50. Silmänkääntäjä.
Ilveilys kahdessa näytöksessä.
Jäsenet:
Jussi Oluvinen, ollut talonpoika Oluvilassa.
Liisa, hänen vaimonsa.
Matti Hölmönen, kylänvanhin ja kestikievari Hölmölässä.
Katri, hänen vaimonsa
Mari, heidän piikansa.
Hölmölän kyläläisiä.
Ensimmäinen Näytös.
Oluvinen. Liisa.
OLUVINEN. Voin vedon lyödä, ett'ei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minut hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, ett'ei mies Helsingissä käydessään tule herraksi! Enkö minä ole herra; ja millainen? Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotkin halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko, ett'eivät nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni. Vaan mitä? Tuossa näen, Liisa jo tulee, ja kirkkovaatteissaan — hahaha!
LIISA (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle, nyykistäen polviansa tervehtiessään.)
OLUVINEN. Kumoron, Liisapetty!
LIISA (Itsekseen.) Ah, mikä nuori, kaunis herra! Varmaan hovin vieraita! (Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni — ja olen odotellut häntä — —
OLUVINEN. Viipyväksi? hi hi hi! —
LIISA. Ikävöinytkin — (Hiljaa.) Ah, mikä lusti herra! Voi jos Jussi — tulisi!
OLUVINEN (Lähenee Liisaa.) Voi, jos Jussi ei tulisi! (Antaa suuta Liisalle, joka aina katsoo alas.)
LIISA (Hiljaa.) Mikä makea muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.
OLUVINEN (Tutusti.) Liisa!
LIISA. Mitä? Jussi! Sinä, Jussi? Hui! kuin säikähdin, kuin luulin — —
OLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.
LIISA. Niin, milloin minä ennen sinua olen paennut?
OLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.
LIISA. Vielä sanot! Ken sinua muut olis tuntenut tuollaissa? Mutta Jussi! todellako nyt vaatteesi tuollaisiksi olet muuttanut?
OLUVINEN. Ihan todella, Liisaseni!
LIISA. Mitä? Minä en ymmärrä, vai oletko sinä hulluna?
OLUVINEN. Sinulla, Liisa, näetsen, on liian vähä ymmärrystä. Tilallisna olimme talonpojat, nyt tilatoinna, nyt, näetsen, elämme herroiksi. Ymmärrätkö sen?
LIISA. Ja syömätä. Voi, voi, Jussi parka! Huomeiseksi ei ole leivän murua kotona. Ymmärrätkös sinä nyt sen?
OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenkin tutkinut, ajatellut ja aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta kuin tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.
LIISA. Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ett'ei ole leivän murua kotona.
OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsikin? Ei, eukkoni! Minä, näetsen, olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien isänisät maailman alusta asti.
LIISA. Joko senkin olet oppinut: elämään syömätä?
OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaanpäästä! Kaupungissa, näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä lypsävän — viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin — totuuden hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkealla.
LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?
OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit. Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja viekkaus maailmassa auttavat välemmin kuin työ ja ansio. Esimerkiksi, näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhat vuotta se jo on siinä seissut; mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut? Vaan sanoppas siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohtauksia: näkisitpähän, miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan. Moni maksaisi hyvät rahatkin päästäkseen sen luo; ja pian tulisi se kuuluisaksi ympäri maailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?
LIISA. Kaikki, mitä haastat, on synkeämpi syysyön pimeyttä. Kaikkihan jo olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.
OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhdellä sanalla selitän sinulle koko asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta. Kaupunkiin, näetsen, muinoin tuli kuninkaallinen ulkomaan suutari, nimeltä Beklin. Koko maailma nyt tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni. Tuostapa nyt suutarit ajattelemaan, ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi, näetsen, yht'äkkiä koko salaisuuden ja ilmoitti sen maailmalle. Hän, näetsen, eräsnä yönä hävisi kaupungista ja koko näkyväisestä maailmasta, mutta sen sijaan ilmestyi uusi, vieläkin kuninkaallisempi ulkomaan suutari Pylkkelin. Alappas tuiskuta työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki suutarit kuin yhdestä suusta, siinäpä se onkin temppu! Pikemmin kuin sumu päivän noustessa hävisivät samassa kaikki entiset suutarit ja toiset toistansa muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden sijaan, joita nyt jo on yhden verran kuin Musti-nimisiä koiria.
