kuninkaalta nelikon läksi kettu linnasta kantamaan sitä, etsi minkä sai kulta- ja hopeasipaleita kynsiinsä ja pani ne nelikon uurteeseen, josta vei nelikon kuninkaan palvelijoille takaisin kiittäen lainasta ja juoksi siitä isäntänsä luokse, jolle kertoi asiansa, miten kuningas vaati heitä linnaansa. Kuningas sillä välin miettii mielessänsä: "Jokohan se kettu isännästään toden puhui, jotta sillä moinen rikkaus ompi, vai olikohan valhetta kaikki?" Päästäkseen asian perille sanoi hän orjillensa: "Tuokaa nähdäkseni se nelikko, joka lainassa oli; kun lienee kultia, hopeita hänellä määritty, niin onhan muutamia sipaleita pohjaankin jäänyt." Käskyä kuullen kantoivat orjat nelikon katseeksi, ja kuningas kun tarkoin katseli sitä, löysikin pieniä kulta- ja hopeasipaleita sen uurteesta, josta näki ketun sanat todeksi, arveli: "Ei ole se mies joutava mikään, kun on kultaakin, hopeata nelikolla määritä!"
Iltapuoleen päivää kulki Jussi Juholainen kettunsa kera linnaan sitten, jossa kuninkaan käskystä annettiin hänelle erityinen huone asua ja ruokaakin sekä juomaa, mitä halusi ja kuninkaan linnassa parhaanlaatuista oli. Siinä eli sen päivää nyt ketun seurassa hyvästi, kunne yö tuli; mutta aamulla erosi kettu taas hänestä, meni kuninkaan puheelle ja sanoi: "Annapas, kuningas, vaatteitasi nähdä, onko yhtä hyvät kuin on isännälläni Jussi Juholaisella." Kuningas tuo nyt yhdet vaatteet ensinnä, näyttelee ne, mutta kettu ei niitä ota, paremmat sanoo isännällään olevan. Siitä kuningas jo toiset tuo, paremmat, vaan eivät kelpaa ketulle nekään. Viimein, kun ei muusta apua ollut, tuo kuningas kolmannet parhaimmat vaatteensa näytiksi ketulle, jotta eivätköhän rupeaisi jo kelpaamaan. "No, nämähän ovat siihen laatuun kuin minunkin isännälläni", sanoi kettu, "miltä ei yhdennäköiset aivan", ja kantoi Jussi Juholaiselle ne kuninkaan vaatteet, käski hänen pukeutua niihin. Mitäs, Jussi kun tiesi jo ketun tuumat hyväksi, teki neuvon mukaan kohta ja puki vaatteet päällensä. Sai vaatetsineeksi vain, niin alkaa kettu taas neuvoa häntä, sanoo: "Lähde nyt kuninkaaseen, kosikaamme hänen tytärtänsä, niin saat sinä rikkaan morsiamen, köyhästä kun et sano huolivasi!" — "Kyllähän rikas luullakseni parempi olisi", vastasi Jussi ja kulki ketun kera kuninkaan linnaan, jossa pyytää morsiamekseen tytärtä. Kuningas arvelee, ajattelekse tuosta, niin jo suostuu tuumaan — ka, kuinka hän ei tytärtään semmoiselle miehelle antaisi, jolla vaatteet on hyvät, mitä parhaimmat päällä, ja kultaa, hopeata niin äijän, jotta nelikolla määrittiin! Eihän muuta, ruvetaan häitä vain laatimaan, ja rahvasta kerätään, herraa, talonpoikaa linnaan paljon.
