XXXIII.
Yksi Dugganin runoista kertoeli miesparasta, jonka nimi oli Slim ja joka oli "lumensyöjä", se on, kokainin nauttija. Tämä Slim kulki katuja New Yorkissa talvisaikaan ilman yösuojaa, ja hänen tapanaan oli hiipiä iltasin konttorirakennusten pesuhuoneisiin viettämään yönsä. Jos hän laskeutui makaamaan, niin hänet huomattiin ja heitettiin kadulle, ja ainoa keino pysyä turvassa oli istua; mutta kun hän nukahti, putosi hän istuimelta — sen vuoksi piti hän taskussaan nuoranpätkää ja sitoi itsensä istuvaan asemaan.
Mitäs hyvää oli tuollaisesta jutusta? Petteri ei halunnut kuulla mitään sellaisista ihmisistä! Hän olisi mielellään lausunut julki inhonsa, mutta hänen oli pakko peittää se. Hän nauroi huudahtaessaan: "Kaikkivaltias Kristus, Duggan, etkö voisi lausua jotakin, jossa on vähän naurua? Et kai luule että sosialistien tehtäviin kuuluu löytää parannuskeino huumausaineiden käyttäjille? Se on varmasti seikka, jota ei ole synnyttänyt voittojärjestelmä."
Duggan hymyili katkerinta hymyään. "Jos tämänpäiväisessä maailmassa on mitään kurjuutta, jota voittojärjestelmä ei pidä yllä, niin haluaisin nähdä sen. Luuletko että huumausaineet myyvät itse itsensä? Jollei niiden kauppaamisessa olisi voittoa, niin luuletko että niitä saisivat ostaa muut kuin lääkärit? Mistäs sinä olet saanut sosialismisi?"
Ja Petteri perääntyi nopeasti. "Niin kyllä, kyllä tiedän tuon. Mutta täällä sinä olet sulettuna vankilaan, koska haluaisit muuttaa järjestelmää. Eikö sinulla ole oikeutta levätä sillä aikaa kuin olet täällä?"
Runoilija katsoi häneen vakaana kuin huuhkain. Hän pudisti päätään. "Ei", sanoi hän. "Koska meillä on hyvä ja mukava olo täällä vankilassa, niin onko meillä oikeutta unohtaa niiden kurjuutta, jotka ovat ulkopuolella?"
Toiset nauroivat, mutta Duggan ei ollut tarkottanut laskea leikkiä lainkaan. Hän kohosi hitaasti seisaalleen ja ojennetuin käsin, niinkuin olisi tarjonnut itsensä uhrieläimeksi, hän lausui:
'Niin kauvan kun on alempi luokka, kuulun siihen.
Niin kauvan kun on rikollisia, kuulun niihin.
Niin kauvan kun yksikään on linnassa, en ole vapaa.'
Sitten hän istuutui ja peitti kasvonsa käsillään. Tämä joukko "raakoja työmiehiä" oli vakavana vaiti. Vähän ajan kuluttua Gus, se ruotsalainen merimies, arvellen ehkä että Petterin nuhteet olivat liian ankarat, sanoi arasti: "Toveri Gudge on jo ollut kaksi kertaa vankilassa."
Ja runoilija katsoi ylös, ojensi Petterille kätensä ja sanoi: "Tiedänhän sen." Ja puristettuaan Petterin kättä toverillisesti hän jatkoi: "Ja nyt kerron jutun, jossa on naurua."
Kerran, kertoi Duggan, oli hän työskennellyt eräässä liikkuvien kuvien valmistuspaikassa, jossa tarvittiin kulkureita ja kaikellaisia hylkyjä lisäväeksi. Valmisteltiin muuatta "valmistuneisuus"-kuvaa ja siinä piti olla eräässä kohtauksessa joukko agitaattoreita ja muita heittiöitä ryöstämässä erään pankkiirin palatsia. Haalittiin kokoon pari sataa oikeaa kulkuria ja yhteiskunnan hylkyä ja nämä vietiin kuorma-autoilla erään oikean pankkiirin palatsille, ja johtaja piti esikartanossa puheen, selittäen tälle lisäväelle, mitä sen oli tehtävä. "Kuulkaapas nyt" sanoi hän, "muistakaa että se 'jeppe', joka omistaa tämän talon, on juuri se sama mies, jolla on kaikki ne rikkaudet, mitä te olette tuottaneet. Te olette pennittömiä ja te tiedätte että hän on ryöstänyt teitä ja te vihaatte häntä. Te olette kokoontuneet hänen pihaansa ja tulette ryöstämään hänen kotinsa; ja jos saatte hänet itsensä käsiinne, niin tulette repimään hänet kappaleiksi sen takia, mitä hän teille on tehnyt." Ja johtaja jatkoi tähän samaan suuntaan, kunnes lopulta Duggan keskeytti hänet, sanoen: "Kuulkaapas, herra, ei meitä tarvitse neuvoa. Tämä on oikea palatsi, ja me olemme oikeita heittiöitä."
