TAIVASSALOLAINEN ELI MIES, JOLLA OLI HUPAKKO VAIMO
Oli ennen talonpoika, joka muutamalle kaupungin porvarille oli luvannut lehmän myydä. Aikoi siis lähteä sitä ostomiehille viemään, mutta vaimo, joka oli viisas olevinansa, nurisi tätä ja sanoi: "Sinä vain rahasi kulutat sillä matkallasi, parasta kun itse lähden lehmääni myymään." — "No, kun mielesi tehnee, lähde vain", sanoi mies nurkumatta eikä ollut asiasta milläänkään. Vaimo ei ollut ennen kaupungissa käynyt, vaan luuli kuitenkin siellä toimeen tulevansa ja osasikin kuin osasi sen porvarin taloon, joka lehmän oli tingannut. "No, itsekö nyt emäntä kaupunkiin tuli?" sanoi hänet nähtyään porvari. "Niinhän minä tulin", vastasi emäntä, "en laskenut isäntää lehmääni myymään, se niin paljon kuluttaa aina kaupungissa käydessään, ettei koskaan kaikkea rahaa kotiin tuo." Porvari, joka hyvin tiesi, että isäntä oli ylen tarkka mies eikä koskaan matkoillansa liikoja kulutellut, päätti akalle tehdä pienet kepposet, koska se niin viisas oli mielestään eikä omaa miestänsä uskonut. Näissä mielin laitatti hän hyvät, herkulliset ruoat vieraallensa ja samoin tuotatti makeita viinoja runsaasti hänen juotavakseen. Emäntä, josta niin ruoat kuin juomatkin olivat varsin hyviä, nautitsi kumpiakin hyvällä halulla, vieläpä liiankin halukkaasti, niin että viimein kävi juovuksiin ja nukkui pöydän ääreen penkille, jossa makasi tunnotonna niinkuin kuollut lavalla. Isäntä riisutti nyt talonpoikaiset vaatteet hänen päältänsä pois ja puetti hänet sitten komeisiin valtaväen vaatteisiin, josta läksi itse huoneesta pois jättäen hänet makaamaan.
Kun emäntä sitten aikansa maattuaan viimeinkin heräsi, koetteli hän itseänsä kummastellen ja luuli silmänsä käännetyiksi. Kun ei asiasta muuten selvää saanut, meni hän porvarin tykö ja kysyi: "Tiedättekö, kuka ja mistä minä olen, sillä nyt en tunne itseäni?" — "Teitä en tiedä, en tunne", vastasi porvari. "Ei minulla pitänyt näin komeita vaatteita oleman", puheli emäntä, "minä toin tänne kaupunkiin lehmän myytäväksi, enkä tiedä nyt, missä se onkaan edes, oletteko te sitä nähneet jossakin?" — "En ole lehmääsi nähnyt", vastasi porvari. Nyt rupesi emäntä itkemään ja sanoi: "Tokko lienen sama ihminenkään kuin ennen, koska minulla näin oudot vaatteet on päälläni; minulla olisi pitänyt musta hevonenkin olla, mutta mistä sen nyt löydänkään, olisikohan tuo teidän tallissanne?" — "Siellä on maalaisten hevosia paljon, joita suinkaan en kaikkia tunne", vastasi porvari. "No, siitä minä tiedän, jos minä olen se mikä ennen", tuumasi emäntä, "kun menen talliin hevosen luo, niin jos muuksi olen muuttumaton, se ei minulle ole vihainen, mutta vieraille on se hyvin äkäinen." Sillä puheen menikin talliin, mutta siellä oli paljon muidenkin matkamiesten hevosia, niin hänen täytyi tunteakseen omansa odottaa siksi, kun kaikki muut matkamiehet läksivät hevosineen pois. Sitten vasta lähestyi hän jäljelle jäänyttä hevostansa, mutta tämä, josta emännän puku oli outo, hyppäsi kohta kahdelle jalalle ja oli tulla emännän päälle. Vaimo taaskin itkemään ja sanoi: "En totta tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin ennen, vaan kun asiata oikein arvelen, voihan siitä kuitenkin tietoon päästä; meillä on kodissa koira, joka on ylen äkäinen kaikille vieraille, mutta ei koskaan minulle; jos nyt kotiin menen, ja se ei minua tullessani hauku, niin tuntee se minut omaksi emännäksensä; ja jos en siitäkään tietoa saisi, niin onhan minulla paljon lapsia kodissa, ne ujostelevat kaikkia vieraita ja hyppäävät niiden tullessa pataloukkoon, sängyn kujaan ja mihin ikään pääsevät, mutta minua tulevat ne aina iloissaan tervehtimään; ja jos en siitäkään vielä omasta olostani selvää saa, niin onhan minulla hyvä ja leppeäluontoinen mies, ja minä kun kylästä kotiin tulen, se kohta ottaa minut polvellensa, mutta vieraille hän ei paljon mitään puhu."
