47. Lapuan tappelu.
Nähden tappelun pikaan välttämättömäksi Rajewski keräili laumansa Lapualle ja odotti siellä sopivasti asettununna, etujoukkonsa Kauhavalla, Klingspor'in rynnistystä. Entiseen tapaansa tämä oli heittänyt asian kenraaliajutantti Adlercreutz'in huoleen, joka 13 p. ennen mainittua heinäkuuta, pika-pikaan kyhättyä siltaa, vei joukkonsa Härmäjoen yli ja illan tullen saapui Kauhavalle. Vihoillisen etujoukko, joka päivää ennen oli hyökännyt täällä majailevan suomalaisen etujoukon päälle ja ajanut sen pakoon, vetäytyi nyt heti, vastarintaan ryhtymättä, sille metsätaipaleelle, joka noin 3 virstan päästä Kauhavan kirkolta alkaen ulottuu aina lähelle Lapuan kirkkoa. Sitä takaa-ajamaan ei antaunut enää yön selkään Adlercreutz, vaan suvaitsi joukkonsa, enimmästään nuotiotulilla, unen hentoisessa helmassa voimistua seuraavan päivän koviin ponnistuksiin.
Heinäkuun 14:s päivä koitti näiden nuotioilla nukkuvain sankarein yli. Sen armas aurinkoinen oli sydänkesäisessä sulossaan jo kohonnut korkealle, kello aina seitsemään asti ennättänyt, ennenkuin Adlercreutz'in joukot valmistuivat päivän kunniaa kohti koettamaan. Neljäs osakunta esijoukkona, pari kanuunaa sen edellä maantiellä ja Karjalan-jääkärit pitkissä jonoissa molemmin puolin tietä, toinen, kolmas ja ensimmäinen osakunta taajoissa ryhmissä maantiellä perätysten, läksi Adlercreutz nyt Kauhavalta Lapualle päin astelemaan. Tiimakausi oli tuosta kävelty ajellen vihoillisen etuparvia edellänsä, kuin sen joukot alkoivat lisääntymistänsä lisääntyä ja vastustus yhä ankarammaksi käydä. Tätä rynnistämään olivat Karjalan-jääkarit liian heikot. Heidän täytyi peräytyä. Mutta Adlercreutz saapui paikalle. "Eteenpäinhän meidän pitäisi", kiljaisi tämä, "ja nuo tuhannen heittiöt peräytyvät! Käykää te, majuri Tujulin, Savon-jääkärien kera esiin; ne varmaankaan eivät peräydy." Niin olikin. Tujulin käski kaksi pataljoonaa tätä väkeä kapteinien Brunov'in ja von Fieandt'in johdossa astua Karjalaisten sijaan, toisen oikealle, toisen vasemmalle puolen tietä, ja nyt eivät voineet Wenäläiset kululle estettä tehdä. Vaikka maa oli kivistä sekä epätasaista, metsikkö tiheätä ja vihoillisen vastarinta erittäin jäykkää, jääkärit tien vartta etenivät niin nopeasti, että Cronstedt joukkoineen maantiellä töin-tuskin tasalla pysyi. Tuota vauhtia nyt samottiin ison aikaa, mutta vihdoin saavutti väsymys. Adlercreutz pysähytti kulun horviksi aikaa. "Voi, voi jalkojani!" valittelivat melkein yleisesti jääkärit nyt levätessään. Heidän jalkineensa, näet — samatenkuin muukin puku — olivat jo niin kuluneet ja ränstyneet, että monella niitä tuskin sukuakaan jäljellä oli. Adlercreutz kävi heidän puheillensa ja koki lohdutella heitä, luvaten korjata nuo vaillinaisuudet. Mutta etevin lohdutus näille oli, kuin vihoillinen liian likelle tunkeutui ja heidän uudestaan oli liikkeelle lähteminen. Nyt eivät särkeneet jaloissa