KUOLEMA KUMMINA
TAIVAASEEN MENIJÄ
Poika kerran kolme vuotta teki palvelusta kolmeen äyriin. Hänenpä sitten alkoi mieli tehdä maailmaa katsomaan, niin osti kolme leipäkakkarata niillä kolmella äyrillänsä ja läksi kulkemaan kaupunkiin. Matkalla tuli häntä vastaan köyhä kerjäläisukko, joka sanoi itsellään nälän olevan ja pyysi yhtä leipäkakkarata syödäksensä. Poika vastasi ei saattavansa antaa, hänellä on pitkänlainen matka edessä ja eväät vähässä, vaan antaa hän tarvitsevalle kuitenkin, ehkähän Jumala hänestä murheen pitää, ja antoikin yhden eväskakkaroistaan ukolle. Tämä siitä hyvästä antaa nyt pojalle laukkunsa sijaan ja sanoo: "Pidähän tämä muistona minusta, ja mitä sinä näet taikka ajattelet ja toivoisit itsellesi, sano vain: 'Jahkapa sinä minun laukussani!' niin silloin se on siellä." No, otti poika ukolta laukun ja läksi käymään taas tietä pitkin, niin tulee toisessa kohdin taas kulkulaisukko vastaan ja pyytää jo toista eväskakkarata häneltä syödäksensä. Poika sanoi: "Ei minulla ole kuin nämä kaksi kakkarata enää itselläni, kolmannen vasta annoin kerjäläiselle, vaan annanmahan toisen vielä nytkin, ehkähän minusta Jumala huolen pitää", ja antoi leipäkakkaran ukolle. Tämä pisti leivän suuhunsa heti ja antoi lakkaristaan pojalle kortit, sanoi: "Pidähän nämä, ja vaikka sinä kenen kanssa näillä korttisille rupeat, sinä voitat aina." Poika otti kortit, pisti ne talteensa ja läksi astumaan edellensä. No, ei kaukaa kulkenut, kun tuli taas kolmannessa kohdin kerjäläinen häntä vastaan ja anoi leipäkakkarata syödäksensä. Poika ei olisi viimeistä eväsleipäänsä enää antanut, vaan toinen puisti yhä sanoen itsellään semmoisen ruoan tarpeen olevan, että nälkään oli kuolemassa. "No, annanmahan viimeisenkin evääni, koska niin olet tarvitsevainen", sanoi siitä nyt poika ja antoi kakkaransa ukolle. Kerjäläinen antoi nyt leipäkakkarasta pojalle vanhan nahkakukkaron sijaan sanoen: "Pidähän tämä tallellasi, ja kun tarvis tulee, puista vain kukkarotasi, niin saat rahaa, minkä haluat."
Poika erottuaan ukosta, jolle oli viimeisen leipänsä antanut, läksi tietä pitkin astumaan taas joutuaksensa kaupunkiin. Jonkin matkaa kuljettuansa näki hän suuren hanhiparven lentävän taivaalla ja muisti tuosta ukolta saamansa laukun, arveli: "Jahkapa olisitte te minun laukussani!" ja tuossa paikassa lensivät hanhet hänen laukkuunsa. No, ei muuta; kulki poika edelleen yhä, vaan ilta kuitenkin saavutti hänet ennenkuin matkansa perille pääsi. Vähän aikaa pimeässä samottuansa tuli hän viimeinkin kaupunkiin, vaan täällä jo asujamet makasivat, ja hänen täytyi muutaman kartanon portille kolkuttaa päästäksensä sisälle. Tästä herää isäntä ja tulee portille, kysyy: "Mikäs mies ja mistä sinä olet, kun näin yöllä kuljet?" Poika silloin muutamia hanhia laski portin alatse isännälle ja sanoi, että näitä hänellä on ja näitä hän antaisi, jos yösijan saisi. "Ka, ei ole minulla tilaa huoneissani", virkkoi isäntä, "tosin on kartanossani yksi autio tupa, vaan siinä ei kukaan ole rauhaa saanut pirulta." — "Kyllähän siellä toimeen tulee", vastasi poika kuultuansa asian ja pyrki siihen autiotupaan yöksi. "No, saat