Pidetäänhän piiruja, monta päivää pidetään pääksytysten, niin alkavat jo vieraat linnoilta hälvetä, kukin lähtee kotiinsa. Arvelee siitä nyt lähteäksensä naisensa kera Jussikin; kuinkas, lähdettävä oli kumminkin, ja rupesi hyvästi heittämään päästäksensä taipaleelle. Mutta kuninkaasta oli outoa nyt äkisti yksikseen jäädä, kun läksi ainoa tytärkin kotoa, ja hän laittausi kaimaamaan vävyänsä sanoen: "Annas, lähden kotiasi katsomaan minäkin, pitäähän kerta nähdäkseni, miten te, lapseni, talossanne elätte; kuljemme yksissä nyt sinne." No, eihän se semmoinen liika ystävyys Jussin mielestä maksanut mitään, senhän arvaa toinenkin, vaan minkäpäs hän teki, kuningas laittausi matkaan vain. Ymmärsi kettu nyt asian, että hätä se alkaa isäntämiehellä olla, ja juoksi turvaksi hänelle, sanoi: "Minä lähden, isäntäiseni, edeltä sanaa linnaasi viemään, tulkaa te vierainenne jäljestä, ja tiet kun matkalla eroavat, niin vasempaan käteen lähtekäätte, se tie linnoille suorin on." Jussi Juholainen kuunteli kettunsa puhetta, jota oli tottunut uskomaan, ja arveli: "No, sinä sen minun linnani tietänet, mistä sinne mennään, kuljemmehan jäljessä, jos sillä matkan päähän pääsisimme!" Turvaten kettuunsa lähtee siitä sulhanen naisensa, appensa ja muun juohtokansan kera taipaleelle tietämättä, mihin matka viimeinkin päättyisi; saadaanhan ketun neuvomaa tietä kulkemaan.
Kettu sillä välin juosta litvittää tietä pitkin yksinänsä, niin tuleepa kymmenen miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, kirveet olalla. "Ka, mitä miehiänne olette?" kysyi kettu. "Madon halonhakkaajia olemme", sanoivat miehet, "mitä se sinuun koskee?" — "Voi miesparat!" sanoi kettu, "kuningas matkaa tästä nyt jäljestäni; se kun kysyy, kenen olette, elkää sanoko Madon, sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman teille tuho tulee, kuningas on lähtenyt hävittämään Matoa." Miehet kuultuansa tämän lupasivat neuvon mukaan sanoaksensa, ja kettu läksi juosta luikertamaan edelle. Juoksee, juoksee, minkä juoksee, niin tuleepa kaksikymmentä miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, suuri hevoslauma ympärillä. "Mitäpä miehiä olette?" kysyi kettu. "Madon hevospaimenia", sanoivat miehet. "Elkää, poloiset miehet, niin sanoko, kuningas kun jäljestä tulee!" varoitti kettu, "sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman teidät kuningas tappaa, kun on lähtenyt näet Matoa hävittämään." — "Hyvinhän tuon voimme sanoa", vastasivat miehet, ja kettu juosta lipotteli edellensä; vaan ei etäälle ennättänyt, kun tuli jo kolmekymmentä miestä ison lehmikarjan kera vastaan hänelle, miehet sinisessä haljakassa kuin huuteessa. "Kenenpä miehiä olette?" kysyi taaskin kettu. "Madon lehmipaimenia", sanoivat miehet, "mitäpä sinun siihen ompi?" — "Oi, poloiset, päiviänne! Elkää vasta niin sanoko, tästä tulee kuningas jäljestäni Madon valtaa hävittämään", sanoi kettu, "sanokaa, miesrukat, Jussi Juholaisen olevanne, ilman kuningas päänne leikkuuttaa heti." Miehet lupasivat nyt käskyn mukaan sanoaksensa, joshan sillä välttäisivät kuninkaan vihan, ja kettu erosi heistä, läksi edelleen kohta. Juoksee, juoksee, minkä juokseekin, niin tulee jo linna eteen, joka niin on kaunis ja komea,
ettei löydy maalla mointa eikä vertoa vedellä: tammi keskitanhualla, puu pyhä pihalla kasvoi, lehvät kullankarvalliset, lehväsillä kultalinnut lauloa livertelevät.
Vielä on puisto kaunis likellä ja puistossa hirvi ylen sorea, jott'on karva kultaa, toinen hopeata, kolmas sitäkin parempi. No, kettu menee tupaan kohta ja katselee sisustakin, niin täällä Mato on isäntänä vain, muuta perhettä ei mitään. Sinne sanoo kettu tultuansa heti: "Oi, Mato-rukka, päiviäsi! Kuningas tulee, kotisi kohlistaa ja tappaa vielä itsesi sinut." Tästäkös tuli nyt Madolle hätä. "Enköhän", kysyi kohta, "voisi minä pakoon päästä?" — "Tiukassa taitaa olla pääsemisesi", virkkoi kettu, "vaan koehan paeta jonnekin, ehkähän ei löydettäisi toki!" No, aitta on pihalla, liinaa täynnä, niin siihen pistäkse se Mato piilemään kuningasta ja linnansa heittää asua ketulle, jota luuli ystäväkseen, kun se häntä oli varoittanut.
