XXXI.
Ja taaskin oli Petteri pennitönnä. Mutta kohtalo oli hänelle suosiollinen. Tuona samana päivänä saapui kirje, jossa allekirjotuksensa oli "243", joka merkitsi McGivneytä. "243" sanoi olevan jotakin hyvin tärkeää työtä Petterille, joten hänen olisi tultava aivan heti. Petteri panttasi viimeisen helynsä, saaden siitä matkarahan American Cityyn ja tapasi McGivneyn tavallisessa paikassa.
Kohtauksen tarkotus selitettiin pian. Amerika oli nyt sodassa, ja oli tullut aika tukkia noiden punikkien suu ijäksi. Sodan aikana voitiin tehdä paljon sellaista, joka muutoin ei olisi voinut tulla kysymykseenkään, ja yksi tällainen seikka oli yksityisomaisuutta vastaan käydyn agitatsionin lopettaminen. Petteri nuoli huuliaan, kuvannollisesti puhuen. Sitä samaa hän oli monta kertaa McGivneylle selittänyt. Erikoisesti tulisi McCormick tuhota. Nämä punikit olivat vaarallista väkeä, ja Mac oli vaarallisin kaikista. Kaikkien velvollisuus oli auttaa tällaista — ja mitä Petterin tulisi tehdä?
McGivney selitti että viranomaiset kokosivat täydellistä listaa kaikista radikalisista järjestöistä ja niiden jäsenistä sekä myöskin todisteita vangitsemisia varten. Guffey hoiti tätä jahtia; ja samoin kuin Goober-jutussakin, olivat suurliikemiehet täydessä toimessa, kun hallitus sitä vastoin vasta hieroi silmiään. Ottaisiko Petteri toimekseen vakoilla American Cityn punikeita.
"En voi", selitti Petteri. "Ne ovat kaikki vihasia minulle, kun en todistanut Goober-jutussa."
"Sen voi helposti korjata", sanoi rotannaamainen mies. "Se kyllä synnyttää sinulle jonkunverran epämukavuutta, sillä sinun täytyy mennä linnaan joksikin päiväksi."
"Linnaan!" huudahti Petteri harmistuneesti.
"Niin", sanoi toinen "täytyy vangita sinut ja tehdä sinusta marttyyri. Sitten, näetkö, kaikki tietävät että olet rehellinen ja ottavat sinut takasin avosylin."
Petteri ei millään olisi halunnut mennä vankilaan, sillä hänen muistonsa American Cityn vankilasta eivät olleet hauskat. Mutta McGivney selitti että nykyhetkenä ei voinut ottaa huomioon tunteitaan; maa oli vaarassa; yleistä turvallisuutta täytyi suojella, ja jokaisen velvollisuus oli tehdä uhrauksia isänmaalle. Rikkaat kaikki ostelivat vapauslainabondeja, köyhät menivät sotaan antaakseen henkensä; mitäs tulee Petteri Gudge antamaan?
"Ehkä minä joudun armeijaan", huomautti Petteri.
"Et joudu — jos otat tämän toimen", sanoi McGivney. "Se seikka voidaan järjestää. Sellainen mies kuin sinä, jolla on erikoiskykyjä, on liian kallisarvoinen tuhlata armeijaan." Petteri päätti heti että hän hyväksyy tuuman. Olihan paljoa järkevämpää viettää muutamia päiviä linnassa kuin muutamia vuosia juoksuhaudoissa, ja ehkä jälellä olevan osan ijankaikkisuudessa turpeen alla Ranskassa.
Asiat järjestettiin pian. Petteri heitti pois hyvät vaatteensa ja pukeutui työläisen pukuun sekä meni siihen ruokapaikkaan, missä Donald Gordon tapasi syödä. Petteri arveli että Donald varmasti on yksi vihaisimpia agitaattoreita asevelvollisuuslakia vastaan, ja siinä hän ei erehtynytkään.