Näissä tuumin läksikin emäntä matkalle, vaan kun tuli kotipihaan, niin koirat olivat hänen tykkänään repiä, ja kun työn tuskin siitä kuitenkin tupaan pääsi, niin lapset kohta juoksivat pataloukkoon ja sängyn kujaan piiloon häntä. Kun sitten isäntä huoneeseen tuli, istui hän nyrryksissään penkille eikä virkkanut sanaakaan vaimollensa. Tästä rupesi vaimo taas itkemään ja sanoi: "En kyllä liene se ihminenkään, mikä ollakseni pitäisi, hyvä Isä, mikä minut on muuttanut!"
Isäntä kyllä oli kohta tuntenut vaimonsa, vaikk'ei sentähden kohta puhunut mitään, kun se oli niin oudoissa pukeissa, vaan kun vähitellen huomasi, missä hulluuden vimmassa eukkonsa oli, otti hän hänet polvellensa ja sanoi: "Kyllä tämä sinun kotisi on, ja kyllä sinä olet minun vaimoni!" Vaimo ei kuitenkaan tahtonut uskoa sitä, kun eivät omat lapsensakaan tulleet hänen tykönsä, mutta isäntä sanoi: "Kunka lapset tuntisivat sinut, kun olet niin oudoissa vaatteissa; mistä olet sinä ne saanut?" — "Sitä en ainakaan tiedä", vastasi vaimo, "kun kaupungissa kävin ja siellä unestani heräsin, niin nämä vaatteet olivat päälläni, enkä suinkaan tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin kaupunkiin lähtiessä." — "Ole vaiti", sanoi isäntä, "kyllä minun vaimoni olet, vaan missäs sinun hevosesi ja lehmäsi ovat?" — "En surmaksenikaan tiedä, mihinkä ne siellä joutuivat. Porvarin talossa tarjottiin minulle makeita ruokia ja viinoja. Niitä nautittuani nukuin minä sikeästi, ja kun viimenkin heräsin, en tuntenut itseänikään, sen vähemmin sain selvää muusta omaisuudestani." — "No, aika hupakko sinua onkin", sanoi mies, "ja yhä hupsummaksi taidat tulla", mutta mielessään arveli hän: "Ei tämän vaimon kanssa toimeen tule, pitää lähteäkseni maata, mieroa kuljeksimaan; jos siellä näen ja löydän muita yhtä hupsuja vaimoja kuin oma eukkoni on, niin sitten palaan takaisin, muuten jään sille tielleni iäksi päiväksi."
Näissä mielin lähteekin kotoansa ja tuli jonkin aikaa käveltyänsä muutamaan taloon. Tässä kysyy emäntä, joka oli puusniekka taikka toisessa naimisessaan, tupaan tulleelta vieraalta, mistä hän oli kotoisin. Mies vastasi: "Taivassalosta." Emäntä, joka oli vähäkuuloinen eikä oikein miehen vastausta erottanut, sanoi: "Vai taivaan salista! No, oletkos tuolla minun miesvainajatani nähnyt?" — "Kyllähän sen siellä olen nähnyt, ja hyvä tuttu olenkin hänelle." — "Onkos tuolla minkäänlaisia puutteita sielläkin?" virkkoi emäntä. "Kyllä siellä on puutteitakin", vastasi mies. "No, olisitkohan hyvä ja veisit hänelle täältä lahjaa, mitä antaa voin?" — "Kyllähän se muassani menee", vastasi mies. Emäntä sen kuultuansa antoi nyt miehelle syömisen puolta niin paljon kuin tämä kantaa jaksoi ja sanoi vielä antaessaan: "Kyllähän minä sille miesvainajalleni rahaakin lähettäisin, jos sinä ne hänelle veisit." — "Kyllä minä vien, jos niin tahdotte", sanoi mies, ja emäntä antoi nyt hänelle rahaa niin paljon kuin talossa oli, jonka jälkeen vieras läksi matkaansa sitä hyvyyttä muka emännän miesvainajalle viedäksensä.
