LX.
Petteri istui auton takaistuimella McGivneyn antama musta naamio kasvoillaan, musta vaatekappale, jossa oli kaksi reikää silmiä ja yksi suuta varten. Petteri vihasi näitä punikeita ja halusi että heitä rangaistaisiin, mutta hän ei ollut tottunut verinäytelmiin, ja tämä loppumaton ruoskan läiske ihmislihaan oli miltei enemmän kuin hän jaksoi kestää. Miksi oli hän tullut? Tämä ei suinkaan ollut osa hänen työstään pelastaessaan maataan punikki-vaarasta. Hän oli tehnyt osansa osottaessaan sormellaan vaarallisia niistä; hän oli mies, joka käytti järkeään eikä väkivaltaa. Petteri huomasi että seuraava uhri oli Tom Duggan katkenneine ja verisine nenineen, ja tahtomattaankin hän hätkähti. Hän havaitsi että hän aivan itsestään oli alkanut vähän pitää Tom Dugganista. Kaikesta huolimatta oli Duggan uskollinen ja hyvä toveri ja hänen kiukkuisen pintansa alla oli paljon hyvää. Hän ei ollut tehnyt koskaan mitään muuta kuin nurissut ja laitellut nurinastaan runoja; ne tekivät erehdyksen pieksäessään häntä, ja hetken oli Petterillä pähkähullu ajatus mennä väliin ja sanoa niin.
Runoilija ei sanonut sanaakaan. Petteri näki vilaukselta hänen kasvonsa huikaisevassa valossa, ja vaikka ne olivat veriset ja mäsänä, näki niistä helposti päätöksen — hän kuolee ennemmin kuin päästää pienintäkään valitusta. Joka kerta kun ruoska putosi, vavahti koko hänen ruumiinsa, mutta ei kuulunut pienintäkään ääntä ja hän seisoi pidellen puuta suonenvedon tapaisesti. Häntä piestiin, kunnes ruoskasta sinkoili verta kuin suihkusta, kunnes verta valui virtanaan maahan. Pieksäjät olivat varovaisuuden vuoksi tuoneet lääkärin mukanaan, ja tämä nyt lähestyi juhlamenojen ohjaajaa ja kuiskasi hänelle jotakin. He irrottivat Dugganin, päästivät hänen kätensä puusta ja heittivät hänet Glikasin viereen.
Seuraava oli Donald Gordon, tuo sosialistinen kveekari, ja nyt tuli palanen tusina-draamaa. Donald otti uskontonsa vakavalta kannalta ja julisti sotavastaisia mielipiteitään jesuksen nimeen, joka teki hänet erittäin vastenmieliseksi. Nyt huomasi hän tilaisuuden teaatteri-tempuillen ja kohotti kahleiset kätensä taivasta kohden, ikäänkuin rukoillen, ja huusi vihlovalla äänellä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät!"
Kuului murinaa joukosta, joka kasvoi ulvonnaksi. "Jumalanpilkkaaja!" huudettiin. "Sulkekaa hänen saastainen suunsa!" Se oli se sama suu, joka oli kuulunut sadoilta puhujalavoilta, ja se oli ankarasti arvostellut sotaa ja niitä, jotka hyötyivät rahallisesti sodasta. He olivat nyt täällä, nuo miehet, joita hän oli arvostellut, kauppakamarin ja tehtailijaan ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet, koko kaupungin paremmat ihmiset, jotka olivat kovassa työssä maan pelastamiseksi — eivätkä vaatineet enempää kuin täyden arvon palveluksistaan. Ja niinpä he ulvoivat raivosta tälle jumalaapilkkaavalle nulikalle. Mies, jonka naamio oli naurettava, sillä hän oli niin vankkarakenteinen ja lihava, että jokainen tunsi hänet, otti käteensä verisen ruoskan. Se oli Billy Nash, "Amerikan kehitys-liiton" sihteeri, ja roskajoukko kiljui: "Anna mennä, Billy! Hyvin osattu, hyvä poika!" Donald Gordon voi ehkä sanoa jumalalle että Billy Nash ei tiedä mitä hän tekee, mutta Billy luuli tietävänsä ja hän aikoi osottaa Donaldillekin että hän tietää. Se ei kestänyt pitkää aikaa, sillä tällä nuorella kveekarilla ei ollut paljon muuta kuin ääntä, ja jo neljännellä iskulla hän pyörtyi ja kahdennenkymmenennen lyönnin perästä keskeytti lääkäri pieksännän.