LIISA. Mutta Jussi! Virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi suutariksi.
OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa! Samatenkuin suutarit, muuttuivat viimein muutkin käsityöläiset ulkomaalaisiksi, sikäli kuin sorvari Surrander, uunintekijä Tegel, viinankauppias Ruus, yövartiat Rennsteen ja Skrikhalsiander ja muut sellaiset tulivat ulkomaalta sinne. Ja sen nyt jo meidän Mustikin ymmärtää, että sellaiset nimet kuin: Palovinerus, Räkänenander, Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius, Sepelin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla kalliolla.
LIISA. Voi, Jussi parka! Nyt näen, ett'et enää ole ymmärryksessäsikään. Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä, ja siihenkin olet laiska. Nyt olemme hukassa.
OLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, ett'eivät ihmiset kysy kenenkään oppia ja ett'ei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi; se, näetsen, on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen maailman alkua keksineet sen, että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita. Ja koska kaikki asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja koirat ja muut elävät, niin tunnetaan muukalaisuuskin nimestä, vaan muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähden, näetsen, kaikki, jotka muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähden kaikki muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikaisia, joita ei auta oppi eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?
LIISA. Ah Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja minä, Jussi, minä tulen rouvaksi! — Ah Jussiseni! Minä olenkin aina herrassäätyä enemmän rakastellut.
OLUVINEN. Kas se oli oikein sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen ihminen.
LIISA. Niin, Jussi! Vallassäädystähän minä olenkin.
OLUVINEN. Miten? Minä en ymmärrä, Liisa!
LIISA. Minun isänukkoni äitinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt Turun kaupungin ylimäisessä rahtöörissä.
OLUVINEN. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletkin ja teet hänelle kunniata.
LIISA. Mutta Jussi, nyt asiaan! Minulla on nälkä; mistä tulee nyt leipä meille?
OLUVINEN. Liisaseni! Siinäpä se onkin asia, ett'ei leipä tule meille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.
LIISA. Miten? Minä en ymmärrä.
OLUVINEN. Me, näetsen, panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.
LIISA. Matkaan? Mihin?
OLUVINEN. Liisa! Maailma on niin iso, niin pitkä ja leveä, ett'ei meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi joka paikkaa käyneeksi, jos jäniksinä juoksentelisivat. Ja sinä kysyt, mihin! Liisa, me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi!
LIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?
OLUVINEN. Millä? Näetsen, me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen, ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden, näetsen! Se tahtoo sanoa: sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja porsaat, kaikki.
LIISA. Kuinka? Myötkö sinä minutkin? Ei! Minä en liikahda kotoa.
OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja joissa niitä kuljettelemme.
LIISA. Ah, Jussi! Ostatko minulle sitten uudet hameet ja uuden silkkihuivin ja uudet — kultasormukset ja — korvarenkaat?
OLUVINEN. Kaikki, Liisaseni, kaikki, mitä halajat. Joudu nyt vaan.
LIISA. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita.
OLUVINEN. Liisa! Sinä olet vaimojen esikuva. Tule, laita elävät vakkoihin — minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut talonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi. (Menevät.)
Toinen Näytös.
1. Kohtaus.
Hölmönen. Katri. Mari.
HÖLMÖNEN (Tullen ovesta laulaen.) "Olet kyllä oiva ruoka, siivon syöjälle suloinen, joka ryypyn ryyppäjäpi" — — Se on viho viimeinen ihme ja kumma! Minä, kylän vanhin ja kestikievari, minä enkö saa olla isäntä talossani? Ei! se nyt on liikaa. Hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!
MARI (Tulee ovesta.) Noh! mitä nyt, isäntä?