enää kivien loukkaamat eikä risujen repimät, vaan hurraata huutaen töytäisivät he kivien, kantoin yli, metsikköin, pensahistoin puhki riukeasti edelleen, työntäen vihoilliset peräytymään, kunnes taasen oli levähtämään asia, taasen vihoillisen ajoon lähteminen. Jälkeen puolenpäivän lähettivät von Döbeln'in Porilaiset, joille joutenolo toisten tapellessa ikäväksi kävi, pari kertaa Adlercreutz'ilta anomaan lupaa saadaksensa astua tämän urhean ja sitkeän joukon asemalle, jonka muka muuta ei sopinut kuin väsyksissä olla niin ankarasta ja pitkällisestä ponnistuksesta. Useita kertoja esittelikin Adlercreutz Savon-jääkäreille tuota Porilaisten jaloa tarjousta, mutta siihen nämät vakaisesti vaan vastasivat: "Porilaisten urhoollisuus on ennestään kylliksi tunnettu: myöskin me puolestamme tahdomme tehdä, minkä voimme, ja taistelu semmoinen kuin tämä tuleepi meille, jääkäreille. Kuin me peräydymme, vasta silloin, herra kenraali, toimittakaa sijaisia meille."
Mitä enemmän matka joutui, sitä kiivaammaksi kasvoi vihoillisen vastarinta. Savon-jääkärien avuksi käski sentähden Adlercreutz kaksi pataljoonaa Savon-jalkaväkeä, joten loppumatkakin kulki yhtä riukeasti kuin alku. Miten jäykkää se vastustus oli, jonka kautta Suomalaisten tie tänä päivänä meni, sopii jo siitäkin arvata, kuin vasta kello neljä iltapuolella päästiin tämän 15 virstan pituisen taipaleen päähän, noin l-3/4 virstan paikoille Lapuan kirkolta. Tähän loppuu metsämatka. Matkustajan silmäin eteen aukenee suuri ja lakea alanko, johon Kauhavalta tuleva maantie hänen saattelee loivaa ahdetta alas. Ennenkuin lähdemme katsastamaan, kuinka tuolla alhaalla päivän puuskat päätetään, luokaamme sinne tarkempi silmäys, paikan luonnetta ja vihoillisen asentoa utelemaan.
Ahteen likeisin alusta näyttää meille vaihetellen viljavia vainioita, joilla hiljainen kesätuuli tuudittelee kellastuvia laihoja, ja avaroita luhtia, joilla heinä, kesän helteesen tuskastuneena, "alla päin" odottelee niittäjältä surmaansa. Ruskeana juovana jakaa Kauhavan-tie, etelään pitäessään vähän kaartaen lounaasen, nämät satoisat viljelysmaat kahtia, kunnes noin virstan päässä vähältä matkaa peittyy silmistämme parin kolmen torpantapaisen asumuksen väliin, ja näiden takaa jälleen näkyviimme noustua muutamain satain kyynäräin päästä kokonansa katoo erääsen tiheään kyläryhmään, jota etäältä katsoen voisi arvata vähäiseksi kaupungiksi tai kumminkin kauppalaksi. Se on Lapuan kirkonkylä eli Isokylä, joka siinä niin lavean äkkioudon näköä eksyttelee. Heti sen takaa kohoaa silmiimme leppyisyyttä käskien, seurakunnan kirkko, mutta välillä Lapuanjoki kylän varjossa hiljalleen vierittelee köyhiä vesivarojansa idästä länteen. Otettuaan vieläkin köyhemmän Nurmonjoen varat etelästä mukaansa, tämä Isonkylän alaisesta päästä kääntää matkansa luodetta kohden, välkytellen päiväpaisteessa, tuolla täällä rantatöyrillä töröttävien taloin