siellä olla, kun vain rauhaa saanet", vastasi isäntä ja laski pojan portista sisälle. Tämä sanoi kiitokset isännälle ja meni suorastaan neuvottuun tupaan, jossa asettui levolle. Ei kuitenkaan kaukaa tuvassa ollut, kun tuli jo pirukin ovesta sisälle ja kysyi vihaisesti: "Kukas täällä minun huoneessani on?" Poika ei säikähtänyt sitä, vaan tervehti pirua ja sanoi iloissansa: "Hyvähän, kun toveri tuli, niin pääsemme korttisille!" Se oli pirun mieleen semmoinen tuuma, ja poika otti kortit käsille. Siitä kun ruvettiin korttia lyömään, niin poika aina tuli voitolle ja otti niillä kerjäläisen antamilla lehdillä toveriltaan määrättömät rahat. Tästä suuttui piru viimeinkin ja sanoi vihoissaan pojalle: "Pieksän minä sinut, ruoja, kun kaikki rahani veit." — "Elähän joutavaa suutu", vastasi poika, "saat rahasi takaisin ja vielä saat lisää kun haluat, minulla kukkaro on tämmöinen, joka rahaa tulee täyteen, kun vain kädessään puistelee sitä." Samalla otti vanhan kukkaronsa, jonka kerjäläiseltä oli saanut, ja näytti sen pirulle sanoen: "Tämän hankin nyt rahaa täyteen, vaikka se tätä nykyänsä tyhjänä on ihan." — "En usko, että se tyhjä on", vastasi piru, "annas, käyn itse kukkarossasi katsomassa." — "Käy vain katsomassa", sanoi poika ja laski pirun kukkaroonsa, vaan vetäisi samalla kukkaron suun kurenauhalla kiinni. Sinne jäi nyt piru vangiksi; poika pisti kukkaronsa laukkuun, jonka pani päänsä alle maata ruvetessa, ja nukkui siitä rauhassa.
Aamulla tuli talon isäntä vierastaan katsomaan sinne autiotupaan ja kysyi: "Tokkos nyt, miesrukka, täällä rauhaa sait?" — "Hyvin nyt rauhaa saapi, piru kun on kukkarossa", sanoi poika ja näytti isännälle, kuinka piru nyt pienessä paikassa oli. "No, elähän mitään, vai siellä se nyt on?" sanoi isäntä ihastuen sitä, "no, sitten sinä vasta, mieskulta, minulle hyvän tekisit, jos tykkänään saisit pirun täältä minun huoneestani pois." — "Kyllähän sen pois saapi", vastasi poika, pisti kukkaron laukkuunsa ja läksi niine tavaroineen huoneesta ulos kävelemään kaupunkia. Siellä näki hän kaupungin rumpalin kadulla rummuttamassa ja pyysi häntä rummuttamaan kaikki kaupungin sepät moukareineen ja muine paja-aseineen maksua vastaan kokoon torille. Rumpali rummutti, ja sepät tulivat siitä koolle niinkuin käsketty oli. Sattui suuri laaka kivi olemaan torin laidassa, niin poika siihen kivelle asetti laukkunsa, jossa piru oli kukkaron sisällä, ja käski seppiä moukareillaan lyömään sitä. Nämä kävivät työhönsä käsin, muutamat pihdeillä pitelivät laukkua kivellä, toiset moukareillaan ehtimiseensä paukuttivat sitä. Piru ensinnä huusi laukkua lyötäessä kovasti rukoillen: "Elkää, Jumalan luomat, häntä lyökö, hän mielellään pakenee koko kaupungista pois", vaan poika lyötti laukkua yhä, kunne ei ääntä enää kuulunut mitään. "Kyllä se nyt on kuollut", arvelivat viimein sepät ja herkesivät jo lyömästä. Poika silloin aukaisi laukkunsa ja rupesi tiedustamaan asiata, vaan kun kukkaron suuta helpotti, piru oli elossa vielä ja pujahti pojan käsistä pakoon. Kuitenkaan ei siinä tohtinut heidän saapuvillansa viipyä, vaan juoksi jäljelleen katsomatta koko kaupungista matkaansa.