HÖLMÖNEN. Mitä? Vielä kysyt. Etkö jo tiedä, minkä Hölmölä ja koko maailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palvelijani; ja että minä, Matias Hölmölin, kylänvanhin ja kestkievari, minä itse, olen herra sinulle sekä vaimolleni?
MARI. Muut kyllä tiedän, mutta viimeistä, sen tietänee isäntä itse paremmin.
HÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, Sinun. Etkö jo ole lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen? Mari!
MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka viettelee Eevaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? Emäntä odottaa.
HÖLMÖNEN. Mari! Niinkuin tuulispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse, kuuletsen, itse Matias Hölmölin, tahtoo kaapin avaimet, sen, jossa on putellit, tiedäthän.
MARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?
HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa seisoo, näetsen, kuin taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin apostelille Pietarille. Mutta jättäkäämme raamattu. Nyt vaan ne avaimet; — vaan Mari! Sinä nyt olet niin ruskea kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän noustessa — hihihi! (Lähenee Maria, joka menee.) — Ah! älä johdata meitä kiusaukseen, mutta — hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin kypset omenat vieraassa yrttitarhassa. — —
MARI (Tullen takaisin.) Isäntä, sanoittenko te posteljuonille Pietarille, vai miten?
HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua. (Lähenee Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni! nyt avaimet; vasta tahdon laveammalta sinulle selittää raamat — —
KATRI (Tullen ovesta.) Matti! Mari! Mitä onnettomat, mitä te ajattelette? (Mari menee ulos).
HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitän raamattua.
KATRI. Raamattua, onnetoin! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja hyvyyttäni! (itkee.)
HÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.
KATRI. Ei! Sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)
MARI (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi, voi, kylänvanhin! Joutukaa! Pihalla on herroja. Maaherrako lienee vai mikä, vaan se noituu, kiljuu ja tappelee, ja on jo kolme kyytimiestä lyönyt kuolijaksi — taisi jo lyödä minunkin — voih! voih!
KATRI. Pihalla herroja! Matti, mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa, lennä, suoria, joudu!
HÖLMÖNEN. Nyt! Nyt, näetsen, en järkähdä, jos Katri, sinä ja koko maailma ja maailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän sinulle ja koko maailmalle, että minä itse, minä itse Matias Hölmölin olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse, näetsen.
KATRI. Sinä itse! Onnetoin! sekin vielä piti näkemäni, ja sinusta, Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee itkien ulos.)
HÖLMÖNEN (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään. Tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toiste naisin, jo ensi päivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän sanon minä, kyynärää pitkän — hihihi — Vaan mitä! Tuossa kuulen, herrat jo tulevat — Ah! tässä olin niin onnellinen — (Laulaa) "Onnen majat ovat kaikki mustat maalatut mureella" — —.
2. Kohtaus.
Oluvinen ja Liisa, Hölmönen, sitte Katri ja Mari.
OLUVINEN. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!
HÖLMÖNEN (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.) Suokaa anteeksi! Vörloot! vörloot — armolliset, vapasukuiset!
OLUVINEN. Mitä? Niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta puolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille vastaan.
HÖLMÖNEN. Suokaa anteeksi, armolliset, minä en tiennyt.
OLUVINEN. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja kuullella — Ei, se on pantava päiväkirjaan.
LIISA (Hiljaa Oluviselle.) Ah Jussi, miksi niin kiljut? Minua peloittaa, ett'emme niin saa ruokaa.
OLUVINEN. Liisa, ruokaa? Kestkieverissä, näetsen, pitää kiljua, noitua ja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin on vähä entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.)
LIISA. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjoittaakaan.
OLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä. Niitä on paljo, jotka kirjoittavat, vaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) "Tie, jota minä allekirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkieveriä, niin tuli vastaani vihainen koira, joka haukkui niin että vaimoni säikähti, josta kuin häntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra. Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin kyytimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että riisuttuansa hevoseni juomarahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni takaapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkieveri kaatui lattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muodoin oli juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkieverin kautta, niin että minun täytyy olla ruualla ja minun raukaan vaimoni, jonka tämän kautta nyt saan jättää asianomaisille kruununmiehille tarkemmin tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että kestkieverin kirjoituskynä oli niin huono, ett'ei tätä kirjoitustani kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa. Oluveliiniuslander."