välistä, kiiltäviä hopeitansa edessämme. Näistä kylistä nyt vaan erittäin tarkastamme Alapäätä, noin virstaa alempana Isoakylää ja samalla rannalla. Siitä jos silmäyksemme peruutamme ja sen jälleen luomme Isonkylän edustalle, niin tuossa tarkemmin tutkittuamme havaitsemme tienhaaran. Se on Kuortaneelta tuleva maantie, joka siinä Kauhavan-tiehen yhtyy. Tuota pitkin jokivartta vastavirtaan seurattuamme astuu silmiimme, runsas virsta Isostakylästä itään, Liuhtarin kylä, jonka takana portaita kuljetaan yli Lapuanjoen. Kivenheitto kylästä itään päin rajoittaa näköalaamme sama mäki, jolta näitä havannoita teemme, ulottuen alenevana metsikkönä, kaakkoista suuntaa, Kuortaneen-tien poikki jokirantaan. Se kulma tätä laajaa Lapuan lakeutta, jonka tuolla Liuhtarin tienoilla mäen alla näemme, ei ole vielä anastettu viljelykselle, vaan huokuu vetelänä rahkasuona kesäöillä terveyttä tärväileviä höyryjä seudun asujamille ja viljoille vilua. Sateisina suvina se ei kanna miestä, saati hevoista, mutta tämän kesän erinomainen kuumuus sen on niin tuiki koventanut, että, kuten kohta nähdä saamme, vihoillinen sitä myöten vähin varustuksin tykistöänsäkin siirtelee.
Kauhavan ja Kuortaneen tiet, yllä sanotulla paikalla yhtyneinä, menevät Isonkylän halki ja Lapuanjoen yli siltaa myöten, jonka eteläisestä päästä tie taasen kahdeksi jakautuu, vaikka kylä sen meidän näkyvistämme varjoopi. Jättäen kirkon tienhaaraan, menee oikeankätinen näitä teitä Nurmonjoen yli länttä kohden Waasaan, vasemmankätinen, pitäen ensi aluksi eteläisen suunnan, pitkin viimemainitun joen vartta Ilmajoelle. Vasemmalla puolen tätä tietä, kirkon vastapäätä, on Isopappila.
Tällä lakealla kentällä vartoili nyt vihoillinen, sotarintaan asettununna, Suomalaisten rynnistystä. Sotarinnan oikea puoli nojautui Isoonkylään, vasen Liuhtariin ja keski, johon hevoisväki oli sijoitettu, jokehen. Molemmille puolin samatenkuin keskellenkin oli Rajewski varustanut salapatterit, jotka 10 kanuunalla, 2 6:naulaisella vasemmalta, 4 3:naulaisella oikealta puolen ja 2 haupitsilla ja 2 6:naulaisella tykillä keskeltä saattivat tappelutannerta sivellä ristiin-rastiin. Tätä paitse väijyi molemmin puolin Kauhavan-tietä lauma jääkärejä, laihovainioihin kätkettynä, Suomalaisten ryntääviä joukkoja.
Heti yllämainitun ahteen päälle päästyä herkesi Suomalaisten ja Wenäläisten jääkärien kiivas, 9 tuntia kestänyt ottelu, ja jälkimmäiset vetäytyivät joutuun pääjoukkoinsa turviin. Adlercreutz asetti kanuunansa, joita hänellä oli aina 16, mäen rinteesen, ja ankara tykillä-ampuminen tuosta nyt alkoi molemmin puolin. Mutta ampuväli oli ylen pitkä, ja siitä siis ei saattanut sen valmiimpaa syntyä. Ainoat tykit, joiden laukaukset vähän tehoa tekivät, olivat 2 Revolahden tappelussa Wenäläisiltä anastettua haupitsia. Niillä taitava johtajansa, kapteini Kurtén, pakoitti vihoillisen hevoisväen Liuhtarin kylän suojaan vetäymään.