Poikaa pidettiin nyt siinä pirun jättämässä talossa hyvänä; isäntä syötti häntä, juotteli kaikella mokomin, ja muutkin kaupunkilaiset osoittivat kiitollisuuttaan hänelle, kun he hänen avullansa pahasta vieraastaan pääsivät. No, hyvä tämä; vaan ei kauan sitä iloa kestänyt. Piru oli kaupunkilaisille äkäinen siitä, kun torilla pieksettiin, ja piiritti suurella voimalla koko kaupungin ahdistaen sitä niin kovasti, että kaupunkilaiset lupasivat suuren palkinnon sille, joka pirun pois ajaisi. Mies kun kuuli tämän, ilmoitti kaupunkilaisille, että kyllä hän pirun saa pakenemaan. Pani hevosen valjaisiin ja otti kolme täysinäistä ja kolme tyhjää tervatynnyriä rekeensä. Sen tervakuormansa ajoi hän keskelle toria ja huusi kaupungin piirittäjätä kaikkien asukasten puolesta siihen puheellensa. Piru tuli, ja mies alkoi puhutella häntä, sanoi: "Ryypätkäämmepä ryyppy viinaa puheen aluksi." Piru oli siihen valmis, ja mies käski hänen täysinäisestä tynnyristä juoda, vaan itse oli juovinansa tyhjästä. Piru pani suunsa tapinreiälle, ja kun kerran kallisti vain tynnyriä, niin ryyppäsi sen tyhjäksi ja kiitteli miehen viinaa hyväksi. Siitä ruvettiin sitten kaupungin piirittämisestä puhumaan, ja vähän ajan päästä sanoi mies taaskin pirulle: "Ottakaamme toinen ryyppy, niin paremmin sujuu puhe!" — "Kyllähän se niin on", vastasi piru, ja ryypättiin taas uudestansa: mies oli tyhjästä tynnyristä juovinansa, vaan piru jo toisen tervatynnyrin pani vatsaansa. Ryyppäämästä päästyä rupesivat sitten pakinoimaan taas keskenänsä, ja mies kysyi pirulta: "Etköhän heittäisi koko kaupungin piirittämisen?" — "Ei minun käy sitä heittäminen", vastasi piru. No, kun ei muusta apua ollut, sanoi taaskin mies: "Kurkku tässä kuivaa haastellessa, ryypätkäämme, hyvä vieras, tästä vielä viimeinen ryyppy!" Samassa antoi jo kolmannen tervatynnyrin ryypättäväksi pirulle, joka tyhjensi sen kohta, vaan itse oli tyhjästä tynnyristä juovinaan taaskin ja alkoi juomasta päästyä puhutella toveriansa, sanoi: "Puhutaan sinun saavan itsesi niin suureksi kuin ikään tahdot, onko se totta?" — "Tosi se on", vastasi piru ja isonsi itsensä niin suureksi, että tuli koko tori täyteen hänestä, ja miehen täytyi torin nurkkaan väistyä tieltä pois. Säikähtäen sitä sanoi hän pirulle: "Sanotaan sinun saavan itsesi niin pieneksikin kuin tilaisuus vaatii; koetapa nyt, kuinka pieneksi pääset." Kuultuansa tämän hoikkeni piru hoikkenemistaan kohta ja ujutti ruumiinsa niinkuin rihmasäikeeksi ohueksi, kysyen mieheltä: "Enkös ole nyt pieni ja ohut?" — "Kyllä olet", sanoi mies, "vaan koetapas, sovitko tuosta tapinreiästä sisälle?" — "Tokihan tuohon sovin", vastasi piru ja vyyhtäysi tapinreiästä tynnyriin näyttääkseen pienuuttansa; mutta mies oli varoillansa ja pyöräytti tynnyrin tapin kiinni. Piru jäi sillä tavoin tynnyriin eikä päässyt omin voiminsa sieltä poikkeen, vaan alkoi rukoilla miestä, sanoi: "Päästä minut irti, niin pakenen koko kaupungista enkä viiteenkymmeneen vuoteen vaivaa ketään tällä seuduin asuvaista, vaan teen meren saareen itselleni asunnon ja elän yksinäisyydessä siellä." Mies kun arveli asiata, laski sillä ehdoin pirun tynnyristä, ja vanha mies pakenikin kaupungista, vaan sanoi lähtiessään miehelle: "Minä määräajaksi pakenen nyt täältä enkä käy kaupungissanne, jos tulen, saatte tappaa; vaan jos kuka sillä aikaa tästä kaupungista käypi minun saaressani, niin minä taas sen saan tappaa." — "No, olkoon liitto semmoinen!" vastasi mies sanoen pirulle hyvästit.