HÖLMÖNEN. Teidän armonne! Teidän vapasukuisuutenne! Rukoilen nöyrimmästi, suokaa anteeksi! Se on kaikki vaimoni syy.
OLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha maailmaan tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa. Mutta tuo nyt meille ruokaa, mitä parasta sinulla on.
HÖLMÖNEN. Ruokaa! Niinkuin tulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!
MARI. Mitä nyt, isäntä?
HÖLMÖNEN. Mari! Herroille ruokaa. Voita, leipää, sianlihaa, lohta ja kaikkea mitä on, pyryllä! (Mari menee. Kyytimiehet kantavat Oluvisen tavarat sisään.)
HÖLMÖNEN (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä! Ulkomaan eläviäkö teillä noissa vakoissa on?
OLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.
HÖLMÖNEN. Kuinka? Suokaa anteeksi, olettenko te silmänkääntäjä?
OLUVINEN (Hiljaa.) Ah! minulle juohtuu jotain mieleeni — silmänkääntäjä — oikein. (Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen, syytä sinua ei kestkieveriksi ole pantukaan. Minä olen, niinkuin jo arvasit, silmänkääntäjä, ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.
HÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jonka vaimon sisaren mies oli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli syönyt hevoisenkuorman palavia tappuroita ja juonut tynnyrin tervaa päälle ikään kuin siirappia, ja sitte oksentaneen niin paljon vettä kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa — hi hi hi!
OLUVINEN. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläkin ihmeempiä.
HÖLMÖNEN. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkää meillenkin ihmeitänne.
OLUVINEN. Teille? Ha ha ha! Teille minun ihmeitä joita vaan suurimmissa kaupungeissa olen näytellyt! Ei, ystäväni! Ne maksavat paljon.
HÖLMÖNEN. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin paljon kuin voimme.
OLUVINEN. Ei ystäväni, se häpäisisi minun konstini, jos tämmöisessä pienessä kylässä rupeisin näyttelemään. (Katri ja Mari tuovat ruokaa pöydälle.)
HÖLMÖNEN. Katri! Mari! rukoilkaa tekin herraa.
MARI. Mitä?
HÖLMÖNEN. Armahtamaan meitä ja koko Hölmölän kyläläisiä.
KATRI ja MARI (Lankeevat polvillensa ja Mari suutelee Oluvisen kättä.) Armahtakaa meitä köyhiä!
OLUVINEN. Noh! Olkaa nyt huoleta. Ystävyyden vuoksi minä sen teen. Kutsu nyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.
HÖLMÖNEN. Niinkuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylän. (Hölmönen, Katri ja Mari menevät.)
3. Kohtaus.
Hölmönen. Katri. Mari.
HÖLMÖNEN. Katri, Mari! Hoi lapseni, nyt iloitkaa! Meitä kohtaa sanomatoin onni, onni, jota ei isiemme isänisät ole nähneet eikä lapsemme lastenlapset näe; eikä ainoastaan meitä, mutta kaikkia Hölmölän kyläläisiä. Niin, lapseni!
KATRI. Mitä? Vapauttiko keisari veronmaksosta?
MARI. Vai kielsikö työtä tekemästä — ah!
HÖLMÖNEN. Ei kumpaistakaan, Katriseni, Mariseni. Nyt saatte nähdä sitä, kuin vaan kuninkaat ja suuret herrat näkevät ja jota en minä, ettenkä te, eikä koko Hölmölä vielä unissaankaan ole nähneet.
MARI. Mutta enhän minä tiedä mitään sellaista, jota jo en olisi nähnyt.
KATRI. Ja tänä iltana näin kaikki, mitä oli näkemättäni!
HÖLMÖNEN. Jos tuomiopäivään asti aprikoisitte, ette arvaisi.
MARI. Isäntä! Sanokaa, mitä se on?