Kuningas naimakansan keralla sillä välin matkaa tietä myöten edellensä, ja tullaan ensinnä halonhakkaajien luokse, niin arvelee mielessään kuningas, kenenkähän miehiä nuo lienevät niin kauniissa haljakoissa, ja kysyy jo miehiltä itseltänsä: "Kenenpä halonhakkaajia olette?" — "Jussi Juholaisen", sanoivat miehet. "No, sepähän nyt neuvon vävy puuttui minulle, kun ei itselläni ole tuonnäköisiä halonhakkaajia", arveli kuningas, "lieneepä hänellä varat melkoiset muunkin puolesta!" Eihän muiden kuullen virkkanut kuitenkaan mitään, vaan sai naimakansan kera taivaltamaan edelle. Tullaan matkaa tehden sitten hevosvartijoiden luokse, niin kysyy kuningas heiltä: "Kenenpä miehiä olette?" — "Jussi Juholaisen hevosvartijoita", virkkoivat miehet. No, tätähän ihastui kuningas nähdessänsä, mimmoiset vävymiehellä oli hevoset sekä vartijat, joita ei itsellään kuninkaalla ollut semmoisia, ja läksi hyvillä mielin edellensä.
Tehdään taivalta, minkä keretään, niin tulevat vuorostaan lehmipaimenet vastaan niinkuin äsken ketulle, miehet haljakassa kuin huuteessa. No, kuningas taaskin kummastelee sitä, kysyy miehiltä: "Kenenpä paimenia olette?" — "Jussi Juholaisen", virkkoivat miehet, "Jussi Juholaisen lehmipaimenia; nämä lehmät tässä hänen karjaansa ovat kaikki." — "No, onpas karja sinulla hyvä", sanoi kuningas ihastuen vävyllensä, "tuskin on itselläni parempata." Tähän olisi nyt vastattava ollut, vaan Jussi Juholainen ei saa suutaan aukaistuksi, niin on kummaa kaikki hänestä, kokeehan joutua edellensä nähdäkseen, mihin tultaisiin viimeinkin, matkaa äänetönnä appensa rinnalla.
Kettu sillä aikaa oleksii Madon jättämässä kodissa. Aitan pisti tuleen, missä Mato oli kuningasta piilemässä, ja siinä paloi nyt linnan omistaja liinan sekaan tuhaksi, vaan kettu anasti autioksi jääneen linnan, jonka siivosi somaksi, ja kiirehti tulevia vastaan siitä, pistäysi tien vieraan vuottamaan. No, sieltä rientää nyt kuningas naimakansan kera yksissä tietä myöten, kunne alkavat Madon linnasta huoneukset näkyä, niin seisahtuu kuningas katsomaan tielle, kysyy toisilta: "Kenenpä nuo huoneukset tuolla, mitkä näkyvät meille?" No, siihen olisi nyt Jussi Juholaisenkin ollut vaikeanlainen vastata, kun ei tuntenut hän seutuja ollenkaan; vaan kettu pujahti piilostaan tiepuolesta siihen ja sanoi: "Siinä se, armollinen kuningas, vävynne Jussi Juholaisen linna nyt olisi, johon on matkanne; tulkaahan jäljessäni, kyllä minä tien osoitan!" Sillä puheen lähtee kettu juoksemaan edellä, ja toiset tulla pöyhöttävät perässä. Kuningas niin on hyvillään ylen, jotta nauraa myhähtelee kuljettaessa yhä eikä saa sanaa sanotuksi, niin on ihmeissään sitä rikkautta, mikä joka paikassa näyttihe; vaan kun perille päästiin ja kaikki ihmeet linnassa näkyviin tulivat, niin siinähän kuninkaalta pää kupeutui vasta. Linnut laulaa songertavat tammessa pihalla, hirvi hyppii, telmii puistossa, ja kaikki on muukin sen mukaan kaunista ylen. Käydään huoneuksiin siitä, katsellaan sisustakin linnassa, niin täällähän on laitokset paremmat vielä; kaikki on rahit, istuimet kullasta, seinät hopeasta ja katot, lattiat kiiltävistä kivistä. "Ka, on vävyä tässä vävyssä, on mitä nähdä muutakin!" arveli kuningas ja kallella päin katseli niitä vävynsä huoneita, mitä heissä kaikkea oli, eikä ihmettelemästä päässyt, niin oli outoa hänen mielestään kaikki.