Arvattavasti toiset havaitsivat tuon "naurun" tässä jutussa koskapa he sille jonkun aikaa naureskelivat. Mutta se vaan lisäsi Petterin vihaa näitä punikkeja kohtaan; se sai hänet yhä selvemmin huomaamaan että he eivät olleet muuta kuin roikka "äkäpusseja", joitten veri varmaankin oli vihreää sapesta ja kateudesta. He vihasivat kaikkia, jotka olivat elämässä menestyneet — vain siksi, että he olivat menestyneet! No, he eivät kuitenkaan koskaan tule menestymään; samapa vaikka he ikänsä ulisisivat — mutta suurin osa Amerikan työläisistä omasi järjellisen kannan suurmiehiä kohtaan, jotka saivat aikaan suuria asioita. He eivät halunneet ryöstää suurmiehen asuntoa; he ihailivat häntä siksi, että hänellä oli palatsi ja seurasivat hänen johtoaan mielellään.
Oli aivan kuin Henderson, tukkityöläinen, olisi lukenut Petterin ajatukset. "Jumalani!" sanoi hän. "Kuinka ääretön työ on saada työväenluokka hereille!" Hän istui vuoteensa laidalla, suuret hartiat läjässä ja korkea otsa rypyssä miettiessään miten olisi mahdollista lisätä tyytymättömyyttä maailmaan. Hän kertoi muutamasta tukkimetsästä, missä hän oli ollut työssä — niin kovaa ja vaarallista oli työ ollut, että yhden talven kuluessa oli seitsemän miestä menettänyt henkensä. Mies, joka omisti metsän ja hakkautti tukit, oli saanut maan kynsiinsä mitä katalimpien kansan varojen huijausten ja petosten kautta; ja työläisten asunnot olivat saastaiset, syöpäläiset valloillaan, ruoka mätää, palkat huonot ja kohtelu eläimellistä. Ja keväällä tuli työmaalla käymään omistajan poika kuherrusretkensä yhteydessä nuorine vaimoineen. "Ja jessus", sanoi Henderson, "jos olisitte nähneet noiden hölmöjen kerääntyvän nuoren parin ympärille ja kirkuvan kurkkunsa käheiksi! Ja he eivät tehneet tätä vahingossa; he todellakin pitivät noista kahdesta nuoresta tyhjäntoimittajasta!"
Sitten otti sananvuoron merimies Gus, naama niin leveässä hymyssä että hänen hampaansa paljastuivat ja näkyi aukko, josta kolme hammasta oli isketty pois rautaisella köysipuikolla. Hän selitti että olosuhteet merimiehillä olivat aivan samallaiset. He eivät koskaan nähneetkään laivojen omistajia, eivät edes tienneet niiden ihmisten nimiä, jotka nauttivat tulokset heidän työstään, mutta kuitenkin olivat uskollisia kuin mielipuolet laivoille, joissa olivat työssä. Voipa käydä niinkin, että joku vanha ja raihnainen rahtilaiva lähetetään merelle tarkotuksella upottaa se, että omistajat saisivat vakuutusrahat. Mutta nuo merimiesparat rakastavat tuota risaista romuläjää niin, että menevät sen kanssa pohjaan — tai ehkä yliluonnollisin ponnistuksin pelastavat sen, omistajien sanomattomaksi mieliharmiksi!
Ja näin täytyi Petterin tuntikausia yhtämittaa kuunnella loruilua köyhien kärsimistä vääryyksistä ja rikasten tekemistä rikoksista. Hänet oli tuomittu viideksitoista päiväksi kuuntelemaan sosialistien pötyä! Ja jokaisella näistä miehistä oli hieman eri käsitys siitä, miten maailmaa olisi hallittava ja jokaisella oli eri käsitys siitä, miten asiat on muutettava. Elämä oli yhtämittaista taistelua omistavain ja omistamattomain välillä, ja kysymystä siitä, miten omistamattomat tulisivat poistamaan omistajat kutsuttiin "menettelytavaksi." Kun puhuttiin "menettelytavasta", niin käytettiin pitkiä teknillisiä sanoja, joita tavalliset kuolevaiset eivät ymmärtäneet. Petteristä tuntui että joka kerta kun hän vaipui uneen, oli tuutilaulu täynnä sanoja sellaisia kuin köyhälistö ja yliarvo ja ansaitsematon voitto, possibilismi ja impossibilismi, poliittinen toiminta, suora toiminta, joukkotoiminta ja ijankaikkinen rengas syndikalisti-anarkisteja, anarkisti-sosialisteja, kommunisti-anarkisteja ja sosialistisyndikalisteja.