HÖLMÖNEN. Mariseni! Siinä se temppu onkin. Minä, näetsen, olen lukenut kaikki maailman kirjat ja kolmesti raamatunkin halki, ja haastan ruotsit ja venäjät ja pian koko maailman kielet, minä, näetsen, ja ymmärrän enemmän kuin koko Hölmölä ja te, Mari ja Katri, yhteiseen, enkä kuitenkaan voi tätä nyt selittää. Mutta Mari, jos se herra, joka meillä on, olisi silmänkääntäjä?
MARI. Miten, kääntääkö hän sitte silmiä, ja miten, vai nurin?
HÖLMÖNEN. Hän, näetsen, Mari, kääntää silmät niin, että ne näyttävät kaikki asiat edestakaisin.
MARI. Voi! Mitä? Sitte tulevat naimattomat naisiksi, emännät piioiksi ja piiat emänniksi, ah!
KATRI. Jumala varjele semmoisesta onnettomuudesta!
HÖLMÖNEN. Hihihi! Mariseni! Ja vanhat, näetsen, tulevat nuoriksi.
KATRI. Mitä! Vanhat nuoriksi — onko se mahdollista?!
HÖLMÖNEN. On, Katriseni! Mutta lapseni, se maksaa 50 kopeekkaa hengestä.
MARI. Minä panen koko palkkani, isäntä!
KATRI. Ja minä, Matti, minä panen koko ruplan, ja sinunkin edestäsi, annanpa vielä ryypytkin, Matti!
HÖLMÖNEN. Mitä, Katri? Minä luulen, silmäni jo ovat käännetyt. Niin hyvä et ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut — Vaan kuulkaa! Hölmöläiset jo tulevat! Tulkaa lapseni, tulkaa. (Menevät.)
4. Kohtaus.
Oluvinen ja Liisa, sitte Hölmönen, Katri, Mari ja Hölmölän kyläläisiä.
OLUVINEN. Jokos nyt ymmärsit, Liisa?
LIISA. Ah, Jussi! Niin hyvä ruoka! Mutta millä sen nyt maksat?
OLUVINEN. Hahaha! Liisa, etkö kuullut, silmänkääntäjähän minä olen.
LIISA. Hui! Miten nyt sitä teet?
OLUVINEN. Nuo elävät, näetsen Liisa, niille nyt annamme koreat muukalaiset nimet, niinkuin itsellemmekin.
LIISA. Mutta Jussi, mistä saat sellaiset nimet?
OLUVINEN. Mistä? Liisa, etkö sinä kuullut, miten se mainio maalari sai itselleen uuden muukalaisen nimen? Hän, näetsen, tottunut eri maalinkia sekoittelemaan, keksi sen ankaran konstin, että kirjainten sekoittamalla entisestä nimestänsä teki uuden ylpeän herrasnimen, jolla hän laajensi ihmisen taitoa pian sen verran kuin Kuttenperk kirjanpränttäämisen konstilla.
LIISA. Mainio maalari? Enkä unissanikaan ole kuullut niin sanaakaan hänestä.
OLUVINEN. Häntä, näetsen, on kohdannut sama onnettomuus kuin äsken mainitsemaani Pylkköistä, nimittäin se, että aikalaisiltansa on unhotettuna, mutta jälkeentulevaisemme vielä satojenkin vuosien perästä heitä kunnioittamisella mainitsevat.
LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut; ken sinulle maalaa nyt sellaiset nimet?
OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat, näetsen, tuhmille. Viisaat toimittavat asiansa omin ymmärryksinsä. Niin, näetsen, jo olen itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetkin. Tästedes Liisa, älä kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi, mutta Oluveliiniuslanderiksi.
LIISA. Mitä! Sekö sinun nimesi! Hui! Se on pitempi nälkävuotta ja vaikeampi sanoa kuin oma virhi.
OLUVINEN. Yhdellä henkäykselläpähän sen jo sanoin.
LIISA. Minä tarvitsisin syödäkin välillä.
OLUVINEN. Vaan kuule, Liisa! Joukko jo tulee.