Mitäs ollakaan; se mies asettui nyt siihen kaupunkiin asumaan ja sai kaupunkilaisilta sen palkinnon, mikä oli luvattu. Kuluipas muutama vuosi rauhassa siinä, niin sattui se mies kerran olemaan kalassa, niin nousi merellä raju tuuli semmoinen, joka ajoi hänen venheensä muutaman saaren rantaan. Siinä saaressa oli pirulla asuntonsa, vaan tuota ei mies tietänyt, vaan asettui tuulta pitämään rannalle ja rupesi keittämään kalojansa päästäkseen ruoalle. Tuskin sai patansa tulelle, niin tuli jo pirukin rantaan ja alkoi hätyyttää häntä, kysyi: "Miksikäs venheinesi minun saareeni tulit?" — "Tuuli ajoi", vastasi mies. "No, muistatkos liittomme?" kysyi piru, "nyt minä sinut tapan." — "Annahan, keittoni saan syödä ensinnä", sanoi mies. "No, keitähän ruokasi valmiiksi", vastasi piru ja istui odottamaan sitä koetellen kaikella tavoin pelottaa miestä. Tämä kun ei ollut asiasta ollaksensa, näytti piru viimein hampaansa, jotka olivat suuret kuin petkeleet ikään, ja kysyi: "Oletkos tuommoisia hampaita ennen nähnyt?" Mies siihen ei vastannut muuta, vaan sieppasi kiehuvan patansa tulelta ja paiskasi pirua sillä silmiä vasten, kysyi: "Oletkos tuommoista ruokaa ennen syönyt?" Kuuma kalakeitto poltti siinä nyt silmät pirulta, joka huutaen juoksi rannalta poikkeen; vaan mies hyppäsi venheeseensä ja pääsi elävänä kotiinsa.
Kului jonkin aikaa siitä, niin alkoipas miehestä itseksensä eläminen ikäväksi käydä. "Saisipa nyt akka ottaa", arveli hän siitä ja kosi muutaman kauppiaan tytärtä, vaan kaupunkilaiset kaikki pelkäsivät häntä, eikä kukaan antanut hänelle tytärtänsä, vaikka kyllä tiedettiin, että hän vallan rikas oli. Tästä suuttui mies kaupunkilaisiin ja ajatteli mielessänsä: "Tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon nytkin; lähden maata matkaamaan, ja kuka vaimonpuoli ensiksi vastaani tulee, sen otan naisekseni." Sillä tuumalla läksi hän kaupungista maalle päin kävelemään ja käydä astuksenteli tietä pitkin, kunne tuli köyhä kerjäläistyttö vastaan, niin hän sen tytön kihlasi morsiamekseen ja vei vaimokseen kotiinsa. Elivät, olivat sitten aikansa yhdessä, kunne vaimo lapsen teki, niin isä olisi ristittänyt poikansa, vaan ei saanut kummia sille kaupungista. "No, tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon nytkin", arveli hän mielessänsä ja läksi tietä myöten astumaan. Vähän matkan päässä tuli vastaan mies, joka sanoi olevansa Kuolema, niin hän sitä pyytää kummiksi. Kuolema tuli, ja kuljettiin yhdessä kaupunkiin, jossa saatiin nyt lapsi ristityksi. Kuolema siitä kysyy isältä: "Tuleekos minun jotakin kumminlahjaa antaa?" — "Ainahan se tapa on ollut semmoinen", vastasi isä, "vaikk'ei siihen määrää ole, vaan annetaanhan lahjat sitä myöten, miten kummin varat kannattavat ja asiassa muutoin käypi." — "No, olisi minulla voidetta semmoista", sanoi Kuolema, "että sillä kun voiteleepi, niin paranee sairas, jos suinkin paratakseen lienee." — "Kyllähän tuo jo kumminlahjaksi sopisi, vaan mitenkäs sitä voidetta käytetään?" sanoi mies. "Helppo sit'on käyttäessä", vastasi Kuolema, "kun sinä voiteinesi sairaan luokse tulet, ja minä jalkapuolessa lavaa seison, niin sairas siitä sinun voiteestasi paraneepi, vaan jos minä sairaan pääpuolessa satun olemaan, niin ei pidä voidetta antaakaan, sairas silloin kuolee kumminkin."
