XII.
Herra Robert van Rensselaer ajoi asemalle, jossa hänen yksityinen salonkivaununsa odotti. Tiellä käski hän ensin toimittaa itselleen jotain juotavaa, sytytti sitten sikarin ja istui syviin ajatuksiin vaipuneena, kunnes saavuttiin New-Yorkiin.
Tuskin oli hän ehtinyt ulos vaunusta, kun kuuli sanomalehtimyyjäin huutoja: "Lisälehti! Lisälehti!" Hän osti yhden, astui automobiiliinsa ja huudahti: "Aja kotiin!"
Matkalla tarkasteli hän lehteä. Siinä oli jo julkaistuna koko kokouksen meno, tietysti asianmukaisesti väritettynä. Edelleen kerrottiin lakkopäätöksestä ja ensimäisistä levottomuuksista.
Robert van Rensselaer hymyili itsekseen lukiessaan.
Vihdoin saapui hän asuntoonsa — se ei enään ollut pikkunen huoneusto, vaan kokonainen suuri palatsi, pari kadun kulman väliä isänsä palatsista. — Hän hautoi yhä mielessään tuota lakkojuttua, mutta yht'äkkiä heräsi mietteistään, kun ovea avaava hovimestari häädetyllä äänellä ilmoitti:
— Anteeksi! Mutta eräs nainen odottaa teitä salongissa.
Herra van Rensselaer teki hämmästystä osoittavan liikkeen.
— Nainen? kysyi hän.
— Niin … ainakin näyttää hän siltä.
— Mikä hänen nimensä on?
— Hän ei ilmaissut nimeään. Sanoi vaan täytyvänsä tavata teitä eikä lähtenyt pois.
— Hm! mutisi van Rensselaer, minä menen sinne.
Hän meni salonkiin ja tuijotti hämmästyneenä naiseen. Tämän kasvoja peitti paksu harso, mutta hän nosti sen ylös paljastaen kasvonsa — aavemaisen valkeat ja niin luurankomaiset, että van Rensselaer vetäytyi ehdottomasti taaksepäin.
— Tunnetteko minut? kysyi nainen.
Herra van Rensselaer vastasi empien:
— E-en.
— Etkö sinä todellakaan tunne minua, Robbie?
Äkkiä puhkesi mies läähättäen sanomaan:
— Kyllä — nyt — Daisy!
— Niin, sanoi nainen, "Daisy."
He istuivat parin minutin ajan vaijeten ja katselivat toisiinsa; nainen pyöreisiin, terveisiin kasvoihin ja täyteläiseen vartaloon, mies vapisevaan, luurangonkaltaiseen olentoon.
— No, sanoi mies sitten, mitä sinä tahdot?
— En mitään … omasta puolestani. Näetkös, minulla ei ole enää pitkältä jäljellä.
— Mikä sinua vaivaa?
— Keuhkotauti…
— Hm!… Siitä on jo kauan aikaa. Mitä sinä olet koko tämän ajan tehnyt?
— Minä olen elättänyt itseäni Albanyssa… Otin toisen nimen lähtiessäni New-Yorkista… Mutta lapsesta onkin kysymys, Robbie.
— Lapsesta? Niin, luonnollisesti. Onko se poika?
— Ei, tyttö.
— Hm… Hän on kai … maltahan … hän on nyt kahdentoistavuotias.
— Kolmentoista, Robbie. Olen tullut tänne hänen tähtensä.
— Niin, minä ymmärrän. Onko hän täällä … New-Yorkissa.
— Ei, hän on Albanyssa … eräässä kunniallisessa perheessä… En mielestäni voinut ottaa häntä mukaani, mutta minä … minä…
Nainen vaikeni katsoen miestä silmiin. Sitten ojensi hän laihat käsivartensa tätä kohti ja jatkoi:
— Sinä olet pitävä huolen hänestä, vai kuinka, Robbie? Sitähän minä vaan tahdoin sinulta pyytää. Minä kuolen pian enkä voi olla hänelle tukena — mutta sinä voit. Minä olen kokenut kovia päiviä, mutta siitä ei hänellä ole aavistustakaan. Hänellä on sinulta saamani medaljonki, mutta muuten olen tarkoin säilyttänyt salaisuuteni — hän ei tiedä edes isänsä nimeä. En koskaan ole ollut sinulle haitaksi, Robbie, mutta tee nyt hänen puolestaan, mitä sinun olisi pitänyt tehdä minun puolestani ennen vanhaan.
— Minä luulin isäni huolehtineen sinusta kaikin puolin. Eikö hän sitä olekaan tehnyt? sanoi van Rensselaer liikemiehen äänellä.
— Minä en valita, vastasi nainen. Lupaa vaan tehdä jotain hänen hyväkseen… Se ei koskaan ole sinua vahingoittava. Lupaa se minulle.
Hänen äänensä vapisi, ja koko ruumistaan puistatti tukahutettu itkukohtaus. Hän kumartui eteenpäin tuolissaan ja koetti tyyntyä.
Mies, joka aina oli ollut hyväsydäminen ihminen, tuli oikein liikutetuksi.
— Kyllä, lupaan sen, Daisy, sanoi hän. Sen minä lupaan.
— Lupaatko todellakin? kysyi nainen ja hengähti syvään.
— Lupaan minä sen.
— No, se on hyvä, sanoi hän yrittäen nousta seisomaan. Muuta en tahtonutkaan. Sinä voit helposti löytää hänet. Hänen nimensä … hänen…
Äkkiä horjahti hän ja kaatui taaksepäin tarttuen tuolin selustaan.
Kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, ja rintansa korahteli raskaasti.
Van Rensselaer kiiruhti naisen luokse, nosti hänet käsivarsilleen. Hän lepäsi kuin kuollut. Palvelija, joka isäntänsä huudosta oli kiiruhtanut salonkiin, lähetettiin heti ajoneuvoja hakemaan.
— Viekää hänet tässä kadunkulmassa olevaan sairashuoneeseen, käski van
Rensselaer.
He kantoivat kuolevan naisen alas vaunuihin ja herra van Rensselaer palasi hitaasti, ajatuksiinsa vaipuneena takaisin asuntoonsa.
— Kirottu sattuma tämä, mutisi hän. Millä tavoin nyt saan tytön käsiini?
Kun palvelija palasi, tiedusteli hän tältä kiireesti:
— Hän kuoli ennenkuin ehdimme sairashuoneeseen, vastasi mies.