TIETÄJÄ JA TAUTI
Oli ukko muinoin ja akka. He pahoin elivät keskenänsä, eikä saanut ukko rauhaa akaltansa, se kun riiteli yhä ja oli äkäinen. No, pakenee kerrankin ukko sitä äkäistä akkaansa ja astua huppuroipi metsää suruissansa, niin keksii kävellessään siellä kahden kallion lomassa haudan, joka niin on syvä semmoinen, ettei silmä pohjaa näekään. Siihen oli jo heittäytymässä ukko, niin oli mielensä apea, vaan siitä kun taas taivasta katsoi ja Jumalan luomaa maailmaa ympärillänsä, mikä lienee ajatus siinä mieleen juossut, hän ei hautaan hyppääkään, vaan pakenee koko paikkaa ja lähtee kiiruusti kotiinsa. Siellä tupaan tullessa kuulee akkansa äittelevän yksiksensä yhä, vaan ei huoli nyt tuostakaan, astuu vain rohkeasti edellensä ja sanoo torujalle: "Lähde rahaa kantamaan, minä metsässä käydessäni aarteen löysin." Akka herkeää torumasta. "Vai löysit sinä aarteen", sanoo, "ka, mistäpä, ystäväiseni, löysit? Pitää sieltä meidän se kotiin saada, ettei muut viene kutka." No, lähdetään metsään siitä, rauhassa kuljetaan yhdessä kuin ystävykset konsana, ja akka kaiken matkaa miehelleen haastelee, miten nyt vasta olla, kuin eleä, kun aarrerahat saadaan. Tullaan haudalle tuosta, niin virkkaa akalleen ukko: "Täss'on nyt haudassa rahat, käy reunalta katsomaan itse." Akka hyppää siihen ja kurkistakse katsomaan pohjaa, vaan ukko on takaapäin pitelevinään häntä, ettei muka putoaisi, ja samassa survaisee hänet hautaan alas — itse astuu rauhassa kotiinsa.
No, elää muutaman vuorokauden ukko yksikseen kotona, niin alkaapas jo pitkästyä aikaansa, kun ei toveria ollut ketään, ja arvelee, ajattelee tuosta: "Paha oli elää pahan akan kera, paha pahattakin akatta!" Niissä tuumin paalikan sitoo nuoraan ja lähtee haudasta saamaan akkaansa, joshan vielä eleillä olisi. Tulee haudalle tuosta, ja tuskin saapikaan nuoransa hautaan laskeneeksi, niin jo tarttuu kuka köyden päähän sieltä. No, ei muuta, vetää ukko, vetää nuoraansa ylös, vaan kun sieltä tulijan haudan reunalle saapi ja häntä katsoo siinä, eipäs olekaan se hänen oma akkansa köyden perässä, mikä lienee muu vieras. Ukko hämmästyi sitä, arveli: "Mitäpä minä mieron akoista huolin!" ja rupesi jo puukollaan leikkaamaan nuoraa, vaan toinen surkeasti rukoili häntä: "Elä, veikkonen, velikulta, nuoraa katkaise, auta minut täältä!" No, sääli on ukosta, kun näki miten toisella hätä oli, eikä hennokaan leikata köyttä, vaan nostaa haudasta akan. Tämä kun maalle pääsi ylös, iloissaan oli ylen ja alkoi ukolle kiitoksia lukea tuosta. "Hyvä", sanoi, "kun, velikulta, haudasta autoit, sinne tuo paha akka eilen tuli semmoinen, en voinut minä hänen kerallaan elää siellä." — "Vai niin sinun oli vaikea ollaksesi, raukka!" virkkoi haudasta nousseelle ukko, "no, kunnepa tästä nyt käkeät?" — "Ka, en tiedä", sanoi eukko, "ruvetkaamme yhdessä elämään ja saakaamme maailmaa kulkemaan kahden." — "Olisi tuo sitä", vastasi ukko, "ikävätä on itsekseenkin eläminen, vaan milläpäs me elämme?" — "Elähän hätäile, kyllä minä neuvot tiedän", sanoi eukko, "rupea sinä, ukkoseni, tietäjäksi, minä rupean taudiksi, niin kun ketä minä läsitän, sinä tulet auttajaksi siihen, ja sillä tapaa elämme." — "Ka, pitänee sitä jotakin virkaa olla", arveli puolestaan ukko ja rupesi siitä nyt tietäjäksi, vaan akka rupesi taudiksi kuten puhe oli.
Aletaanhan matkata tuosta, elää, eletellä yksissä: akka saapi läsittämään ihmisiä, ukko taudista päästämään heitä, ja kun yksin tuumin sitä tekoansa tekevät, sairaat paranevat aina, ja ukko saamista palkinnoistaan hyötyy rikkaaksi ylen. Mikäs, hyvähän oli pohattana elää, vaan kun aikoja myöten tauti häntä joka paikassa käytti eikä rauhaa antanut vähääkään, vaan ukkoa yhtäläiseen tietäjänä talutettiin, alkoi jo se työ hänestä vaikeaksi käydä. "Onhan", arveli, "rikkautta minulla jo kyllin, otan eron kuin otankin koko virastani!" Niissä tuumin tuon äkäisen puritsijakoiran etsi semmoisen ja pani nassakkaan äräjämään, josta, kun tauti taas erästä miestä läsitti ja ukkoa käytiin tietäjäksi, hän lähtee sairaan luokse heti ja sanoo taudille, sille haudasta tulleelle akalleen muka: "Herkeä jo ihmisiä läsittämästä! Kun et herenne hyvällä, minä tästä nassakastani lasken sen akan, mikä sielläkin haudassa vaivasi sinua." Tätä sanoessansa härkitsi sauvalla äräkkätä koiraa nassakassa, niin tämä alkaa häristä. Tauti kuulee sen ja alkaa hädissänsä rukoilla miestä sanoen: "Elä, velikulta, sitä akkaa irti päästä! Minä herkeän sairaita vaivaamasta, ja saat rauhassa elää sinäkin." — "No, kun heittänet koko toimesi etkä tyhjään ihmisiä läsitä, jääköön akka nassakkaan", sanoi ukko ja kulki säkkeineen kotiinsa. Sillä tavoin pääsi pahasta toveristaan erillensä eikä sen kovemmin tarvinnut tietäjänä mierolla käydä, vaan asettui vanhaan taloonsa ja alkoi siinä elää entistään myöten. — Sen pituinen se.