Mitäs ollakaan. Mies kun sai Kuolemalta sen voiteen semmoisen, hän sillä paranteli ihmisiä paljon ja tuli siitä nerostaan niin kuuluksi kaikille, että häntä kuljetettiin ympäri maailman sairasten luona. Kävipä muutamassa kaupungissa kuningas sairaaksi sitten, eikä nähty neuvoa muuta, vaan haettiin se mies häntä nyt sillä voiteellaan parantamaan. Mies meni, vaan kun kuninkaan luokse tuli, näki jo Kuoleman pääpuolessa seisovan. Keksittyänsä tämän mies ei nähnyt muusta apua olevan, vaan päätti pettää Kuolemata ja teetti kuninkaalle semmoisen lavan, joka pyöri niinkuin kerinkakko navalla, ja rupesi ehtimiseensä pyörittämään sitä. Kuolema kyllä koki pysyä pääpuolessa yhä, ja juoksivat kumpikin peräkkäin siinä, vaan mies yht'äkkiä tempasi lavaa toisaanne päin juostessansa, niin Kuolema lankesi lattialle. Toinen silloin pääsi kuninkaan pääpuoleen ja sai häneen voidettaan pyyhkäistä, niin se siitä parani ja tuli terveeksi kohta. No, siitäkös miestä nyt kuninkaan kartanossa hyvänä pidettiin ja palkinto annettiin hänelle hyvä; vaan Kuolema oli miehelle äissänsä ja peloitteli häntä, sanoi: "Aha, paha äijä, käskinkö minä sinun niin tehdä, nyt tapan minä sinut itsesi." Mies ei säikähtänyt tuota, hänellä kun oli se entinen laukkunsa matkassa, vaan silmäili vastustajaansa ja sanoi: "Jahkapa sinä minun laukussani!" niin samalla meni Kuolema laukkuun. Siitä lähtee mies laukku selässä kulkemaan, niin rupeaa Kuolema rukoilemaan häntä, sanoo: "Laske, veikkonen, minut täältä, niin en ikäpäivänä tapa sinua, kun nyt irti pääsen." — "No, tehkäämme liitto", sanoi mies, "kun kolmekymmentä vuotta antanet vielä minun rauhassa elää, enempää en vaadikaan, niin pääset laukustani ulos!" Kuolema suostui tähän ja sanoi laukusta päästyään miehelle: "Ne kolmekymmentä vuotta saat siinä rauhassa elää, kun et koskaan 'Kas-niin!' sano, vaan niin pian kuin sen sanan sanot, kuoletkin heti."