Tarkoin tutkittuaan vihoillisen asennon, Adlercreutz sentähden päätti ratkaista päivän kiivaan kiistan ripeällä rynnäköllä sekä Isoakylää että Liuhtaria vastaan yht'aikaa. Nämät jos luonnistuisivat, niin vihoillinen muka pääsemättömään pulaan puuttuisi, joki takanansa, Suomalaiset sivuilla ja edessä. Isonkylän rynnistyksen hän määräsi von Döbeln'in tehtäväksi toisella osakunnalla sekä neljällä 6:naulaisella kanuunalla, ja Liuhtarin valloituksen saivat ensimmäinen ja toinen pataljoona Savon-jalkaväkeä sekä kolmas osakunta määräksensä. Tykistön turvaksi jätti Adlercreutz kolmannen pataljoonan Savon-jalkaväkeä raakeamielisen everst-luutnantti Loden johdossa ja takavaraan mäelle Savon ja Karjalan-jääkärit, jotka matkalla Kauhavalta Lapualle olivat tulessa olleet, sekä ensimmäisen osakunnan, joka kuitenkaan ei vielä tappelun alkaessa kokonansa ollut perille saapunut. Päälliköksi tälle valtaväestölle määrättiin eversti Palmfelt.
Ensi aluksi lähti osa Savon-jalkaväen ensimmäistä pataljoonaa kapteini M. Ehrenrothin johdossa mäkeä pitkin tiedustelemaan vihoillisen vasenta puolta. Mutta kuin erittäin vahva vastustus siellä metsikössä kohtasi häntä, lähetteli Adlercreutz vähin erin hänen avuksensa toisen pataljoonan samaa väkeä ja lopun ensimmäistä pataljoonaa. Hyökkäykseen Liuhtaria vastaan järjesteli jo paraikaa Gripenbergikin osakuntaansa, kuin eräs ajutantti, täyttä laukkaa ratsastaen, lennätti sen odottamattoman sanoman Adlercreutz'ille, että melkoinen Wenäläisparvi oli nähty Alapään kylän tienoilla. Se kuin olisi voinut töyttää v. Döbeln'in osakunnan selkään, Isoakylää rynnättäessä, niin Adlercreutz päätti parasta olevan, viskata takaisin tuon uhkaavan joukon, ennenkuin rynnäkköön olisi rupeaminen. Tuostakos nyt alkuperäiset hyökkäystuumat perinpohjin mullistuivat. Gripenberg sai käskyn kahdella pataljoonalla osakunnastansa käydä Alapäässä näkyneitä vihoillisia ahdistamaan, heittäen lopun väkeänsä varajoukkoihin, ja kapteini Björnstjerna lennättää von Döbeln'ille kiellon, ett'ei vielä hyökkäystä alkaisi.
Mutta tämä kielto saapui liian myöhään. Täyteen sotarintaan asettununna oli von Döbeln Porilaisinensa jonkun aikaa ahteen alla vartoellut lopullista käskyä Adlercreutz'iltä hyökkäyksen alantaan. Vaan kuin sitä ei tuokioon kuulunut ja odotus tämän urhean päällikön tuliselle luonnolle sekä hänen yhtä urhealle ja sotaintoisalle miehistölleen kävi pitkäksi, näin lähellä vihattua vihoillista ja aivan sen vastapäätä lakealla kentällä, niin hän omin päinsä jo oli antanut joukoillensa tuon ikävöidyn käskyn. Sitä hän ei toistaa tarvinnut, ennenkuin osakuntansa, etujoukko jääkärijonossa, muu väestö taajassa ryhmässä maantiellä ja kanuunat perässä, täyttä vauhtia töytäsi eteenpäin. Kuin Björnstjerna pääsi perille, oli sitä mahdotoin enää peruuttaa. Sentähden hän pitikin tuomansa kiellon omana varanaan, rupesi rynnättäjäin joukkoon ja oli pian etujoukon ensimmäisiä miehiä. Kauheasti pauhasivat Wenäläisten kanuunat, sivellen ahkeraan kenttää ja tietä, jota pitkin tuo miehuullinen von Döbeln'in joukko lähenemistään läheni Isoakylää. Vaan se ei heidän vauhtiansa