Juohtokansa kun oli linnassa koolla kaikki, tulee kettu, kutsuu vieraat ruoalle, ja saadaan siitä piiruja pitämään kuin kunnon linnassa ainakin. Pöydät ovat syömisiä, juomisia ylen täynnä, ja herkkua on niin monenlaatuista siinä, ettei voi suu sanoa; kaikkea on muuta, linnun maitoa ei ole. Syödään vävyn talossa, juodaan, monet päivät eletään, niin jo tekee kuningas lähtöä, käkeää kotiinsa kulkemaan. Kettupa silloin sanoo isännällensä kaikkien kuullen: "Pitää meidänkin lähteä nyt vuorostamme kuninkaan luokse pitoihin, mitäpä siellä on hyvyyttä, onko sikälikään kuin meillä." Kuningas miltei olisi välttänyt tätä, vaan ei käynyt enää asiata kiertäminen, kun oli kerran puheeksi tullut, vaati täytyi tyytyä tuumaan ja kutsua vävyn väki vieraiksi kotiinsa.
Yhtenä matkattiin sitten kuninkaan omalle linnalle takaisin ja katseltiin perille päästyä tarkasti kaikkea, mitäpä täältä löytyisi, kun kuningas parhaan mahtinsa näyttäisi; vaan mitäs, täällä ei lintuja ole tammessa, ei hirveä puistossa! Muutamat koiran päät kuningas panee pihalleen haukkumaan, vasoja tanhualle hyppimään, vaan mitäpä niistä, ne eivät näytä millekään. Sanoo siitä isännälleen kettu: "Sinulla, Jussi Juholainen, parempi on nyt elos kuin on itsellään kuninkaalla, niinpä minua et enää kaivanne; eläkää hyvänä, minkä aikaa elänette!" Sillä puheen erosi kettu Jussista mennen metsään, minne lienee mennyt, eikä ole häntä siitä päivin nähty eikä kuultu. — Sen verran sitä.
KEHNON KOTI
Oli ukko muinoin, ukolla poika. Elos heillä oli vähässä, siksi että toimeenhan tulivat, kun jaksoi isä työtä tehdä uutteraan ja taloansa hoitaa; mutta vanhoillaan kävi ukko huonoksi, ettei paljon kyennyt työhön, ja talon varat, mitä entuudesta oli, hupenivat hupenemistaan yhä. Sehän seikka huoletti isää, joka pelkäsi poikansa hänen kuoltuansa aivan tyhjäksi jäävän ja miltei vain kerjäämällä täytyvän elatustaan hankkia. Estääkseen sitä arveli ukkorukka jos jonnekin, kun oli poika hänelle rakas, vaan ei arvellenkaan parannut asia sen siitänsä. Viimein, kun tunsi jo kuolevansa eikä muuta neuvoa tietänyt, sanoi hän pojallensa: "Sinulta kun, poikaseni, minun kuoltuani kaikki elokset lopekse, onhan lehmä jäljellä, syö se kotonasi tässä eläkä lähde mierolle pakkoamaan."