Eipäs aikaakaan, kun tuli talon isäntä kotiin, niin emäntä kohta kertoi hänelle asian, sanoi: "Täällä kävi muudan mies taivaan salista; minä annoin sille ruoka-aineita ja kaikki mitä talossa rahaa oli, ja se lupasi ne viedä myötänsä miesvainajalleni taivaaseen." — "Voi sinua, hupakko! Kuka taivaasta tänne tulee?" sanoi isäntä, otti samassa parhaan orinsa ja läksi ajamaan takaa sitä miestä. Tämä kun havaitsi isännän tulevan, nakkasi pussinsa metsään ja läksi astumaan jäljelleen takaa-ajajataan vastaan. Isäntä kun kohtasi hänet, kysyi heti: "Tuliko mitään miestä vastaasi tavaraa kuljettaen kanssansa?" — "Tuli, mutta kun kuuli rattaiden jytinän jäljestänsä, niin läksi metsään tuonne", vastasi mies ja osoitti ihan toisaanne päin kuin hän pussinsa oli viskannut. "No, pidä velikulta, vähän aikaa tätä minun hevostani tässä, minä lähden jalkaisin ajamaan häntä perästä", sanoi isäntä hädissänsä ja juoksi sen puheensa metsään. Mies puolestaan jäätyänsä yksikseen tielle otti pussinsa tiepuolesta ja läksi menemään hevosineen päivineen paikalta pois. Isäntä taas kauan aikaa tyhjään juostuansa metsää tuli maantielle takaisin, vaan kun ei hevostaan nähnytkään siinä, läksi hän jalkaisin sen viejää vuorostaan tavoittamaan. Pitkältä hän ei kuitenkaan jaksanut juosta, sillä miten olisi hän hevosen saavuttaa voinut; täytyi siis jättää koko takaa-ajaminen sillensä ja kulkea kotiin, vaikka mielensä kyllä oli paha, ja hän päälliseksi vielä häpesi omaa tuhmuuttansa. Kotona kysyi emäntä: "No, missäpä hevosesi on?" — "Kun minä oikein sain asian kuulla, että totuudessa se täällä käynyt vieras oli, niin minä vielä hevosenkin annoin hänelle taivaaseen vietäväksi", vastasi isäntä vakavasti ja toimessaan. Emäntä silloin hyppäsi miehensä kaulaan, halaili häntä ja sanoi: "Nyt minä vasta sinua oikein rakastan, kun vielä muistat ensimmäistä miestäni, Pekka-vainajatakin."
Mies, joka akkaansa oli pakoon lähtenyt ja nyt viimeinkin toiselta hevosen vienyt, matkustaa siitä edelleen ja tulee muutamaan taloon, jossa on vasta rakennettu uusi tupa, vaan jossa ei ikkunaa ollut yhtäkään, jonka vuoksi huoneen sisällä oli pilkkosen pimeä. Tätä vikaa parantaaksensa oli emäntä teettänyt nahkaisen säkin. Sen kanssa juoksi hän, minkä ennätti, pihalla yhä ja paistatti päivää sen sisälle niin paljon kuin siihen sopi, josta sitten säkin suun kipakasti vetäisi kiinni ja säkin töytyytti tupaan. "Mitäs emäntä tuossa tekee?" kysyi taloon tullut mies. "Minä vain vähäsen päivää kannan uuteen tupaamme, vaan en oikein tajua, mikä tässä on vikana; kun pihalle menen, saan kyllä auringonpaistetta pussiini, mutta kun tupaan tulen, on päivä pussista poikessa, ja kuitenkin oli vanhassa tuvassamme, jossa ennen asuimme, päivää kyllin, vaikk'en sitä pihalta koskaan kantanut. Kun joku niin viisas olisi, että siihen neuvon tietäisi, miten tähän uuteen tupaan auringonvaloa saataisiin, sille minä satamäärän suorittaisin." — "Ehkä tuohon minä keinon keksin", sanoi mies, otti kirveen käteensä ja hakkasi tuvan seinään ikkunat, joista tuli huoneeseen valoa kyllin. Iloissaan tuli nyt emäntä kiittämään häntä ja antoi hänelle rahoja satamäärän palkoista.
