LXIX.
Petteri oli nyt hyvällä tuulella, sillä viranomaiset olivat heränneet toimimaan, ja kun hän toi heille uusia tietoja, näki hän mielihyväkseen, että niiden mukaan toimittiin. Se nähtävästi oli hallituksen miesten ja piirisyyttäjän viraston toimintaa, mutta Petteri tiesi, että hän ja muut Guffeyn miehet olivat todella ne, jotka kulissien takaa ohjasivat tätä toimintaa. Guffeyllä oli rahaa, hän teki työtä niille, jotka todella hallitsivat American Cityä; Guffey oli määrääjä. Ja samoin oli laita ympäri maan; punikkeja hävittivät kauppakamarien, tehtailijain ja kauppiasten liittojen ja sellaisilla salanimillä kuin "Amerikan kehitysliitto" käypien järjestöjen salaiset asiamiehet.
He menettelivät täydelleen mielivaltaisesti, sillä maa oli sodassa ja sotakiihko riehui kuin kulovalkea kaikkialla. Ei tarvinnut muuta kuin nimittää miestä saksalaismieliseksi tai bolshevikiksi — jos oli kylliksi kiihtynyt tehdessään tämän — niin pian sai kokoon roskajoukon, joka meni miehen kotiin ja ruoski hänet, tai tervasi ja höyhensi, tai tappoi. Vuosikausia olivat suurliikemiehet vihanneet agitaattoreita, ja nyt vihdoinkin oli heidän aikansa tullut; jokaisessa kaupungissa, jokaisessa tehtaassa, myllyssä ja kaivoksessa oli joku Petteri Gudge työssä, joku "valkosten" "Jimmie Higgins" urkkimassa ja "sokaroimassa" punikkien "Jimmie Higginsiä." Kaikkialla oli Guffeytä ja McGivneytä johtamassa näitä töitä, nuija-junkkareita ja pyssymiehiä, joilla oli apulais-sheriffin merkkejä takin sisäpuolessa ja paljon muitakin merkkejä, jotka antoivat heille rajattoman vallan puolustaa maata pettureita vastaan.
Harjotusleireillä oli kolme tai neljä miljoonaa miestä, ja joka viikko lähti itärannikon satamista suuria laivastoja viemään sotilaita "siellä kaukana" oleville taistelukentille. "Siellä kaukana" oli paikka, johon meni biljoonien dollareiden arvot ammukkeita ja sotatarpeita, ynnä myöskin koko maan isänmaalliset ja muut tunneryöpyt. Petteri luki lisää toimituskirjotuksia ja saarnoja ja puheita, ja hän oli ylpeä ja iloinen, tietäen tekevänsä osansa tästä suuresta seikkailusta. Kun hän luki, että maan suurimmat teollisuuskapteenit vaativat palveluksestaan hallitukselta vain yhden dollarin vuodessa, niin mitä valittamista on hänellä, joka saa kaksikymmentä dollaria jok'ainoa viikko! Kun jotkut punikit puheissaan ja tuossa "kirjallisuudessa" sanoivat, että nämä teollisuuskapteenit olivat semmoisten yhtiöiden johtajia, jotka häikäilemättä nylkivät hallitusta ja tekivät kolmesta kymmeneen kertaan enemmän voittoa kuin koskaan ennen — silloin Petteri heti tiesi, että hän nyt kuuntelee kaikkein vaarallisinta bolshevikia; hän antoi miehen nimen McGivneylle ja McGivney nykäsi jostakin näkymättömästä nuorasta, ja mies sai äkkiä potkun työpaikastaan — tai ehkä häntä vastaan nosti kaupungin terveyslautakunta syytöksen siitä, että oli jättänyt solkkuastian hetkeksi kannetta!