No, kuolikin ukko, kun aikansa tuli, ja poika vähitellen söi joutilaana kodissansa elot, rahat kaikki, mitä oli perintöä jäänyt, eikä ollut muuta enää kuin lehmä vain jäljellä. Sitä lähtee nyt lehmäänsä kuljettamaan, myödäkseen näet, jotta hinnasta sitten eläisi. Käypi, astuu tietä pitkin, lehmää sarvista vetää juntturoipi perässänsä, niin tulee äkkinäinen mies häntä vastaan, kysyy: "Kunnepa viet lehmää, poika?" — "Ka, möisin, ken kun ostaisi", vastasi poika. "Äijänkös otat?" kysyi mies. "Viisikymmentä ruplaa antanet", sanoi poika. No, siitä syntyy nyt kauppa. Mies antoi empimättä vaaditun hinnan lehmästä, vei sen vesakkoon heti ja tappoi sinne; mutta itse muuttui revoksi samalla ja läksi juoksemaan metsään, minkä ennätti. Sieltä kun löytää toisen näköisensä, alkaa puhutella sitä, sanoo: "Terve, ystäväiseni, olisi meillä pidot linnassa, kun voisimme muita tovereiksi saada!" — "Ka, emmekö heitä etsimällä saane", virkkoi toinen, "lähde sinä yhdänne, minä lähden toisaanne, niin viisikymmentä repoa kun mieheen saamme kerätyksi, tähän tulemme yhteen sitten."
Sillä puheen erosivat revot eri haaralleen kumpikin, ja viisikymmentä toveria saatuansa osakseen metsästä tulivat määräpaikkaan koolle sitten, josta kulkivat yhdessä sinne, jossa oli se lehmä tapettuna. Vieraiksi tulijat, joista oli kumma, kun heitä näin vähille syömisille kutsuttiin, alkoivat nurkua sitä, sanoivat: "Tämäkö meillä pitoa onkin?" — "Ei, hyvät vieraat, ei tämä vielä pito mikään ole", sanoi kutsuja-repo, selvittäen asiata, "tämä matkapalaksi vain on lähtiessämme, linnoilla vasta oikeat pidot ovat, sinne kuljemme nyt yksissä kaikki." Revot tyytyivät tähän, ja pitoihin-kutsuja vei heidät kerallaan aina linnan portille asti, vaan siinä erkani heistä sanoen: "Jääkäähän vähäksi aikaa tähän, minä lähden edellä kysymään, missä huoneessa meillä pidot ompi." Sen sanoi siinä, jätti revot seistä jönöttämään portille, mutta itse meni linnaan, jossa muuttihe mieheksi järilleen ja kävi kuninkaan eteen, sanoi: "Armollinen kuningas, tänne tulisi sulhanen tytärtänne kosimaan, ja täällä olisi sata repoa lahjaksi häneltä, kelvanneeko teille?" — "Ka, missäpä ovat ne sinun tuomasi?" kysyi kuningas heti. "Tuolla ovat linnan portilla", sanoi toinen, "pankaa palvelijanne katsomaan!" Kuningas suostui siihen, ja mies vei kuninkaalliset passarit kerallansa linnan portille, jossa näkivät hänen puheensa todeksi. Revot laskettiin nyt linnaan siitä ja vietiin tanhuaan kaikki, jossa mies tapatti heidät, kiskoi ketut selästä ja vei kuninkaalle kysyen: "No, herra kuningas, saammeko sulhasiksi tulla?" — "Emmehän tiedä", sanoi kuningas, "tuumaitsemme." Mutta mies, kun näki asian vielä arveluttavan kuningasta, ei enää siinä vuotellut, vaan pyörähti samalla poikkeen linnasta, muuttui sievästi hukaksi ja meni semmoisena metsään. Siellä löytää hän toisen vertaisensa kohta ja rupeaa puhuttelemaan sitä sanoen: "Terve, ystäväiseni, olisiko meitä satakaan, olisi linnassa meillä pidot." — "No, elähän mitään, vai olisi meillä pidot", vastasi toinen hukka, "no, ehkähän keräämällä toveriloitakin saamme, lähde sinä yhdänne, minä lähden toisaanne, niin tähän tulemme joukkoinemme yhteen sitten molemmat."