"Ei tämänkään talon emännällä tunnu mieltä ja ymmärrystä liiemmäksi olevan, hullu hupakko on hänkin", mietti mies mielessään. Ottihan kuitenkin emännän antaman palkinnon vastaan ja kulki siitä edelleen. Onpas tien varrella sitten rikas linna, tuo suuri herrashovi semmoinen, jota seisahtuu katsomaan. "Eläs huoli", arvelee hän, "lähden tuostakin koettelemaan, ovatko siinä ihmiset niin hulluja kuin oma eukkoni on", ja lähenee hovia. Siinä sattuu sika olemaan pihalla, niin lankeaa kohta sen eteen polvilleen ja sanoo rukoilemalla: "Anni, armas ainoiseni, täti Tiina, tuttuiseni, lähde meille kestiin." Sitä tehden haastattelee hän sikaa rukoilevilla sanoin yhä, kunne tulivat hovin piiat tätä heidän mielestään hullua miestä katsomaan ja kysyivät: "Mikä mies sinä olet, joka tuolla tavoin sikaa kunnioitat ja rukoilet?" Siihen ei mies vastannut mitään, jonka tähden piiat menivät asiasta puhumaan emännälle, sillä herra ei itse kotiin sattunut. Tulee tuosta rouvakin pihalle, katselee syrjästä miestä, kuuntelee hänen puhettansa ja kysyy tuosta: "Mikä mies sinä olet?" Mies ei puolestaan virka hänelle mitään, vaikka kyllä kysymyksen kuuli, haastattelee vain tätiänsä. Tästä närkästyen sanoo rouva sikaa osoitellen: "No, koska hän on tätisi, niin vie hänet kotiisi kestiin." Sen sanoi hän katsoakseen, mitä mies tekisi, kun sian sai, mutta tätiään haastattelija sieppasi samassa sian ja läksi ajamaan, minkä ennätti. Ajoi vähän matkaa maantietä, niin jo poikkesi puutielle metsään, pani siellä toiset vaatteet päällensä — hänellä muka oli vaatteita keralla niin hyviä kuin huonojakin — jätti hevosensa sinne ja tuli maantielle takaisin. Kävelee vähän matkaa ajatuksissaan siinä, niin keksi sontiaisen maantiellä matelevan. Heti sieppasi hän hatun päästänsä, pani sen sontiaisen päälle ja rupesi itse keppi kädessä sen viereen vartioimaan.