Itsepintaisen agitatsionin perästä olivat punikit onnistuneet saada tuomarin päästämään McCormickin ja muut salaliittolaiset vapaaksi viidenkymmenen tuhannen dollarin takuulla päätä kohti. Se harmitti Petteriä tavattomasti, sillä olihan aivan selvää että kun joku punikki vangittiin, pitivät muut punikit häntä marttyyrinä ja hän kohoutui huomattuun asemaan, mutta jos hänet sitten päästettiin vapaaksi, oli hänen agitatsioninsa ja puheensa kymmenen kertaa tehokkaampaa. Agitaattorit pitäisi joko pitää vankilassa koko ikänsä, tai sitten antaa niiden tykkänään olla rauhassa. Mutta tuomarit eivät käsittäneet tätä — niiden päät olivat täynnä kaikellaista lakitöskää, ja ne olivat antaneet Andrewsin ja muiden punikkien lakimiesten vetää itseään nenästä. Herbert Ashton ja hänen toverinsa myöskin pääsivät vapaiksi takuulla, ja "Clarionia" julkaistiin yhä ja myytiin kaduilla aivan avoimesti. Vaikka se ei enää uskaltanutkaan vastustaa sotaa avoimesti, julkaisi se kaikki tietoonsa saamat epäkohteliaat seikat tuosta "jättiläis-kauppahuoneesta", jota kutsuttiin Suurbritannian hallitukseksi, ja myöskin "ranskalaisista pankkiireista" ja "italialaisista imperialisteista". Se vaati kansanvaltaa Irlannille, Egyptille ja Intialle, ja häpeemättä puolusti bolshevikeja, noita saksalaismielisiä juonittelijoita ja naisten yhteiskunnallistuttajia.
Petteri keräili lisää todisteita "Clarionin" joukkoa ja I.W.W.-läisiä vastaan. Pian sitten hän luki sen hyvän uutisen, että hallitusmiehet olivat vanginneet pari sataa I.W.W. liiton johtajaa ympäri maata ja myöskin sosialistipuolueen toimeenpanevan komitean jäsenet ja nämä tullaan asettamaan syytteeseen salaliittoutumisesta. Sitten tuli McCormickin ja Hendersonin ja noiden toisten oikeusjuttu, ja Petteri luki eräänä aamuna "Timesistä" etusivulta uutisen, joka sai hänet hämmästymään. Joe Angell, yksi dynamiittijuonen johtajista, oli tunnustanut ja todisti syyttäjien puolesta! Hän oli kertonut piirisyyttäjälle, ei ainoastaan oman osansa juonesta räjäyttää ilmaan Nelse Ackermanin talo, vaan myöskin minkä osan tuosta salaliitosta jokainen toinen syytetyistä oli tehnyt — hän selitti tarkkaan, miten dynamiitti oli hankittu, ja nimitti kaikkien niiden johtavimpien kansalaisten nimet, jotka olisivat tulleet saamaan saman kohtalon kun Nelse Ackerman! Petteri luki edelleen henkeään pidättäen ihmetyksestä, ja kun hän oli päässyt loppuun, kierieli hän vuoteellaan ja nauroi ääneensä. Peijakas, miten kierää! Petteri oli laatinut tekopelin Guffeyn kätyrille, eikä Guffey tietenkään voinut antaa miehensä mennä vankilaan, joten asia oli järjestetty niin, että hän "tunnustaa" ja todistaa syyttäjien puolesta sekä palkaksi toveriensa pettämisestä pääsee vapaaksi!