No, mies vältti nyt monta aikaa sitä kiellettyä sanaa, ettei "Kas-niin!" sanonut, ja paransi taas paljon ihmisiä sillä kuolemalta opitulla keinollansa; mutta Kuolema kantoi hänelle yhä kuitenkin vihaa siitä, kun hän petoksella kuninkaan paransi, ja pyysi kaikella keinoin tappaakseen häntä jo ennen aikojansa. Senpä vuoksi kulki miehen poikessa ollen hänen kotiinsa ja kirjoitti tuvan seinät sisältä ja ulkoapäin sitä yhtä sanaa täyteen vain: "Kas-niin!" — "Kas-niin!" — "Kas-niin!" — No, mies kun kotiinsa tuli ja tuvan seinät näki tuhratun näin pahasti, kysyi vahingossa emännältään heti: "Sinäkö tähän 'Kas-niintä' näin paljon olet kirjoitellut, vai kuka nämä tuvan seinät näin on pilannut?" Siinä tuli sen pahan sanansa nyt sanomaan, ja Kuolema samassa tuli noutamaan häntä, kysyi: "Lähdetkös nyt matkaani?" — "Täytyneehän minun lähteäkseni", vastasi toinen ja sai laukku selässä niinkuin hän matkastaan oli palannut, Kuoleman kanssa kulkemaan. Tämä kuljettaa nyt miestä toisiin maailmoihin, ja tullaan ensinnäkin taivaan portille. Siinä Kuolema kolkuttaa ovelle ja kysyy: "Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia lyömään?" — "Ei tänne kelpaa, Hiiteen se on vietävä!" vastattiin ovelta. No, Kuolema kantaa nyt miehen siitä Hiiteen ja kysyy taaskin ovelta: "Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia lyömään?" — "Kelpaa", sanottiin Hiidestä, "täällähän semmoinen onkin omansa", ja mies laukkuineen päivineen laskettiin sisälle. Hän ei kuitenkaan hämmästynyt tuota, vaan kun näki vanhan tuttavansa siellä, niin tervehti häntä ja sanoi: "No, ympäri mennään, yhteen tullaan, täällähän minun on vanha korttikumppalini vielä elossa, emmekö rupeaisi korttisille?" — "Saisipa ruveta", vastasi piru, "vielähän minulla olisi sinulta vähäsen siitä ajasta perittävääkin, kun viimeksi korttisilla olimme." No, ei muuta, ihmisen henki pantiin voitolta aina vetoon, ja mies sai ne entiset korttinsa laukustaan, ja ruvettiin piyviä lyömään niillä. Siinä mies tuli voitolle niinkuin ennenkin, ja kun hengen aina voitti, sanoi samassa: "Jahkapa sinä minun laukussani!" niin se silloin meni talteen sinne. Sitä tekoa tehden oli jo kuusituhatta henkeä päästänyt pirun vallasta ja saanut ne laukkuunsa, kun piru suuttui viimeinkin ja ajoi hänet laukkuineen päivineen Hiidestä pois.
No, kuolema kun ei sielläkään saanut miehelle sijaa, vei hänet uudestaan taivaan ovelle ja kysyi: "Kelpaako se mies tänne, joka kuusituhatta henkeä pirulta voitti?" — "Ei kelpaa", sanoi ovenvartija. "Eivätkö nekään henget kelpaa?" kysyi uudelleen Kuolema. "No, ne kelpaavat", sanoi ovenvartija, "missäs ne ovat?" — "Ne ovat tämän miehen laukussa", vastasi Kuolema, ja laukku otettiin taivaaseen heti. Mies kun näki tämän, sanoi suruissaan siitä: "Jahkapa itsekin olisin omassa laukussani!" ja samassa pyörähtikin omaan laukkuunsa ja pääsi muiden henkien joukossa sillä keinoin taivaan ovesta sisälle. Kuolema jäi seisomaan ovelle, vaan ei pahastunut toisen menoa, vaan arveli: "Hyvä kun tuosta tuollakin pääsin, jo häntä sain kylläkseni kanneksia!" ja läksi sitä tietään matkaansa.
TAIVAANVUOHEN SYNTY
Oli köyhä mies ennen, jolle saatiin lapsi, niin läksi kummia etsimään sille. Tiellä tulee mies vastaan häntä ja kysyy: "Minnekäs sinä menet?" — "Läksin kummia etsimään lapselleni", vastasi toinen. "No, ota minut kummiksi", sanoi vieras. "Mikäs mies sinä olet?" kysyi toinen. Vieras sanoi: "Minä olen Jumala." — "En minä Jumalaa ota kummiksi", vastasi mies, "hän on petturi, yhtä pitää köyhänä, toista pohattana, ei tee tasaista." Siitä menee edelleen ja kulkee vähän matkaa tietä myöten, niin tulee mies vastaan taaskin, kysyy: "Minnekä menet?" — "Kummia etsimään lapselleni", vastaa hän sille. — "No, ota minut kummiksi", sanoo se vastaantulija. "Kukas sinä olet?" kysyi kummin etsijä. Vieras sanoi: "Minä olen Surma." — "No, sinut minä kummiksi otan, sinä olet kunnon mies", sanoi toinen, "et säästä rikasta, et köyhää, et nuorta etkä vanhaa, teet kaikille tasaisen."