Sill'aikaa oli hovin herra kotiinsa tullut, ja rouvansa oli ensi puheekseen hänelle kertonut: "Täällä kävi poikessa ollessasi hupelo mies ja vei meiltä sian." — "Voi teitä, kun sian annoitte!" sanoi hovin herra ja läksi sian viejää ajamaan perästä. Jo keksiikin tiellä etsittävänsä, vaan tämä, joka keppi kädessä yhä vielä hattunsa ääressä seisoi, viittaili jo kaukaa hovin herralle ikäänkuin käskien hänen hiljaa tulla, ettei hatun alla oleva saalis säikähtäisi. "Mitä sinä siinä vahdit?" kysyi hovin herra likelle päästyänsä. "Sattui kultahöyheninen lintu lentämään tästä, niin minä sen saavutin ja hattuni alle peitin; sitä tässä vartioin", sanoi vakavasti ja toimessaan mies. "No, kulkikos tässä mitään miestä sinun ohitsesi?" kysyi hovin herra. "Kulki tästä tuo huonoissa vaatekutaleissa oleva mies semmoinen, joka ajoi sikaa reessä", sanoi mies. Herra, vaikka tämän kuuli, jäi kuitenkin sitä lintua ostelemaan siihen, se kun on herroista kallis semmoinen elävä, ja sika unohtui hänen mielestään pois. "No, mitenkä se lintu sieltä hatun alta saataisiin, ettei se lentoon pääsisi?" kysyi hän mieheltä. "Kun olisi nuo verkot semmoiset, jotka ympärille panisi, äsken sen varmaan sieltä korjuuseen saisi", vastasi mies. "Niinpä mene sinä, käy verkot tuosta minun hovistani, minä sen aikaa vartioin sinun saalistasi tässä." Mies lähteekin käsketylle asialleen, tulee herran hoviin ja sanoo: "Voi rouvarukka, mikä nyt tuli! Rosvot saivat teidän herranne kiinni, se on siellä heidän vankinaan, vaan kun näki sivu kulkevan, niin lähetti minut tänne teiltä rahoja käymään, joilla hän päänsä, henkensä lunastaisi." — "Mikä lienet petturi, samanlainen kuin sekin, joka vasta täältä sian vei", vastasi rouva hänelle. "Ka, en ole mikään petturi", virkkoi mies, "näettehän, että minulla on herran hevonen ja värkit ajettavina." Rouva kun tämän todeksi näki, läksi rahaa hankkimaan kohta, keräsi kaikki, mitä talossa oli, vieläpä lainasi rengeiltään, piioiltaan, kasakoiltaan ja mistä suinkin sai, vieden kaikki, mitä oli koonnut, herransa lähettämälle asiamiehelle. Tämä rahat saatuansa lähtee ajamaan heti, poikkeaa sinne puutielle omoisensa luokse, valjastaa kaksi hevosta eteensä ja kiirehtii hyvää kyytiä kotiinsa päin.
Hovin herra sill'aikaa pysyy hatun ääressä maantiellä yhä, vahtii siinä, vahtii tuokion aikaa, vaan eihän sitä verkon kävijää kuulukaan, ja odottajalle alkaa jo vilu ja ikävä tulla. Viimein ei herra enää malta mieltänsä, vaan nostaa jo hattua. Ohoh! Täällä ei muuta hatun alla kuin tavallinen sontiainen, josta päälle päätteeksi paha haju höyrähtää hänen nenäänsä. Petetyksi nähtyään itsensä lähtee hovin herra nuivalla nenin omaa tuhmuuttaan häveten kiireimmittäin kotiinsa viikompaa viivyttelemättä. Siellä rouva tulee iloissaan häntä vastaan ja sanoo: "Voi toki, kun oli hyvä, että rosvojen käsistä pääsit, ystäväiseni." — "Missä rosvoloiden käsissä minä olen ollut?" kysyi herra. "Ka, täällä kävi mies sinun omaa hevostasi ajaen, se kertoi sinun rosvojen käsiin joutuneesi ja vei täältä rahaa pääsi lunastimeksi." — "No, niinhän tuo onnettomasti kävi", sanoi hovin herra häpeissään eikä puhunut koko asiasta sen enempätä.
Emäntätään pakoon lähtenyt mies, joka niin hovin herralle kuin muillekin oli nämä kepposet lystikseen tehnyt, tuli sillä aikaa rauhassa kotiinsa ja sanoi omaan tupaan päästyänsä: "Täällä elän tästä lähtien oman akkani keralla, tosin on hän vähän hupsu ja hupakko, vaan onpa noita muitakin niin hupsuja, vieläpä hupsumpiakin kuin hän." Sen kovemmin ei isännän ja emännän välillä mitään riitaa ollutkaan, vaan elivät rauhassa ja rakkaudessa kaiken ikänsä yhtenä, kunne heidät karvas kuolema viimeinkin kohtasi. — Sen pituinen se.