Puhe kun oli semmoinen pidetty, läksivät hukat juoksuun kumpikin, keräsivät viisikymmentä toveria metsästä osaksensa ja tulivat yhtymäpaikkaansa koolle sitten niinkuin tuuma oli. Siitä kulkivat yksissä linnalle kaikki, jossa kävi hukille samoin kuin oli sattunut ketuille. Kutsuja-hukka muuttui linnaan tultuansa mieheksi, tapatti hukkalauman tanhuassa ja vei nahat kuninkaalle, sanoi: "Tässä olisi isännältäni pienoinen lahja; saammeko, herra kuningas, sulhasiksi tulla?" — "Aprikoitsemmehan asiata", vastasi kuningas, "emme voi tarkoilleen vielä sanoa, tulee ehkä tyttärellemme sulhasia muitakin."
Mies, vaikka tästä nyt ymmärsi, että varsin se kuningas esteitä etsieli päästäkseen hänestä, ei kuitenkaan siitä hätäytynyt, arveli: "Ei sillä käy vielä asiata heittäminen, toimeen täss' on naimiskauppa saatava kumminkin, juonitelkoonpa kuningas miten hyvänsä!" Niissä tuumin läksi hän linnasta pois, muuttui karhuksi kohta ja meni semmoisena metsään taas. Siellä kun kohtaa toisen näköisensä, niin tervehtii häntä, sanoo: "Oi veikkoseni, mistähän toveriloita saisimme? Olisiko meitä satakaan, olisi pidot linnassa hyvät!" — "Ka, ehkähän toveriloita etsimällä saamme", vastasi karhu, "saakaamme hakemaan, viisikymmentä kun saanen minä ja viisikymmentä sinä, siinähän niitä onkin tarpeeksi asti, tähän tulemme yhteen sitten." — "Ka, tulemme", sanoi toinen; ja läksivät eri haaralleen kumpikin saadaksensa toveriloita, jotta päästäisiin muka pitoihin sitten. Siitä kun määrätyn joukon olivat keränneet molemmat, yhdistyivät puheen mukaan joukkoinensa ja kulkivat yksissä linnalle.
Kuningas, joka ikkunastaan näki heidän tulonsa, miltei säikähtänyt tämmöistä karjaa, arveli: "Onpas siinä elävää, onpas siinä metsän riistaa, ei ole köyhä mies, joka semmoiset lahjat laittaa, taitaisi olla otettava semmoinen sulho, mistäpä niitä parempiakaan tullee!" Hänen näitä arvellessaan tulee jo karhujen tuoja hänen puheelleen, sanoo: "Olisi, kuuluisa kuningas, lahja isännältäni vähäinen, saanemmeko sulhasiksi tulla?" — "Tulkaatte!" sanoi kuningas, ei osannut muuta, "ei ole köyhä sulhanen, tulkoon, että saan hänet nähdä ja tuntea!"
Tämän vastauksen saatuansa läksi mies linnalta kiireesti ja kulki sen pojan luokse, jolta oli lehmän ostanut, sanoi: "Terve, tuttavani, jätä jo köyhä kotisi, lähde kuninkaan tytärtä kosimaan!" Poika luuli toisen piloillaan tätä sanovan ja virkkoi vastimeksi: "Kuinkas minä tämmöinen sinne lähtisin, kuningas ei laskisi huoneeseenkaan, työntäisi pois, tappaisi tämmöisen sulhasen." Mutta mies puhui toimessaan vain, sanoi: "Tulehan pois, kyllä minä neuvot tiedän, kuule minua ja tee tarkkaan, mitä sanon, niin asiat, katsohan, toimeen tulevat hyvästi." Kuunnellen tätä alkaa poika mieltyä tuumaan ja lähtee kuin lähteekin miehen kera matkaamaan. Kotvasen kuljettua tullaan linnan tienoihin sitten, jotka mies entuudesta tuntee hyvästi, niin poiketaan tieltä syrjään vähäsen, jossa kasvaa pieni näreistö semmoinen. Siihen jättää mies näreistöön toverinsa, sanoo: "Olehan sinä nyt vähän aikaa, vuottele tässä, kunneka minä linnoilla käyn, sinulle sieltä pätevämmät vaatteet tuotan. Ne kun tuodaan sinulle, elä tuojalle kovin nöyrä ole eläkä ensimmäisiin ihastu, vaan kun saat vaatteet koetellaksesi, sinä elä muuta kuin silmäile heitä hätäiseltä ja työnnä samalla