Siitä kulkee nyt Surma miehen kotiin, ja siellä lapsi saadaan ristityksi, niin kysyy isältä: "Antaakos kummi aina lahjaakin mitä?" — "Antaahan se jotakuta", vastasi isä. "No, antaa pitää sitten minunkin", sanoi Surma ja antoi rahin ja kukkaron lahjaksi. Rahi oli laatuansa semmoinen, jotta kun ketä käski siihen istumaan, se ei siitä käskemättä pois päässyt, ja kukkaro taas oli semmoinen, jotta siitä ei raha milloinkaan loppunut. Kolmanneksi Surma sen miehen opetti tietäjäksi, joka kaikki taudit tiesi hyvästi, mutta varoitti häntä, sanoi: "Missä kuuletkin sairastettavan ja sinua käydään tietäjäksi, elä rupea, jos minä pääpuolessa olen, sano: 'Tällä sairaalla on kuolemantauti'; vaan kun missä jalkopuolessa olen, silloin suostu auttamaan, sano: 'Kyllä tämä paranee'; ja se paraneekin siitä."
No, mies kun tämmöiset taiat oppi, se niillä äijän sairaita paransi ja tuli siitä niin kuuluisaksi tietäjäksi, että juoksi rahvasta myöten jo kuninkaallekin hänestä puhe. Sattuipa sitten kuninkaan tytär sairastamaan kerran, niin laittoi kuningas tätä mainiota miestä noutamaan tyttärensä luokse tietäjäksi ja lupasi monia miljoonia palkinnoksi, jos hän sen parantaisi. Mies tuleekin siitä linnaan parantaaksensa tytärtä, vaan tässäpä on Surma pääpuolella nyt. No, siinä ei olisi parantamisen tuumiin pitänyt ruvetakaan ollenkaan, kun nyt asia tällä kannalla oli, vaan hyvä olisi toisekseen ollut palkinnotkin kuninkaalta saada, ja mies kokee ansaita ne. Teettää muka lavan semmoisen, joka pyöri navan päällä, ja pani kuninkaan tyttären siihen, josta alkaa pyörittää lavaa niin liukkaasti, jotta Surma ei jaksanut tulla jäljestä, vaan luiskahti lavasta irti. Sen kun näki toinen, hyppäsi itse pääpuoleen heti ja paransikin kuninkaan tyttären samassa, josta sai kuninkaalta ne suuret palkinnot, mitkä olivat luvassa, vaan Surma tuli ja suhahti korvaan hänelle: "Nyt minä tapan sinut itsesi, kun et kuninkaan tytärtä antanut tappaa." Mies säikähti sitä ja alkoi rukoilla: "Elä vielä tapa, anna kotiini pääsen, jotta jotakuta lapsilleni vielä neuvoisin!" Surma lupasi tämän, ja toinen läksi kuninkaan linnasta kulkemaan kotiinsa neuvoaksensa vielä perillisiänsä, jotka hän jälkeensä jättäisi.