hiljentänyt. Vasta kuin torppain ja kylän välillä laihovainiot alkoivat vilistä vihoillisia täynnä ja rankasti sataa mustia papuja Porilaisten kupeille, nämät vähän säikähtyen pysähtyivät. Mutta "eteenpäin, eteenpäin!" kaikui upsierien ääni. "Hurraa!" vastasi miehistö ja karkasi entistänsä vieläkin riukeammasti edelleen. Vihoillisen vastarinta, josko jäykkääkin, ei nyt enää voinut kestää Porilaisten rajua ponnistusta. Rauennunna se vetäytyi kylään, ja asettui huoneisiin ja huoneiden kujiin. Siellä nyt vasta tappelu hurjimmalleen kiihtyi, pajunettiset alkoivat verisen paininsa, kiväärien tyvet tyrmiän kolhintansa. Wenäläistä kaatui, Suomalaista kaatui, mutta yhtä kiinteään kesti tappelun raivo, kunnes kylä vihoillisista tyhjänä oli meidän miesten vallassa. Tuli vaikeni tuokioksi, meteli herkeni hetkeksi, mutta taasen rupesivat rummut käymään, kutsumaan Porilaisia uuteen ponnistukseen. Silta oli nimittäin vielä rynnistettävänä. Muutamissa silmänräpäyksissä tuokin oli tehty, Waasan tie valloitettu, ja vihoillisen vasemmanpuolinen joukko pakenemassa Liuhtariin päin sekä etelä- että pohjaispuolella jokea.
Rajewski, näet, kuin havaitsi vasemmanpuoleiselle joukollensa Isossakylässä pahoin käyvän, päätti vetää sen takaisin ja asettaa sotarintansa toiseen tapaan: oikean puolen metsän ja mäen, vasemman Liuhtarin kylän nojaan. Tämän muutoksen hän kiihkeimmässä tappelun melskeessä teki niin taitavasti ja sievään, että hänen vastustajansakin sitä temppua ihmettelivät. Ainoa hukka, mikä hänelle sen kautta sattui, oli että 52 miestä joutuivat vangiksi. Nämät kaappasi kapteini von Fieandt, joka vähäisen parven kera Savon-jääkäriä oli takavarasta lähtenyt sotakentälle ja nyt osautui sille paikalle, jossa vihoilliset tuon puheenalaisen tempun takia pahimpaan häiriöön joutuivat.
Tätä Rajewskin uutta asentoa rynnättämään kääntyi nyt von Döbeln'in Isossakylässä pahoin runneltu osakunta, mutta avuksi lähetti sille Adlercreutz Gripenberg'in osakuntinensa, joka vihdoin tyhjää toimitettuansa oli Alapäästä palannut, koska siellä vihoillista ei laisinkaan ollut. Oli, näet, jokin näkyharhaus sen upsierin pettänyt, joka Wenäläisten sielläolosta sanan toi Adlercreutz'ille. Kolmannen osakunnan vasenta puolta suojelemaan käski Adlercreutz everst-luutnantti Lode'n pataljooninensa sekä Karjalan-jääkärit mäen vierulle. Kuin sen ohessa Cronstedt'in osakunnasta ensimmäinen ja toinen pataljoona Savon-jalkaväkeä, joiden avuksi Adlercreutz takavarasta oli lähettänyt Savon-jääkärit, paitse yllä mainittua v. Fieandt'in parvea, ja viimein myös Turun läänin rusthollipataljoonankin, — kuin nämät sen ohessa mäellä ponnistelivat edellensä uhaten vihoillisen selkää, niin luonnollista on, ett'ei Rajewski'n kauan sopinut tuota uuttakaan asemaansa pitää. Mutta hätäkös hänen siitä pinteestä päästessään olikaan, kuin tie Kuortaneelle takanansa oli auki! Kuten edellä mainitsin, oli hänellä Cronstedt'in joukkoin vastassa mäellä niin mahtavat laumat, että niiden oli mahdotoin työntää näitä takaisin sekä valloittaa Kuortaneen-tien, ja Turun läänin rusthollipataljoona saapui aivan myöhään apuhun.