HÖLMÖNEN (Tulee ulkoa ja Katri ja Mari ja Hölmöläisiä.) Suokaa anteeksi, armolliset, vapasukuiset — Tässä on nyt minun vaimoni Katri, ja minä, ja minun palkkapiikani Smari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat rukoilleet minua, heidän skylänvanhinta, rukoilemaan teitä armollisesti näyttelemään niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne kerätyt rahat, 55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.
OLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaa Liisalle.) Liisa! Joko näet? Ymmärrätkö? (Kovasti.) Vaan koska tulin luvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.
LIISA (Hiljaa.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljolla rahalla? Ah! muistatko sinä hameet ja sormukset? Minä kuolen ilosta.
OLUVINEN (Joukolle.) Nyt saatte tässä nähdä ihmeellisiä eläviä kotimaastani Hameriikistä.
KATSOJA. Mitä? Hameriikistä! kuulitko!
TOINEN KATSOJA. Amerikasta, sieltä jossa ihmiset kävelevät päälaillaan eli jalat ylöspäin.
OLUVINEN (Aukasee vakan.) Tässä on se ihmeellinen eläin nimeltä, Kukkeliin. Hänellä on monta ihmisen tapaa.
YKSI KATSOJA. Osaako se haastaakin?
OLUVINEN. Se! Se haastaa paremmin kuin moni teistä, mutta joutavia se ei haastakaan, se ennen on äänetä.
TOINEN KATSOJA. Kas hiis, on kuin meidän kukko.
OLUVINEN. Tässä taas näette toisen yhtä ihmeellisen eläimen, nimeltä Kanander. Monella ihmisellä ei ole hänen älyä päässä.
MARI. Kanahan tuo on — ihan kana.
OLUVINEN. Vai kana, vai kana! (Ottaa toisen vakan.) Tässä nyt näette sen koko maailmassa ihmeellisemmän elävän, nimeltä Kisimirenius. Viekkaudessa ja laiskuudessa hän on monen ihmisen vertainen. Yksi paha tapa hänellä on, se on, että hän varastaa. Vaan senkin hän tietää peittää, kuin ilpo ihminen.
YKSI KATSOJA. Kas hiis! Niin on kuin kissa! Häntä ja pää ja viikset ja nenä — niin totta kuin kissa.
OLUVINEN. Tässä on nyt elävä, jota ei löydy muualla koko maailmassa. Se on minun ainoa koirani eli Mustini. Monella ihmisellä on paljo hänen tapojansa. Muuten hän voi oppia paljon; mutta oppimatoinna hänellä on, samatenkuin usealla oppimattomalla ihmisellä, oikeat koiran tavat.
YKSI KATSOJA. Koirahan tuo onkin.
OLUVINEN. Annappas olla, poika! Vai koira on se! Kuulkaa päältä!
KATSOJA. Enhän minä tuota koiraksi sanonutkaan, mutta vaan koiran näköiseksi.
OLUVINEN. Tässä on nyt vielä se kaikista kummallisin eläin, nimeltä Porseen. Puhtaudessa on hän monen ihmisen vertainen. Ja meidän maassa kasvatetaankin häntä esikuvaksensa jokapäiväisessä elämässänsä.
KATSOJA. Sianporsashan tuo on.
TOINEN KATSOJA. Kaikkia ihmeitä on Jumala luonut!
YKSI KATSOJA. Jumalako ne loi? Ne, näetsen, ovat tavallisia eläviä, mutta se kääntää meidän silmät, siksi ne näyttävät niin ihmeelliselle.
TOINEN KATSOJA. Ei hän sitä oikealla voimalla tee.
YKSI KATSOJA. Hän, näet, on luvannut sielunsa hitolle, joka nyt auttaa häntä aikanansa, vaan sitte muuttaa hänet samaten kuin hän nyt nuo elävät. Kentiesi nekin ovat ihmisiä.
TOINEN KATSOJA. Ihmisiä! Voi onnettomia!
OLUVINEN. Nyt saatte nähdä kummimpia asioita, jotka todellakin panevat teitä ihmettelemään. Ensin minä ajan ulkoa tuon seinän läpi hevosineni ja rekineni ja vaimoineni tähän tuvan lattialle, jonka sitte muutan järveksi lainehtimaan, ja viimen juon veden ja teidät koko joukon — ja vaimonikin.