JÄLKIMAINE
Tätä tarinaa kerrotaan vähän eri tavalla eri seuduissa maatamme; niin esimerkiksi muistellaan tätä kertomusta Toholammin kappelissa Pohjanmaalla seuraavassa sadun katkelmassa:
Yhdellä miehellä oli härkä ja härkinkuorma, jota läksi kauppiaan tavalla kuljettamaan tienatakseen härkkimillään jotakin, sillä hänellä oli ruoasta puute. Tällä matkallaan tuli hän muutamaan taloon, jossa emäntä alkaa puhutella häntä, ja härkkimien paljoutta ihmetellen kysyy: "Minne noita tuommoisen joukon kuljetat?" — "Taivaaseen", vastasi mies. "No, eihän tuolla ruokaa tarvittane, taivaassa", sanoi emäntä. "Voi hyvänen aika! Ei sielläkään ruoatta eletä enemmän kuin muuallakaan; tuonvertaiset härkkimet eivät kaukaa toki kestäkään, sinne kun paljon karttuu väkeä." No, emäntä kun tästä tunsi vieraansa viisaaksi mieheksi, haastatteli häntä yhä ja sanoi: "Minulta on kaksi tytärtä kuollut, olisitkohan niitäkin sattunut siellä näkemään?" — "Hyvänen aika, joka päivähän minä ne olen nähnyt", vastasi mies. Emäntä arvelee asiata, sanoo: "Vai näet sinä ne useinkin siellä; menisiköhän tuonne sinun myötäsi, jos mitä vähän heille laittaisin?" — "Miksi ei, kyllä minä myötäni vien, mitä ikään lähettää tahdotte." Tätä ihastui emäntä, kokosi kuormallisen kaikenlaista tavaraa, ruokaa sekä rahaa, ja antoi miehelle kaikki taivaaseen vietäväksi.
Kohta miehen lähdettyä tuli isäntäkin kotiin, niin alkoi pariskunta keskenään tuumata, että olikohan tuo nyt totta, mitä vieras täällä käydessään kertoi ja puheli, ja viimein läksi ukko papin luokse asian perustusta tietämään. Pappi sanoi kohta: "Se on ollut suuri petturi, se teillä käynyt vieras; ei taivaaseen ruokaa eikä rahaa viedä, se on mahdotonta." Isäntä sen kuultuansa läksi nyt miestä ajamaan perästä, vaan tämä oli jo arvannut edeltäpäin, että kyllä häntä kohta tavoitellaan, jonka tähden oli kuormansa tien viereen varustanut ja hevoselta leikannut hännän. Kun sitten isäntä tuli pettäjätä tavoittamaan, oli mies maantiellä, siinä hyppieli verinen häntä kädessä ja hoki hokemistansa: "Kunpahan pääsisin, kunpahan pääsisin!" — "Mihinkä pääsisit?" kysyi isäntä karsaasti. — "Ka, taivaaseen, taivaaseen!" vastasi mies, "tästä jo kuormani meni, ja itsekin sain hevosen hännästä kiinni yht'aikaa mennäkseni, mutta häntä käteeni katkesi." Isäntä sen kuultuaan läksi tyytyväisenä kotiinsa ja sanoi siellä vaimolleen: "Kyllä ne sinun lähettämäsi tavarat jo ovat perillä, ole huoletta, eukkoseni!" — Sen pituinen se.
Ilmeen pitäjästä Karjalassa on niinikään saatu seuraavainen tähän Kertomukseen soveltuvainen sadun katkelma:
Muudan laahtari läksi lehmän ostoon maalle ja tuli taloon, jossa ei ollut muita kuin emäntä kotona. Tältä tinkasi nyt lehmän määrätystä hinnasta, vaan ei siitä rahaa antanut, sanoi: "Minä kun näin hyvän hinnan olen tarjonnut, antakaa minulle pantti, niin sitä vastaan käyn sitten teille lehmän hinnan suorittamassa." Emäntä, josta laahtarin tarjooma hinta oli runsas, antoi lehmän ja pantin vielä päälliseksi. Kun sitten ostomiehen talosta lähdettyä isäntä tuli kotiinsa ja vaimoltaan kuuli, mitä oli tapahtunut, arvasi hän petoksen ja päätti lehmänsä periä takaisin millä keinoin hyvänsä sanoen itseksensä: "No, jos hän oli kaupungin laahtari, joka meiltä vei lehmän rahatta panttia vastaan, minä rupean sitten taivaan laahtariksi, niin saadaanhan nähdä, mitenkä vielä käypi." Näissä mielin ottikin pitkän vavan käteensä ja läksi kaupunkiin. Sinne tultuaan alkoi sitten pitkin katua astua ja häilytteli sillä vavallaan toiselle ja toiselle puolelle katua sanoen itsekseen, niin että muutkin kuulivat: "Auttaahan toinen, jos ei toinen." Muutamassa kaupungin kartanossa istui ikkunassaan sen laahtarin rouva, joka miehen vaimolta oli lehmän vienyt ja vielä pantin ottanut päälliseksi. Tämä kun näki miehen pitkin katua astuvan ja pitkää vapaansa kahdakäteen heiluttavan, sanoi ikkunastaan: "Eilen tapasi minun mieheni hupsun akan, vaan nyt näen minä vielä hullumman miehen."
