14. Birger Jarlin linna.
Jo luonto, kuljettua kesäillan,
Yövaipan ylleen oli heittänyt,
Ja liepeellensä Hämeenlinnan sillan
Himmeesen varjohon jo peittänyt.
Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen,
Seuduilla näillä vieras, matkalainen.
Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta,
Outoihin vaivuin ajatuksihin,
Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
Sydämin ihaelin sykkivin.
Siell' oli näky mitä ihaninta,
Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.
Vaan mikä tuolla luonnon suloutta
Jylhällä muodollansa varjostaa?
Se kohoutuen kohden korkeutta
Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,
Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.
Hengille luonnon liekö hennommille
Se peljättävä, paha kummitus?
Inhoittavalta tuntuneeko sille
Yörauhassansa seudun kauneus,
Kuin uhaten näin katsoo kaikkialle,
Järvelle, maalle sekä taivahalle?
Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,
Olento on se tosi itsestään.
Se muistuttaapi miestä rautakouraa.
Jok' ennen voimakkaalla kädellään
Sen rakensi ja nimess' uskon uuden
Sen kautta sorti Hämeen vapauden.
Ei ihme, että tätä miettiessä
Povessan' tunsin tunteen katkeran:
Myös syntynyt mä olen Hämehessä
Ja synnyinmaana sitä rakastan.
Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis,
Jok' ain' on ollut sydämelle kallis?
Näin miettien en huomannut ma aamun
Taas taivaan kannelle jo astuneen,
Kuin jylhältä näin linnalt' öisen haamun
Ja synkeyden kaiken kadonneen.
Se kirkastunna seisoi aamukoissa
Ja peljätys kaikk' oli siltä poissa.
En peljästystä luonnossakaan muussa
Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
Pelotta lintu likimmässä puussa
Ilolla lauloi aamulauluaan.
Ja itse jylhän linnan räystähässä
Näin pienen pääskysen mä pesimässä.
Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta
Ma muistin, aamukoissahan sen näin,
Ett' uskon sätehet se taivahasta
Johdatti kerta Hämeesenkin päin,
Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,
Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.
Maanmiehen kuin ma kuulin sitten siellä
Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,
Yömatkan päästä matkamiehen vielä
Kuin tervennä näin tietään kulkevan,
Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,
Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.
Tuokko.