Astuu, astuu miesrukka suruissaan tietä myöten, kunne pimeä tapasi matkalla, niin poikkeaa tien varrella olevaan taloon ja pyrkii siihen yöksi. "Hyvin täällä saisit yötä viettää", vastasi isäntä, joka oli nahkojen valmistaja viraltansa, "vaan ei meillä nyt ole muuta tilaa kuin tuo huone, missä nahkoja pajutaan; siinä olisi sijaa, vaan siellä kehnot käyvät yötä olemassa eivätkä anna kellekään rauhaa." Mies vaikka kuulikin tämän, ei huolinut pimeässä enää edelleen lähteä, kun oli jo matkastaan väsynyt, vaan sanoi kehnoilta toimeen tulevansa ja rupesi isännän työhuoneeseen maata. Mitäpä tästä? Iltayö kului häneltä hyvästi, eikä kuulunut outoa mitään, vaan sydänyön aikana tuli kehnojen päämies sinne huoneeseen ja ärjäisi makaajalle: "Mikä mies sinä täällä minun huoneessani olet?" — "Minä olen matkaavainen", vastasi mies kavahtaen unestansa. "No, ei tässä ole tilaa sinulle", virkkoi kehno, "mene matkaasi täältä!" Mies ei lähtenyt sillä, sanoi: "Eiköhän tässä nyt kahden sovittaisi sentähden?" — "Emme sovi", vastasi kehno, "tämä huone tulee minusta yksinänikin täyteen." — "No, näytäpäs, miten sinusta koko huone täyttyy, en usko tuota muutoin", sanoi mies. Kehno oli koetukseen valmis ja paisui nyt, levisi niin, jotta parhaiksi sai mies henkensä parkkiastioiden välissä säilytetyksi. "Eikös ala nyt olla huone jo minusta täysi?" sanoi hän siitä, "vaan sovin minä pienemmäksikin, vaikka kuin pieneksi kävisin!" Toinen silloin otti Surmalta saamansa kukkaron lakkaristaan ja näytti sen kehnolle, sanoi: "Tokkohan tuohon minun kukkarooni sopisit?" — "Hoh", sanoi kehno, "tokihan minä siihen ainakin sovin!" — "No, koetapas, sovitko!" kehoitti mies. Kehno rupeaakin siitä näyttämään, miten hän pieneksi kitistyy, ja ajautui kukkaroon; vaan toinen samalla veti kukkaronsa kiinni, että jäi kehno koetuksilleen sinne. "Olehan tallessa siellä!" ajatteli mielessään siitä nyt mies, nosti kukkaron naulaan ja itse rupesi maata. Noustuaan aamusella kävi talon väen puheilla sitten ja pyysi nahanhankuuneuvoja lainaksi, joilla hankasi sitä kukkarotaan niin kauan, kunne kehno sisällä kuoli.
Kehnosta päästyänsä jätti mies talon väelle hyvästit sanoen heille kiitosta monta, ja kulki siitä jo kotiinsa. Eipäs aikaakaan kotonaan ollut, niin tuli jo Surmakin sinne ja sanoi: "Ole valmis, nyt minä sinut tapan." — "No, istuhan tässä rahilla vielä vähän aikaa, jotta lapsilleni hyvästit jätän", sanoi mies. Kuolema istui eikä älynnytkään rahia omaksi antamaksensa, vaan tarttui istumaan siihen, kunneka hänet toinen siitä päästäisi. Mies ei tehnyt kiirettä nyt, vaan istutti Surmaa kolmesataa vuotta rahilla ja eli itse kaiken aikansa hyvästi, hänellä kun oli se Surman antama kukkaro ja muut taiat elatuksen apuna. Vasta kolmensadan vuoden päästä alkoi hän pitkästyä aikaansa eikä kehdannut enää maailmassa elää, vaan laski Surman rahilta, ja Surma päästyään siitä tappoi hänet samassa.
No, mies kun kuoli, henki erkani ruumiista ja läksi pyrkimään taivaaseen, vaan ei otettu sinne, vastattiin, "Jumalata petturiksi sanoit, et sinä tänne kelpaa." Mitäs; kun ei taivaaseen otettu, täytyi lähteä helvettiin, koska ei muuta asumapaikkaa ollut. Siellä pyrki taas sisälle, vaan ei otettu sinnekään, sanottiin ovelta: "Tämähän se meidän päämiehemme tappoi, ei tätä tänne huolita!" No, kun ei päässyt miehen henki sinnekään, se jäi kummankin paikan keskivälille, ja siitähän se syntyi taivaanvuohi, joka ilmassa mäkättää nytkin. — Sen pituinen se.