1. Mielikuvitus.
Tämä ihmisen harhaan viepä osa, tämä eksytyksen ja viekkauden valtiatar on sitä vaarallisempi, kun se ei ole aina sellainen, sillä jos se olisi pettämättömästi aina valhetta, tulisi siitä eksyttämätön tosiasia. Mutta vaikka se useimmissa tapauksissa onkin epätodellinen, ei se kuitenkaan anna mitään tietoa oikeasta olemuksestaan merkitessään samanluontoisiksi oikean ja väärän.
Minä en puhu nyt hulluista, vaan minä puhun kaikkein viisaimmista. Juuri heidän käyttelemänään on näet mielikuvituksella erinomainen taito vaikuttaa vakuuttavasti ihmisiin. Järki koettaa turhaan saattaa ääntänsä kuuluviin, se ei voi määritellä asioiden arvoja.
Tämä korskea voima, tämä järjen vihollinen, joka huvikseen tarkkaa ja mestaroi vastustajaansa osoittaakseen pystyvänsä kaikkeen, on muodostanut ihmisen toisen luonnon. Sillä on kannattajia onnellisten, onnettomien, terveiden, sairaiden, rikkaiden ja köyhien joukossa. Se saattaa uskomaan, epäilemään ja kieltämään järjen. Se pidättää aistit toiminnasta ja panee ne taas työhön. Sillä on kannattajansa hullujen ja viisaitten joukossa. Ei mikään kiusoita meitä enemmän kuin se, että näemme sen tarjoavan holhokeilleen rikkaamman ja täydellisemmän tyydytyksen kuin järki. Ne, jotka kuvittelevat olevansa älykkäitä, ovat sanomattoman paljon tyytyväisempiä itseensä kuin todella viisaat koskaan voivat olla. He katselevat mahtavin ilmein ihmistä. He väittelevät rohkeasti ja itsetietoisesti, kun taas jälkimmäiset lausuvat ajatuksensa peläten ja itseään epäillen. Ja heidän elämäniloinen ulkomuotonsa antaa heille usein kuulijoiden mielessä etusijan. Niin suuressa veroistensa tuomarien suosiossa ovat nämä tekoviisaat. Kuvittelu ei voi tehdä hulluja viisaiksi, mutta se tekee heidät onnellisiksi, päinvastoin kuin järki, joka tekee ystävänsä vain onnettomiksi. Edellinen peittää omansa kunnialla, jälkimmäinen häpeällä.
Mikä tuo mukanaan kuuluisuutta, mikä arvonantoa ja kunnioitusta henkilöllisyyksille, taideteoksille, laeille ja tämän maailman mahtaville, ellei juuri tämä mielikuvituksen voima? Kaikista maailman rikkauksista ei ole mihinkään ilman sitä.
Ettekö esimerkiksi voisi väittää, että tämä tuomari, jonka kunnioitettava vanhuus herättää arvonantoa kaikessa kansassa, antaa puhtaan ja ylevän järjen ohjata toimintaansa ja että hän arvostelee asioita niiden todellisen luonnon mukaan takertumatta tyhjänpäiväisiin sivuseikkoihin, jotka kirveltävät vain heikkojen ihmisten mielikuvitusta? Katsokaa kuinka hän käy kirkkoon täynnä innokasta hartautta liittäen järjen perusteellisuuteen rakkauden hehkun. Hän valmistautuu kuuntelemaan saarnaa esimerkiksikelpaavalla arvonannolla. Nyt astuu saarnaaja esiin. Mutta jos luonto on antanut saarnaajalle käheän äänen ja naurettavannäköiset kasvot, jotka parturi on huonosti ajanut, ja jos sattumalta hänen kasvoihinsa on vielä jäänyt saippuaakin, niin, julistipa saarnamies kuinka suurta totuutta tahansa, lyön vetoa, että tuomarimme vakavuus on mennyttä.
Jos maailman suurin ajattelija seisoisi oikein leveällä laudalla ja tietäisi, että hänen allaan on ammottava kuilu, veisi kuvittelu hänestä voiton, vaikka hänen järkensä saisikin hänet vakuutetuksi turvallisuudestaan. Eivätkä monet kykene kestämään edes ajatusta vaaran mahdollisuudesta kalpenematta ja tuskan hikeen tulematta.
Kukapa ei tietäisi, että kissan tai rotan näkeminen, hiilen musertaminen tai sensellainen voi saattaa ihmisen järjiltään? Äänen sävy vaikuttaa viisaimpiinkin ja voi muuttaa puheen tai runon koko merkityksen.