LIISA. Minutkin, voi, minua peloittaa!
KATSOJA. Jäi tänne hiis sinun juodaksesi!
TOINEN KATSOJA. Minun juokoon, mutta näytän hänelle minäkin!
MARI. Vaan minä en usko ennen kuin näen.
KATSOJA. Voi, me menemme kuin kärpäset vedessä hänen vatsaansa!
OLUVINEN (Ottaa hiilen ja piirtää kehän seinään.) Tuosta kehästä, ystäväni, minä ajan. Mutta yhden ainoan välipuheen minä tarvitsen. Se on, teillä ei saa olla rahaa taskuissanne! Jos kellä on, se antakoon ne nyt minulle siksi ajaksi, kun pääsen takaisin.
YKSI KATSOJA. Tässä on minun rahani.
TOINEN KATSOJA. Ja minulla ei ole niin kopeekkaa.
MARI. Tuoss' on minun vuodenpalkkani.
OLUVINEN (Joukon annettua rahansa.) Noh, se on hyvä! Mutta pikkusen tempun vielä pitää muistuttamani: teistä ei yksikään saa mennä ulos, ettenkä ketään laskea ulkoa, ennen tuloani. Nyt viekää nuo elävät rekeen. Kestkievari, sinä seisot ovella vartiana.
HÖLMÖNEN. Niinkuin naulattu, teidän armonne. (Oluvinen ja Liisa menevät, joukko asettautuu kahdenpuolen seiniä, katsoen kehään seinällä.) Mariseni, syrjäy vähän; kavahda, ett'ei aja päällesi! Kas niin, lapseni.
KATSOJA. Eipäs häntä jo näy.
HÖLMÖNEN. Kova on seinä, lapseni, kova; se, näetsen, on aika hongista, se.
TOINEN KATSOJA (Avaa vieressänsä olevan ikkunan ja katsahtaa ulos.) Nyt kavahtakaat, ei näy enää reen kantojakaan.
ÄÄNI OVEN TAKANA (Kolkutus.) Hoi kylänvanhin, kestkievari! Missä hitolla ovat ihmiset kylästä?
HÖLMÖNEN. Kaikella on aikansa; odottele. (Kolkutus.)
YKSI KATSOJA. Laske, kestkievari, laske. Hän, näetsen, näkee asian oikein ja voi sen meille selittää.
HÖLMÖNEN (Avaa oven ja mies tulee ulkoa.) Sano, naapuriseni, näetkö sinä mitä?
MIES. Mitä? Minä luulen, kaikki ihmiset ovat hulluna.
KATSOJA. Näet sinä, tuosta kehästä ajaa hevosella ja reellä.
MIES. Hevosella ja reellä, ken? Ja sekö teillä on odoteltavanakin?
KATSOJA. Ei vaan se, naapuri, mutta vielä kummempiakin.
MIES. Hahaha! Mikä veiari teille sitä on kuvaillut?
TOINEN KATSOJA. Veiari? Naapuri, se oli herra ja rouva, ja niillä oli ulkomaan eläviä.
MIES. Herra ja rouva ja pärevakkoja reessä ja harmaa hevoinen?
HÖLMÖNEN. Niin, naapuri, ja kotoisin Amerikasta.
MIES. Oikein, hahaha! He tulivat vastaani viiden virstan päässä tästä.
KATSOJA. Tuo pahennos, pettiköhän se meidät?
TOINEN KATSOJA. Hahaha! Vieläkö epäilette?
YKSI KATSOJA. Voi hiis, ja minun ainoat rahani!
TOINEN KATSOJA. Minä otin velaksi nekin; hihihi!
MARI. Ja minä — kuin vielä suutelin häjyn likaista kättä!
HÖLMÖNEN. Lapseni! Pettäjät rankaisee Jumala, vääryys ei menesty kauan.
YKSI KATSOJA. Todella se käänsikin silmämme. Nythän me vasta näemme oikein. Kaikki silmänkääntäjät ovat petturia.
Hannikainen.