Sitten tuli I.W.W. liiton sihteerin, Gradyn vuoro, ja silloin sattui kamala tapaus. Grady, joka oli katsellut tätä näytelmää eräästä autosta, oli hurjistunut, ja kun hänen kätensä irrotettiin ja takkia yritettiin vetää hänen yltään, riuhtasi hän äkkiä itsensä irti ja löi miehen toisensa perästä kumoon. Hän oli kasvanut tukkimetsässä ja hänen ruumiinvoimansa olivat ihmeteltävät, ja ennenkuin miesjoukko oikein tiesi, mitä oli tapahtunut, oli hän jo kahden auton välissä menossa. Kymmeniä miehiä hyökkäsi silloin hänen päälleen kymmeniltä eri suunnilta ja hän kaatui maahan keskellä villiintynyttä joukkoa. Hänen kasvonsa painettiin lokaan, ja miesjoukko kiljui kuin villipedot yöllä: "Vetäkää hänet hirteen!" Muuan mies juoksi paikalle köysi käsissä, kirkuen: "Hirttäkää se!"
Juhlamenojen ohjaaja koetti estellä äänitorvensa lävitse, mutta torvi lyötiin hänen käsistään ja hänet vietiin syrjään, ja eräs miehistä kiipesi petäjään ja heitti köyden vahvan oksan ylitse. Ei voinut nähdä Gradya tämän kuhisevan joukon keskellä, mutta äkkiä kuului kiljaus ja hän tuli näkyviin — kohoten korkealle ilmaan, silmukka kaulassa ja potkien hurjasti. Hänen alapuolellaan miehet tanssivat ja ulvoivat ja heittelivät hattujaan ilmaan, ja yksi miehistä hyppäsi ilmaan ja tarttui yhteen potkivista jaloista riippuen siinä.
Sitten kaiken tämän melun läpi kuului ääni: "Laskekaa hänet vähän alemmaksi! Laskekaa, että ulotun häneen!" Ja nuorasta pitelijät hellittivät köyttä ja ruumis laskeutui maata kohti, potkien vieläkin, ja eräs mies otti taskuveitsen taskustaan, leikkasi vaatetta pois ruumiista ja leikkasi erään kappaleen ruumiista vielä. Joukko ulvoi kahta uljaammin ja autoissa istuvat miehet löivät polviinsa kämmenillään ja kirkuivat mielihyvästä. Petterin kanssa autossa olijat kuiskasivat että tämä veitsimies oli Ogden, kauppakamarin presidentin poika; ja seuraavana päivänä kaupungilla — ja useita viikkoja jälkeenkin päin — miehet nyhjäsivät toisiaan ja kertoivat kuiskaten, mitä Ogden oli tehnyt noitten "kirottujen tuplajuulaisten" sihteerin, Shawn Gradyn ruumiille. Ja jokainen näistä nyhjääjistä ja kuiskuttelijoista oli mielessään varma siitä että tällä tavalla oli punikkivaara poistettu ikuisiksi ajoiksi ja sadan prosentin amerikalaisuus nostettu kunniaan ja tehty eittämättömän varmaksi työn ja pääoman suhteiden rauhallinen ratkaisu.
Miten ihmeelliseltä se kuuluneekin oli yksi I.W.W.-läisistä, joka oli heidän kanssaan samaa mieltä. Yksi tuon yön uhreista oli oppinut läksynsä! Kun Tom Duggan jälleen pystyi istumaan, joka oli kuusi viikkoa tapahtuman jälkeen, kirjotti hän artikkelin kokemuksistaan erääseen I.W.W. liiton sanomalehteen, ja kirjotusta levitettiin sittemmin tuhansin kappalein kiertokirjeenä työläisten keskuuteen. Siinä sanoi tämä runoilija:
"I.W.W. liiton periaatejulistus alkaa lausunnolla että työtäteettävällä ja työtätekevällä luokalla ei ole mitään yhteistä; mutta tässä tilaisuudessa opin että periaatejulistus on väärässä. Tässä tilaisuudessa näin yhden seikan, joka oli yhtymäkohtana työtäteettävän ja työtätekevän luokan välillä, ja se oli ruoska. Ruoskan kädensija oli työtäteettävän luokan käsissä ja ruoskan siima työtätekevän luokan selässä, ja näin tuli kaikiksi ajoiksi päivänselvästi osotetuksi suhde näiden kahden eri luokan välillä."