Mies kun kuuli sen, ajatteli mielessään: "Sielläpä se onkin minun lehmäni tuon rouvan tallella, siltä se kuuluu hänen puheestansa", eikä muuta, vaan meni sinne sen rouvan taloon. Täällä kysyy häneltä rouva: "Mikä mies sinä olet?" — "Minä olen taivaan laahtari", vastasi mies, "tällä vavallani karjaani ohjailen." — "No, elähän mitään! Vai sieltä sinä olet, hyvä vieras, oletko sattunut siellä näkemään minun poikaani? Sen on ruumis jo kauan mullassa virunut." Mies vastasi: "Useinkinhan minä sen siellä näen." — "Tokkohan tuo tuolla miten jaksaa ja elää?" kysyi taas rouva. Tähän vastasi mies: "Poika eläisi kyllä hyvästi siellä, kun vain hyvin lihaa ja rahaa olisi, vaan niistä tahtoo olla puute." — "Me saimme eilen lehmän hyvästä hinnasta ja pantin vielä päälliseksi", sanoi tämän kuultuaan rouva, "minä annan sen lehmän, vie se minun pojalleni sinne." Päälliseksi keräsi hän kaikki rahat, mitkä talosta löysi, ja laittoi nekin miehen myötä, sanoi: "Viehän nämäkin, me saamme toista, mieheni on toimellinen ja tavaraa hankkiva mies." Vieras meni siitä nyt saaliineen matkaansa kulkeakseen kotiinsa.
Eipäs aikaakaan, niin tuli kaupungin laahtari kotiinsa ja meni suorastaan läävään eilen saatua lehmäänsä katsomaan, vaan tätäpä ei enää siellä ollutkaan. Kävi siitä rouvansa puheelle ja sanoi: "Minnepä meidän lehmämme sai?" Rouva selitti nyt miehelleen, mitä tämän poikessa ollen oli tapahtunut, että muka hän oli lähettänyt lehmän ja kaikki, mitä talossa rahaa oli, taivaan laahtarin kanssa poikavainaallensa taivaaseen. "Voi sinä hupsu, kun annoit pettää itsesi", sanoi laahtari kohta ja läksi lehmäänsä sekä rahaansa etsimään. Toinen kun jo etäältä kuuli, että herra ajaa häntä perästä, vei lehmänsä lehtoon, pani sen puuhun kiinni ja leikkasi hännän poikki, josta meni maantielle taas ja heittihe siihen selällensä kädessä lehmän häntä, jota hän piti taivaaseen päin pystyssä yhä.
Herra kun pääsi paikalle ja miehen siinä näki semmoisessa tilassa, kysyi häneltä: "Mitäs, naapuri, siinä teet?" Mies vastasi: "Hupsu maankulkijain, mikä lienee ollut, vei tästä lehmää taivaaseen; minä estääkseni sitä tartuin häntään kiinni, mutta häntä käteeni katkesi, tähän jäin selälleni makaamaan." — "No, sepä se sitten olikin taivaan laahtari, joka meidän lehmämme vei", sanoi kaupungin laahtari ja kääntyi häpeissään kotiinsa päin. Taivaan laahtari puolestaan kääntyi kotiinsa hänkin ja ajoi lehmänsä läävään, vaan ei sitä taivaaseen vienytkään. — Sen verta sitä.