Oikeusistuinten ohjelmistot olivat täynnä "vakooja"-juttuja; pappeja vastaan, jotka olivat koettaneet saarnoissaan puhua rauhanaatteen hyväksi; työväenmiehiä vastaan, jotka elivät koettaneet tehdä lakkoja; asevelvollisuusvastaisen liiton jäseniä ja heidän opetuslapsiaan, asevelvollisuuden karkkojia ja väistelijöitä vastaan; anarkisteja ja sosialisteja ja kveekareita, I.W.W.-läisiä, kommunisteja ja "russelilaisia" vastaan. Useita juttuja oli esillä samalla kertaa, ja melkein jokaisessa olivat Petterin sormet mukana. Petterin oli väliin saatava joku todistuskappale, väliin otettava selvä jostakin valamiesehdokkaasta, väliin suunniteltava ja toimeenpantava joku sievä tekopeli puolustajien todistajia vastaan. Petteri piti jokaista eri juttua persoonakohtaisena asianaan, ja jokaista syylliseksi julistamista persoonallisena voittonaan. Ja kun syytetyt aina julistettiin syyllisiksi, alkoivat Petterin isänmaalliset tunteet uudelleen riehua, ja muisto Nell Doolinista ja Ted Crothersista häipyi unohduksiin. Kun McCormick ja hänen mukanaan muut salaliittolaiset tuomittiin, jokainen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan, ajatteli Petteri että hän oli sovittanut kaikki syntinsä, ja hän rohkeni ujosti huomauttaa McGivneylle että elinkustannukset kohosivat yhtämittaa ja että hän oli jo kuusi kuukautta pitänyt lupauksensa ettei edes iske silmää kenellekään naiselle. McGivney sanoi että sama kai se on, voihan Petterin palkan korottaa kolmeenkymmeneen dollariin viikossa.
LXX.
Luonnollisestikaan ei Petterin lause McGivneylle ollut kirjaimelleen totta. Hän oli iskenyt silmää useammallekin naiselle, mutta pahaksi onneksi ei kukaan ollut iskenyt takasin. Ensin oli hän lähestynyt Miriam Yankovichia, joka oli pulleahko eikä pahannäkönen; mutta Miriamin ajatukset olivat tykkänään McCormickin luona vankilassa; ja sitten, jälkeen käsikähmänsä Ogdenin kanssa, oli hänen mentävä sairaalaan, eikä Petteri halunnut olla tekemisissä vaivaisen naisen kanssa. Hän koetti lähennellä yhtä ja toista punikki-tyttöä ja nämä näyttivät pitävän hänestä; he kohtelivat häntä hyvänä toverina, mutta syystä tai toisesta eivät he olleet tietävinäänkään McGivneyn kertomasta "vapaarakkaudesta." Ja Petteri päätti hakea itselleen heilan, joka ei ole punikki. Se antaisi hänelle vaihtelua silloin tällöin, ja olisihan se hiton hauskaa. Punikeilla oli harvoin hauskaa — heidän käsityksensä seikkailusta oli sulkeutua johonkin huoneeseen ja laulaa Kansainvälinen tai Punalippu kuiskaamalla, etteivät poliisit kuulisi heitä.
Oli lauvantai-iltapäivä, ja Petteri meni erään sosialistin omistamaan vaatekauppaan ja osti uuden puvun ja hatun velaksi. Sitten hän meni kadulle ja näki sievän pikkusen tytön menevän liikkuvakuva-teatteriin, hän seurasi perässä, tutustui tyttöön ja he söivät illallista yhdessä. Hän oli Petterin mielestä "hienosti puettu" ja Petteri kuuli että hän tekee työtä eräässä kynsienpuhdistuspajassa. Hänen käsityksensä hauskan pidosta oli samaa maata kuin Petterinkin, ja Petteriltä menivät kaikki rahansa tuona lauvantai-iltana ja hän päätti että heti kun hän saa tietoonsa jotakin erikoista punikeista, vaatii hän McGivneyltä neljäkymmentä dollaria viikossa.
Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntai ja he kohtasivat toisensa tilauksen mukaan. He kävelivät Park Avenueta pitkin, joka oli American Cityn ylimystön katu ja "pääsiäisparaatin" paikka. Oli sota-aika ja useissa taloissa oli lippuja ja useat miehistä sotilaspuvussa ja useat saarnoista käsittelivät sotaa. Kristus, näin saarnattiin, oli noussut taaskin tekemään maailman turvalliseksi kansanvallalle ja antamaan itsemääräämisoikeuden kaikelle kansalle. Petterillä ja Miss Frisbiellä oli päällään parhaat vaatteensa ja he katselivat "pääsiäisparaattia", ja Miss Frisbie tarkasteli naisten pukimia ja maalaustaidetta sekä kuunteli palasia heidän keskusteluistaan, joita sitten kuiskutteli Petterille korvaan, josta Petteri oivalsi olevansa jälleen ainakin hyvin lähellä Olympian vuorta.
He menivät erääseen Park Avenuen hienoista kirkoista; sitä kutsuttiin Jumalallisen Sääliväisyyden Kirkoksi; ja se oli sangen "ylhäinen" kynttelineen ja pyhine savuineen — vaikkakaan ei selvästi voinut erottaa pyhän savun hajua tällä kerralla kukkien ja naisten lemusta. Petteri ystävineen kuletettiin yhteen nahkapäällystetyistä penkeistä, ja he kuuntelivat kuuluisan saarnamiehen, pastori de Willoughby Stotterbridgen esittävän yhden noista kuuluisista isänmaallisista saarnoistaan, joita julkaistiin melkein joka maanantaiaamu "Timesissä." Pastori de Willoughby Stotterbridge oli ottanut saarnansa tekstin vanhasta testamentista, ja siinä puhuttiin herran vihollisten hävittämisestä, ja hän ylisti amerikalaisten aseiden voittoja ja amerikalaisten ammukkeiden verratonta etevämmyyttä. Hän tuomitsi bolshevikit ja muut petturit ja hän kehotti tukahduttamaan heidät aivan heti. Hän ei sanonut että hän itse oli ollut mukana, kun I.W.W.-läisiä ruoskittiin ja kun sosialistien painokoneet lyötiin rikki, mutta hän antoi selvästi ymmärtää että hän olisi halunnut olla, ja Petterin rintaa röyhisti juhlallinen ylpeys. Olihan jotakin erikoista tietää palvelevansa maataan ja auttavansa vanhaa lippua liehumaan; mutta kuinka paljon enemmän oli tietää että oli pestautunut kaikkivaltiaan palvelukseen, että taivas ja sen asukkaat olivat samalla puolella, ja että kaikki, mitä hän teki, sai herran voidellun siunauksen, joka voideltu nimittäin, puhui kaikkivaltijaan pyhässä temppelissä keskellä värillisiä ikkunoita, kirkkaasti palavia kynttilöitä, herpaannuttavan hyvässä hajussa, joka lähti pyhästä savusta, kukista ja Olympian vuoren ohkasesti puettujen ja hienojen naisten moninaisista tuoksuista. Tämähän kyllä on jumaltarustojen sekottamista, mutta Petterin kasvatus oli tullut laiminlyödyksi hänen nuoruudessaan, eikä Petteriä voi moittia siitä, että hän piti maailman mahtavia sinä, mitä he olivat ja uskoi, mitä he opettivat.
Valkopukuinen kuoro marssi ulos ja soitto, "Eteenpäin kristityt sotilaat", heikkeni olemattomiin ja Petteri heiloineen kävi ulos jumalallisen säälin kirkosta ja käveli vielä kadulla hetkisen, ja kun he olivat täyttäneet sieramensa herras-narrimaisuuden sulotuoksuilla, menivät he puistoon, jossa oli oikein mukavia paikkoja nuorille pareille, joilla on tai aikoo olla "välejä." Mutta surkeus! Kohtalo, joka oli aina Petteriä peitonnut rakkausseikkailuissa, oli valmistanut täksi aamupäiväksi erittäin julman metkun. Puiston portilla sattui niin luonnottoman hullusti, että Petteri tapasi toveri Schnitzelmanin, pienen lihavan teurastajan, joka kuului American Cityn "bolsheviki-osastoon." Petteri koetti katsoa muualle ja kiiruhtaa ohitse, mutta toveri Schnitzelman ei ollut samaa mieltä. Hän kiiruhti kohti pullea käsi ojennettuna ja korviin asti ulottuva hymy punakalla naamallaan. "Ah, toveri Gudge!" huusi hän hirveästi murtaen englanninkieltä. "Miten jaksatte tänä aamuna?"