Sytytettyään Liuhtarin talot tuleen, suojaksi pakomatkalleen, peruutti Rajewski vasemmanpuoleiset joukkonsa hevoisväkineen, tykistöineen palavan kylän taatse, oikoiseen pitkin suota, jonka päivää ennen sitä varten oli pasinoilla pohjittanut. Täten vihoillinen, säilyttäen tykistönsä ja kuormastonsakin niin tuiki tarkkaan, ett'ei mitään suomalaisten saaliiksi jäänyt, pääsi pakenemaan tappelutantereelta. Häntä takaa-ajamaan lähetettiin Savon- ja Uusmaan-jääkärit. Mutta päivän kovista ponnistuksista väsyneinä nämät eivät kauas seuranneet Rajewski'n matkaa, vaan palasivat takaisin noin 4 virstan päästä. Kello oli nimittäin 8 iltasella, kuin tappelu päättyi, joten siis yhtä mittaa oli marssittu ja oteltu 13 tuntia.
Kauhea ja hirvittävä oli se näkö, jonka vihoillinen Liuhtarissa jätti jälkeensä. Sinne, näet, oli hän tappelun raivotessa korjannut haavoitettunsa, jotka täten elävinä jäivät tulen omiksi. Kauheasti karjuen ja huutaen kokivat nämät kurjat mataa pois liekistä. Suomalaiset riensivät apuun, mutta turhaan. Koko kylä muuttui pian aavaksi tulimereksi, johon kenenkään oli mahdotoin tunkeutua. Säikähtyen itsekin tätä julmaa työtänsä Wenäläiset kielsivät kiven kovaan sytyttäneensä tulen, niinkuin heidän historioitsijansa vielä tänä päivänäkin tekevät, väittäen kyläläisiä paloon syypäiksi. Mutta vaikea lienee heidän saada tätä raskasta syytä hartioiltaan vieritetyksi. Jokaisen on helppo ymmärtää, ett'eivät Liuhtarilaiset, josko Lapuankin rohkeata sukua olivat, menestyneet kotonansa tuon ankaran sotametelin keskellä ja Suomalaisten tykkitulen alla, vaan että niin monta, kuin suinkin jaloilleen kykeni, oli kotinsa heittänyt ja ampumäärästä loitonnut. Ett'ei valkea voinut irti päästä kyläntakaisista portaistakaan, jotka vihoillinen pisti tuleen, kuin hänen Isonkylän sillalta pappilan kautta paennut joukkonsa oli joen yli päässyt, sopinee siitä päättää, kuin koko kylä niin yht'äkkiä leimahti täyteen liekkiin.
Liikutetuin sydämin ylistivät Suomalaiset hartailla kiitosvirsillä taasenkin tappelutantereella sotajoukkoin Jumalata, joka jälleen heille oli niin loistavan voiton suonut. Veriruskeana aleni aurinko metsän varjoon, salaten kesäyön sumuihin sen surkean ja verisen näköalan, joka heidän voittoilonsa olisi tainnut katkerilla kyyneleillä hämmentää. Upo uupuneina raskaasta päivätyöstään laskeutuivat Adlercreutz'in joukot levolle toinen osakunta Isoonkylään, jonka heidän urhoollisuutensa vihoilliselta valloittanut oli, kolmas osakunta muihin kyliin ja neljäs joen etelärannalle nuotiotulien ääreen. Ensimmäinen osakunta, joka enimmästään koko päivän oli takavarassa ollut, sai nyt osallensa etuvartiain pidännän Liuhtarin tienoilla.