Rakkaus ja viha muuttavat oikeuden muotoa. Edeltäkäsin hyvin palkattu asianajaja pitää puolustamaansa asiaa paljon oikeutetumpana kuin muutoin. Hänen varmat eleensä asettavat hänet parempaan valoon tuomarien silmissä, jotka antavat ulkonäön pettää itsensä. Naurettava järki, joka antaa tuulen ajella itseään joka taholle!
En tahdo kuvailla kaikkia mielikuvituksen seurauksia; silloin saisin kuvailla kaikki ihmisen teot, jotka ovat melkein järjestään tämän kuvittelun sysäysten alaisia. Sillä järjen on ollut pakko peräytyä, ja kaikkein viisainkin ottaa periaatteikseen ihmisten mielikuvituksen yltiöpäisesti joka paikkaan tuomia mielijohteita.
II.[5] Itserakkaus.
Itserakkauden ja inhimillisen minän luontoon kuuluu olla rakastamatta ja ajattelematta muuta kuin omaa itseään. Mutta mitä voi sille tehdä? Ei käyne päinsä estää tätä omaa itseä, jota se rakastaa, olemasta täynnä puutteita ja kurjuutta. Se tahtoo olla suuri ja se huomaa olevansa pieni. Se tahtoo olla onnellinen ja se näkee olevansa onneton. Se tahtoo olla täydellinen ja se huomaa olevansa täynnä puutteellisuuksia. Se tahtoo olla ihmisten rakkauden ja kunnioituksen esine ja se näkee, että sen viat herättävät vain heidän kammoaan ja halveksimistaan. Tämä hämmennys, johon me huomaamme joutuneemme, aiheuttaa meissä epäoikeutetuimman ja rikollisimman intohimon, mitä kuvitella voi. Sillä me nostatamme mielessämme leppymättömän vihan tätä totuutta kohtaan, joka antaa meille ojennuksia ja toteaa vikamme. Me tahdomme tuhota sen perinjuurin, mutta kun emme voi lannistaa sen olemusta, hävitämme sen mikäli voimme tietoisuudestamme ja toisten tietoisuudesta. Toisin sanoen, teemme kaiken voitavamme peittääksemme vikojamme sekä toisilta että itseltämme emmekä voi kärsiä, että niitä vedetään nähtäväksemme ja että niitä yleensä nähdään.
On epäilemättä ikävä olla täynnä vikoja, mutta vielä murheellisempaa on, että on niitä täynnänsä eikä tahdo tunnustaa niitä omiksensa, sillä siten vielä lisätään onnettomuutta tahallisella harhaluulolla. Emme tahdo, että toiset pettävät meitä, ja pidämme kohtuuttomana, että he vaativat meiltä suurempaa arvonantoa, kuin he ansaitsevat. Mutta ei ole myöskään oikein, että me petämme heitä ja että tahdomme, että he kunnioittaisivat meitä enemmän, kuin me ansaitsemme.
Siitä johtuu, että kun toiset eivät keksi meissä muuta kuin niitä puutteita ja paheita, jotka meitä todellisuudessa vaivaavat, he eivät tietenkään tee meille mitään vääryyttä, sillä eiväthän he ole niihin syypäitä. He tekevät meille vain hyvän työn auttaessaan meitä etsiessämme vapautusta pahasta, nimittäin puutteitamme koskevasta tietämättömyydestä. Emme saa siis olla suutuksissamme heille siitä, että he tuntevat vikamme ja että he halveksivat meitä, milloin he ovat oikeassa ja tuntevat meidät sellaisiksi, kuin olemme, ja että he halveksivat meitä, milloin me ansaitsemme halveksimista.
Sellaisia ovat ne tuntemukset, jotka viriävät tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta täynnä olevasta sydämestä. Mutta mitä saatammekaan sanoa omasta sydämestämme, nähdessämme siellä aivan päinvastaisen taipumuksen? Sillä eikö olekin totta, että me vihaamme totuutta ja niitä, jotka meille sitä julistavat, ja että me pidämme siitä, että he tulevat petetyiksi meidän hyväksemme ja että me tahdomme heiltä aivan toisenlaista arvonantoa, kuin mihin me todellisuudessa olisimme oikeutetut?