"Kiitos, hyvin", sanoi Petteri kylmästi ja koetti rientää eteenpäin.
Mutta toveri Schnitzelman ei päästänyt Petterin kättä. "Jahah! Olette katsellut tuota pääsiäisparaattia!" sanoi hän. "Mitä te sanotte, häh, jos kokoisimme kaikki palkkaorjat katsomaan tuota paraattia, niin tekisimme niistä bolshevikeja pian, häh, toveri Gudge?"
"Eiköhän", sanoi Petteri jäätävän kylmästi.
"Me osottaisimme heille, minne ne rahat menevät — häh, toveri
Gudge?" Ja toveri Schnitzelmania nauratti, ja Petteri sanoi nopeasti:
"No, hyvästi", ja esittämättä lemmittyään hän sieppasi tätä
käsivarresta ja riensi pois.
Mutta vahinko oli jo tapahtunut! He kävelivät minuutin tai kaksi merkitsevän hiljaisuuden vallitessa. Sitten äkkiä tuo kynsienpuhdistaja pysähtyi ja kääntyi Petteriä päin. "Mr. Gudge", kysyi hän, "mitä tämä merkitsee?"
Ja Petteri ei tietystikään voinut vastata. Hän ei uskaltanut katsoa äskeisen heilansa leimahteleviin silmiin, vaan seisoi kaivaen kenkänsä kärkeä hiekkaan. "Haluan tietää, mitä se merkitsee", intti tyttö. "Oletteko te noita punikkeja?"
Mitä voi Petteri-parka sanoa? Miten voisi hän selittää tuttavuutensa tuon saksalaisen ulkonäön ja saksalaisen murteen kanssa?
Tyttö polki jalkaansa kärsimättömän vihasesti. "Vai olette te punikki! Saksalainen petturi! Kavaltaja, vakooja!"
Petteri oli avuton ja hämillään ja häntä harmitti. "Miss Frisbie", yritti hän, "en voi kertoa —"
"Miksi ette voi kertoa. Miksi ei kuka tahansa rehellinen mies voisi kertoa?"
"Mut-mutta — en ole mitä luulette — se ei ole totta! Mi-minä—" Oli jo Petterin kielellä sanoa: "Olen patriootti! Olen sadan prosentin amerikalainen ja suojelen maatani noita pettureita vastaan!" Mutta ammatti-ylpeys esti, ja pikkunen kynsienpuhdistaja polki jalkaa ja silmät salamoivat.
"Ja uskallatte tunkeutua tuttavuuteeni! Uskallatte viedä minut kirkkoon! Jos näkisin poliisin, niin joutuisitte linnaan!" Ja hän koetti katsellakin poliisia! Mutta onhan yleisesti tunnettua että kun etsii poliisia, niin sitä ei koskaan löydä ja niin Miss Frisbie poikasi jalkaansa taaskin ja sähähti Petterille vasten naamaa: "Hyvästi, toveri Gudge!" Paino, jonka hän asetti sanalle "toveri", olisi jäätänyt kaikkein tulisimmankin punikin sielun, ja hän heilautti hameitaan kääntyessään menemään, ja Petteri seisoi katsellen surullisena hänen pikkusia ranskalaisia kengänkantojaan, jotka tärskähtelivät maahan, jotta sora pirisi. Kun kengänkantoja ei enää näkynyt, etsi Petteri lähimmän penkin ja istuutui, peittäen kasvonsa käsiinsä. Oliko missään maailmassa toista miestä, jolla oli noin hirveän huono naisonni?