takaisin, sano: 'Eivät nämä ole minuiset', eläkä ole ollaksesi koko vaatteista ennenkuin sinulle kolmannet tuodaan, ne vasta ota, pue päällesi ja tule niissä linnaan." Poika lupasi tehdäkseen, miten neuvo oli, ja mies läksi matkaansa toverilleen päteviä vaatteita hankkimaan niinkuin oli sanonut. Kulki suoraa tietä linnaan, osti siellä vanhan hevoskulun, kolme ruplaa antoi hinnasta, ja kävi sitten hattujen tekijältä rahallaan ostamassa reellisen hattuja, pisti hevosensa valjaisiin ja läksi hattukuorman kera ajamaan linnasta tiehensä. Siinä juoksee kuninkaan linnan editse joki, jonka poikki silta on rakennettu, niin siihen seisautti sillalle hevosensa ja sieppasi kirveensä, sillä hakkasi sillan poikki. No, mitäs; silta kun saa poikki, virta vie sen myötänsä, ja sinne menee koko rakennus hevosen kera, hattuineen päivineen hajoaa virtaan. Mutta mies juoksi linnaan samassa, jossa kertoi kuninkaalle asian, sanoi: "Oi, herra kuningas, kuin teillä oli huono silta! Me kun olimme linnaan tulossa, silta hajosi ajettaessa, ja sinne menivät meidän miehet kaikki, hevosineen kaikkineen tuiskahtivat jokeen. Siinä katosivat isäntäni vaatteetkin, hukkaan tulivat kaikki, eikä voi matka-asussaan nyt linnalle tulla, hätäiseltä pääsi itsekin elävänä virrasta." — "Voi päiviäni!" vastasi kuningas, "kylläpäs se nyt sulhasmiehelle pahoin kävi, vaan hyvä, kun ei vahinkoa tullut pahempaakin, eihän lie vikaa pudotessa tullut mitään?" — "Eihän, Jumalan kiitos, vahinkoa tullut tuon pahempata, vaan kyllä kastuttiin pahanpäiväiseksi", sanoi mies. "No, ainahan tuohon neuvoa lienee, kun ei muuta vikaa tullut", tuumasi kuningas ja työnsi passarinsa sulhaselle vaatteita viemään, että julkeaisi linnaan tulla. Tuossa paikassa lähtee jo passari asialleen ja kantaa vaatteet näreistöön sulhaselle sinne; vaan tämä tekee niinkuin toverilta neuvo oli, ei ota ensimmäisiä vaatteita eikä toisiakaan, kolmannet parhaimmat vasta ottaa vastaan, pukee ne päällensä ja kulkee passarin kera linnaan, jossa kuningas ystävällisesti kohtelee häntä niinkuin sulhasta ainakin.
Ruvetaan siitä sitten sille pojalle ja kuninkaan tyttärelle häitä pitämään, viisi päivää pidetään perätysten, niin jo rahvas hajoaa linnasta, ja vävykin rupeaa appensa kodista lähtöä tekemään kuin muutkin. Kuningas silloin toimittelee vävyllensä hevoset, rattaat ja kaikki, mitä matkaa varten tarvittiin, ja itse valmistihe saattamaan. Ei muuta kuin matkaan oli saatava nyt, mutta vävy kun älysi appensa tuumat, että se matkaan aikoo, säikähti jo sitä, arveli: "Mitenkäs voinkaan minä appeni ja naiseni kera, lähteä, kun ei minulla pätevää kotia ole, mihin heidät veisin!" Hänen näitä miettiessään tulee kosiomies, sanoo vakaisesti: "Minä lähden nyt edeltä kotiisi sijaa saamaan, tule sinä vierainesi hiljalleen jäljestä." Sillä puheen läksi jo tiehensä kulkeakseen edeltä erillään toisista. Ajoi, ajoi vähän matkaa edelleen, niin onpas aho kaunis tien varrella, jossa paimen istuu kivellä, sata lammasta ympärillä. "Kenpäs olet?" kysyi hän siltä. "Kehnon paimen olen", sanoi toinen. "Oi, miesrukka", sanoi kosiomies, "elä Kehnon sano olevasi, kuningas tulee Kehnoa hävittämään, tappaa lampaat, jos tietää kenen ovat, sano kuninkaan vävyn olevasi, niin ei laadi mitään." — "Muistanmahan sanoa", vastasi paimen, "kiitos neuvostasi!"