Mainitsen esimerkin, joka saa minut kauhistumaan. Katolinen kirkko ei velvoita meitä ilmaisemaan rikkomuksiamme erotuksetta kaikille. Se sallii, että niitä pidetään peitossa kaikilta muilta paitsi yhdeltä,[6] jolle se käskee paljastamaan sydämen syvyydet ja näyttäytymään oikeassa valossa. Maailmassa on vain tämä yksi ainoa ihminen, jolle meidän täytyy tunnustaa erehdyksemme ja jonka se velvoittaa ehdottomaan vaikenemiseen, niin että tämä tietoisuus asuu hänessä aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Voiko ajatella mitään sen armeliaampaa ja lauhkeampaa? Ja kuitenkin on ihmisen turmelus niin suuri, että hän pitää tätäkin lakia lilan ankarana. Siinä on yksi niistä päätekijöistä, jotka ovat aiheuttaneet, että suuri osa Eurooppaa on noussut kapinaan tätä kirkkoa vastaan.
Kuinka kohtuuton ja ymmärtämätön onkaan ihmissydän paheksuessaan sitä, että sille on asetettu velvoitus tehdä yhdelle henkilölle se, minkä tavallaan olisimme velvolliset tekemään kaikille ihmisille. Sillä onko oikein, että petämme heitä?
On erilaisia asteita tässä totuuden kammossa, mutta voidaan sanoa, että sitä jossakin määrin on jokaisessa, koska se on itserakkauden erottamaton osa. Se on sitä väärää hienotunteisuutta, joka pakottaa niitä ihmisiä, joiden velvollisuus on muistuttaa toisia, käyttämään niin monia kiertoteitä ja lieviä lausetapoja kuin suinkin, jotta eivät suinkaan loukkaisi heitä. Heidän on pakko pienennellä vikojamme, olla puolustelevinaan niitä ja sekoittaa moitteisiin ylistyksiä ja vakuutteluja omasta kiintymyksestään ja kunnioituksestaan. Kaikesta huolimatta on tämä lääke karvas itserakkaudelle, joka nauttii sitä niin vähän kuin mahdollista ja aina vastenmielisesti, usein vielä salaisella kiukulla niitä kohtaan, jotka sitä ojentavat.
Siitä johtuu, että jos toisilla on jotakin iloa rakkaudestamme, he välttävät tekemästä meille palvelusta, jonka tietävät olevan meille vastenmielisen. He kohtelevat meitä niinkuin tahdomme itseämme kohdeltavan: me vihaamme totuutta, he kätkevät sen meiltä; me tahdomme kuulla imarteluja, he imartelevat meitä; me kaipaamme tulla petetyksi ja meitä petetään.
Silloin jokainen myötäkäymisen askel, joka vie meitä tässä maailmassa ylöspäin, loitontaa meitä yhä enemmän totuudesta, sillä eniten juuri pidättäydytään haavoittamasta sitä, jonka kiintymys on meille hyödyllisin ja vastenmielisyys vaarallisin. Kuka ruhtinas tahansa voi olla koko Euroopan pilkkana, ilman että hän itse siitä mitään tietää. Se ei kummastuta minua yhtään. Totuuden sanominen on hyödyllinen sille, josta se sanotaan, mutta mitä epäedullisin niille, jotka sen sanovat, koska he joutuvat vihattaviksi. Ja ne, jotka elävät ruhtinaitten seurassa, rakastavat enemmän omia etujaan kuin sen ruhtinaan etuja, jota he palvelevat, ja niinmuodoin he varovat suomasta hänelle totuuden sanomisesta koituvaa etua, joka olisi heille itselleen vahingoksi.
Tämä onnettomuus on epäilemättä suurempi ja säännöllisempi ylhäisön piireissä, mutta eivät alemmatkaan kerrokset ole siitä vapaat, sillä jokaisesta on aina jonkin verran viehättävää saada osakseen ihmisten rakkautta. Näin on ihmiselämä vain ainaista harhanäkyä; täällä vain toinen toistaan petetään ja imarrellaan. Ei kukaan puhu meistä läsnäollessamme niin kuin puhuu poissaollessamme. Yksimielisyys ihmisten kesken perustuu vain tähän keskinäiseen pettämiseen; ja harvat ystävyyssuhteet kestäisivät, jos jokainen tietäisi, mitä hänen ystävänsä sanoo hänestä silloin, kun hän ei ole saapuvilla, vaikka hän puhuu vilpittömästi ja ilman kiihkoa.
Ihminen on siis vain pelkkää teeskentelyä, valhetta ja kerskuntaa sekä itseään että toisia kohtaan. Hän ei tahdo kuulla totuutta; hän välttää sanomasta sitä toisille. Ja kaikilla näillä oikeudelle ja järjelle niin vierailla taipumuksilla on luonnolliset juurensa hänen sydämessään.