Vasta seuraava päivä Suomalaisille tarkkaan paljasti sen haikean mieshäviön, jonka eileinen voitto heille maksanut oli. Paitse isoa joukkoa pahoin haavoitettuja, jotka luonnollisesti ennen olivat pois korjatut, makasi tuolla Isossakylässä ja sen edustalla monta kymmentä urheata Porilaista kuollunna, niiden seassa 4 upsieriakin, luutnantit vapaherra Ramsay, M. Blum sekä von Qwanten, ja alaluutnantti tykkiväestössä Gestrin. Etenkin kaksi ensinmainittua olivat urhoollisuuteensa ja taitoonsa nähden Porin rykmentin kaunisteita, jotka jälkeensä jättivät yleisen kaipuun. Ilman näitä olivat Porin rykmentistä luutnantti Gyllenbögel, vänrikit G. Gripenberg, C.C. Lagermark, Wirsén, Uggla ja Jägersköld pahoja haavoja saaneet, ja moni muu upsieri vähempiä loukkauksia. Yhteenlaskien oli Porilaisten mieskato tässä heidän mainioimmassa tappelussansa 10 upsieria sekä 106 alaupsieria ja sotamiestä kaatuneita ja pahoin haavoitettuja. Muiden osakuntain osuudelle ei tullut niin suurta määrää päivän verisistä uhrista, josko ei kunniatakaan. Savon-jääkärit, joiden ottelu Kauhavan kankaalla on Isonkylän rynnäkön jälkeen tappelun loistavimpana tapauksena pidettävä, eivät siinä tilassa — kummallista kyllä — kadottaneet kuin yhden ainoan miehen haavoitettuna. Ei ollut suuri Karjalan-jääkärienkään mieshukka siellä. — Kapteini D. Aminoff'ilta Savon-jalkaväestä sieppasi tykinluoti toisen jalan pois, joka onnettomuus hänelle päivää jälkeen taistelun tuotti kuoleman. Ylimalkaan päätetään Suomalaisten miestappio 3:ksi osaksi vihoillisen häviöstä, joka arviolta lienee tehnyt 400 miestä ja vähän enemmänkin. Jälkimmäistä onkin mahdotoin oikein paikalle arvata, kuin osa haavoitettuja Liuhtarissa paloi.
Täten Lapuan tappelu kyllä luonnistui Suomalaisille, mutta vielä paremmin se luonnistua olisi saattanut, jos Adlercreutz tarkemmin olisi tiedustellut taistelukentän aseman ja, niinkuin majuri Ehrenroth vaati, valloittanut Kuortaneen-tien, ennenkuin päärynnäkköön ryhtyi. Sama etu olisi ehkä ennätetty, jos Adlercreutz'in alkuperäiset tuumat, yht'aikaa voimakkaasti rynnättää Liuhtaria ja Isoakylää, olisivat varteen käyneet. Kummassakaan tapauksessa ei mikään mahdotoin asia ole, että Rajewski'n laumat olisivat peri häviöön joutuneet, josko kohta Suomalaisten miesluku ei ollut enämpi kuin noin 4000, hänen sitä noin 1000 miestä vahvempi. Mutta Ehrenroth'in esityksen hylkäsi Adlercreutz, en tiedä varmaan mistä syystä, ja hänen omat tuumansa saatti, kuten yllä näimme, eriskummainen tapaus mitättömiksi. Näyttääpä ikäänkuin kova onni ennalta olisi päättänyt tehdä kaikki varsinaiset edut Suomalaisten ponnistuksista tyhjäksi. Mutta sotakunniaa se ei meidän miehiltä kieltänyt, ja tuossahan toki isänmaan-tunnolle onpi runsaasti lohdutusta.
Blomstedt.