No, tuskin pääsikään kosiomies paimenen luota, niin tulee kuningas vävynsä kera jäljessä ja keksii paimenen aholla. "Kenpäs olet?" kysyy hän kohta. Tämä kun muisti varoituksen, sanoi arvelematta heti: "Kuninkaan vävyn olen paimen." — "No, onpas vävylläni lammasta!" arveli mielessään kuningas, vaan eihän paimenelle sanonut mitään, vaan kulki edelleen hyvillä mielin. Kosiomies puolestaan teki matkaa myös, kulki eteenpäin yhä, niin jo toisessa kohdin ahon näkee, jossa paimen kivellä istuu niinkuin äskenkin, sata lehmää ympärillä. Tämän neuvoo hän samoin kuin edellisenkin rientäen edelleen, ja kuningas taaskin tulee jäljestä, kysyy paimenelta, kenen palvelija hän oli. "Kuninkaan vävyn olen", sanoi paimen. "No, elähän mitään, onpas vävylläni lehmää", ajatteli kuningas kiirehtien edelleen, minkä ennätti, nähdäksensä, millainen vävyllä koti oli, kun näin oli varat muun puolesta hyvät. Kosiomies pysyi kumminkin edellä yhä ja teki matkaa kerkeämiseensä hänkin, kun taaskin muutamassa kohdin näki miehen istuvan kivellä, sata hevosta ympärillä. Sen neuvoo samoin kuin toisetkin, sanoo: "Todista kuninkaan vävyn olevasi, muuten sinut kuningas tappaa." Siitä menee seisahtamatta edelleen sitten, kunne tulee Kehnon kotiin, jossa astuu tupaan ja laati tervehdykset sanoen: "Oi, paetkaa, ristikansa, kuningas tulee, kotinne hävittää!" — "Oi vieras, kunnepa me pakenisimme?" kysyi Kehnon väki. "Menkäähän riiheen, sieltä ei löydettäne", neuvoi mies. Sehän neuvo oli Kehnosta hyvä. Menivät riiheen lapset, akat ja kaikki, eikä jäänyt kuin se mies vain heidän kotiinsa isännöimään, kaikki jäi talous hänen valtaansa siihen.
Kuningas vävynsä kera taivaltaa edelleen aina ja tulee vuorostaan hevospaimenen luokse, niin kysyy taas entiseen tapaansa: "Kenpä, mies, olet?" — "Kuninkaan vävyn", sanoi paimen, "nämä hänen hevosiaan ovat tässä." — "No, on vävylläni hevosta, jos lie hyvyyttä muunkin näköistä!" sanoi iloissaan kuningas rientäen edelleen, eikä kaukaa kulkenutkaan enää, kun tuli jo väkineen päivineen Kehnojen taloon. Siinä ottaa kosiomies vastaan heidät ja käskee vieraat tupaan. "Ka, onpas vävylläni koti, missä naisen kera asua!" sanoi kuningas tupaan tultuansa heti ja ihmetteli näitä vävynsä huoneita, miten olivat kauniit ja somat. "Olisi tämä asuntomme siistimpi ja somempi toki", vastasi kosiomies isännän puolesta kuninkaalle, "vaan ovat Kehnot tätä poikessa ollessamme hävittäneet, vasta minun tullessani pakenivat täältä." — "Ka, missäpä he nyt ovat?" kysyi kuningas vihaisesti. "Tuolla taitavat riihessä olla", sanoi kosiomies, "ei niistä nyt pelkoa ole, sinne pakenivat meitä." — "No, se riihi on poltettava heti", sanoi kuningas, "palakoot he sinne!" Kuninkaan käskystä ottivat miehet tuohuksia heti ja pistivät riihen tuleen, jossa paloi Kehnon heimokunta tuhaksi; vaan kuninkaan vävy sai kodin asuakseen hyvän, ja siinä eli kauniin naisensa kera kaiken aikansa hyvin. — Sen pituinen se.