Donald oli huomattavan epäkohtelias tavatessaan Petterin, ja sanomatta mitään hän sai Petterin käsittämään että hän on rappeutunut raukka, joka oli jättänyt pulaan Gooberin puolustajat. Mutta Petteri oli kärsivällinen ja menetteli viisaasti; hän ei koettanut puolustaa itseään eikä hän kysynyt Donaldilta hänen hommiaan. Hän vain selitti yksinkertaisesti että hän oli tutkinut militarismikysymystä ja tullut siitä varmaan päätökseen. Hän oli kansainvälinen sosialisti; hän piti Amerikan sotaan sekaantumista rikoksena ja oli valmis tekemään osansa agitatsionissa sitä vastaan. Hän tulisi vastustamaan armeijaan ottoa omantunnon syiden perusteella; voivat panna hänet vankilaan, jos haluavat, tai asettaa hänet seinää vasten ja ampua hänet, mutta eivät koskaan saa häntä pukemaan ylleen sotilaspukua.
Ei Donald Gordon pitkääkään aikaa voinut pysyä kylmänä miehelle, joka puhui noin, miehelle, joka katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui mielipiteensä yksinkertaisesti ja rehellisesti. Ja tuona iltana meni Petteri sosialistipuolueen American Cityn paikallisosaston kokoukseen ja uudisti tuttavuutensa kaikkien toverien kanssa. Hän ei ottanut puheenvuoroa eikä tehnyt mitään muutakaan huomiota herättävää, vaan yksinkertaisesti seurasi toimintaa; ja sitten seuraavana päivänä hän "sattumalta" tapasi osaston jäseniä taaskin, ja missä tahansa ja milloin tahansa häneltä kysyttiin, selitti hän kieltäytyvänsä sotapalveluksesta omantuntonsa perusteella. Ja kun viikko oli kulunut, havaitsi Petteri että häntä siedettiin, ettei kukaan tulisi puhumaan vanhoista tai potkimaan häntä ulos huoneesta.
Seuraavassa American Cityn osaston kokouksessa Petteri puhui muutamia sanoja. Se oli tulikuuma kokous ja sota ja asevelvollisuus olivat yksinomaisena puheenaiheena. Osastossa oli muutamia saksalaisia, muutamia irlantilaisia ja pari hindua; nämä olivat luonnollisesti innokkaita rauhanaatteen kannattajia. Myöskin oli agitaattoreita, joita ruvettiin kutsumaan "vasempaan siipeen" kuuluviksi, mikä oli puolueen sisällä oleva ryhmä, joka piti puoluetta liian vanhoillisena ja vaati yhä radikalisempia julistuksia "joukkotoiminnasta", yleislakoista ja heti tapahtuvasta köyhälistön noususta katkomaan kahleitaan. Nämä olivat suurten tapausten päiviä; Venäjän vallankumous oli antanut sähköiskun koko maailmalle, ja "vasemmistolaiset" tunsivat kohoutuvansa toivon siivillä.
Petteri puhui niinkuin mies, joka on matkustellut ja tavannut työväenluokan jäseniä; hän sanoi puhuvansa niiden puolesta, jotka tekevät työtä. Mitä hyvää oli siitä, että asevelvollisuutta vastustetaan täällä kokoushuoneessa, missä ei ollut muita kuin puoluejäseniä? Mitä tarvittiin, oli että heidän on kohotettava äänensä kaduilla ja herätettävä kansa ennen kuin se on liian myöhäistä! Oliko koko tässä huoneessa niin rohkeaa joka uskaltaisi järjestää katukokouksen?
Oli sellaisia jotka eivät voineet vastustaa tätä uhmavaatimusta, ja muutamassa minuutissa oli Petteri saanut lupauksen kuudelta kuumaverisimmistä, Donald Gordon niiden muassa. Ennenkuin kokous loppui, oli päätetty että nämä marttyyrinkokelaat tulevat vuokraamaan kuorma-auton ja tekemään yrityksen Main kadulla seuraavana iltana. Vanhemmat sosialistit koettivat selittää heille ettei koko hommasta olisi muuta hyvää kuin että nämä huimapäät saisivat päihinsä reikiä. Mutta vastaus tuohon oli valmis — samahan on kuka heille reikiä päähän takoo, poliisitko vai saksalaiset.