XXXIX.
Petterin oli puoliyön aikana mentävä tapaamaan McGivneytä ja tunnustamaan epäonnistumisensa. Hän selitti tehneensä parhaansa; hän oli kysellyt kirjanpitäjältä ja varronnut ja varronnut, mutta hänelle ei oltu sanottu kun Lackman saapui. Tämähän kyllä olikin totta, mutta se ei rauhottanut McGivneytä joka oli mustana kiukusta. "Olisit voinut ansaita tuhansia dollareita!" hän sanoi. "Hän on suurin kala, minkä voimme toivoa saavamme onkeemme."
"Tullenee kai hän takasin?" kysyi murheen murtama Petteri.
"Ei", selitti toinen. "Ne vangitsevat hänet hänen kotikaupungissaan."
"Mutta eikö se ole sama?" kysyi Petteri viattomasti.
"Voi perkele, kun sinä olet tyhmä!" oli McGivneyn vastaus. "Me halusimme saada hänet kiinni täällä, että olisimme voineet kyniä hänet itse."
Rotannaamainen mies ei ollut tarkottanut sanoa Petterille niin paljoa, mutta raivossaan se lipsahti häneltä. McGivney ja pari hänen ystäväänsä olivat suunnitelleet saattaa tämä nuori miljoneeri ansaan ja säikäyttää hänet puolikuolleeksi, jotta hän olisi halukas pulittamaan muutamia tuhansia päästäkseen pois. Petteri olisi voinut saada osansa näistä rahoista, mutta oli ollut kylliksi tyhmä antaakseen linnun lentää tiehensä.
Petteri esitti että hän seuraisi tätä nuorta miestä tämän kotikaupunkiin ja jotenkin houkuttelisi hänet takasin McGivneyn ulottuville. McGivney raivosi vähän aikaa, mutta lopulta myönsi että se ehkä voisi käydä päinsä. Hän aikoi puhua tästä niille muille ja sanoa sitten Petterille, miten menetellä. Mutta pahuus! — kun Petteri luki iltalehteä seuraavana päivänä, näki hän siinä uutisen, jonka mukaan nuori Lackman astuessaan junasta sinä aamuna kotikaupungissaan oli vangittu; hänen koulunsa oli tarkastettu ja puoli tusinaa sen opettajista asetettu vankilaan, tonni punikkikirjallisuutta oli otettu takavarikkoon ja paljastettu parvi mitä vaarallisimpia salajuonia maan turvallisuutta vastaan!
Petteri luki uutisen ja havaitsi että hänellä tulee olemaan taaskin myrskyävä kohtaus isäntänsä kanssa. Mutta hän tuskin ajatteli sitä lainkaan, sillä jotakin oli tapahtunut muutama minuutti sitten, jotakin tavattoman paljon tärkeämpää. Asiapoika oli tuonut hänelle kirjelipun ja sykkivin sydämin oli hän sen repinyt auki ja lukenut:
'No, samapa se. Kohtaa minua Guggenheimin osastokaupan odotushuoneessa kello kaksi tänään iltapäivällä. Mutta jumalan tähden, unohda Nell Doolin.
Sinun, Edythe Eustace.'
Ja niinpä Petteri oli pukeutunut paraimpiinsa — niihin samoihin, joissa vietti kuherruskuukautensa heinälesken kanssa — ja oli matkalla kohtaamispaikalle tuntia liiaksi aikaseen. Lopulta tuli Nell, puettuna siten, että jokainen vaatekappale kirkui ja huusi että omistaja liikkuili kaikkein korkeimmissa piireissä, joissa kallis hinta ei merkitse mitään. Kun he puhuivat, pälyili Nell taakseen tuon tuostakin ja selitti että Ted Crothers, se mies, jolla oli tappelukoiran naama, oli sangen pelättävä ja että hänestä oli vaikea päästä eroon, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä aamusta iltaan.
Suuren osastokaupan odotushuone ei ollut paikka, jonka Petteri olisi valinnut vuodattaakseen sydämensä, mutta hänen oli tyydyttävä siihen, joten hän kertoi Nellille että hän rakastaa häntä, että hän ei tulisi koskaan rakastamaan ketään muuta, ja että hänellä nyt oli läjittäin rahaa ja oli kavunnut jo korkealle hyvinvoinnin tikkaita ylös. Nell ei nauranut hänelle enään niinkuin Jimjambon temppelissä, sillä oli helppo nähdä ettei Petteri ollut enää astioiden pesijä, vaan maailmanmies, jossa oli jotakin salaperäisen kiinnittävää. Nell halusi heti tietää, mitä hän teki; mutta Petteri ei kertonut, vaan sanoi sen olevan mitä synkimmän salaisuuden, ja lisäsi että vala estää häntä kertomasta. Nämä olivat saksalaisten urkkijain ja pommisalaliittojen aikoja, jolloin kuninkaat, kaiserit ja tsaarit lähettelivät Amerikaan rahoja kaikellaisia mahdollisia ja mahdottomia tarkotuksia varten, myöskin hallituksen kontrahtien ja salaisten sopimusten aikoja, jolloin sellaisten hotellien kuin de Soto eteisissä ja yksityishuoneissa omaisuuksia rakennettiin ja hävitettiin joka tunti. Niinpä olikin Nellin helppo uskoa salaisuuden olevan todellisen, ja — naisten tavoin — hän keskitti kaiken tarmonsa arvatakseen mikä se oli.
Hän ei enää pyytänyt Petteriä kertomaan sitä, vaan hän antoi tämän puhua ja kierästi johti puhetta, kunnes hän sai selville että Petteri oli läheisissä suhteissa usean kaikkein vaarallisimman punikin kanssa, ja myöskin että hän perinpohjin tunsi Goober-jutun salaisuudet ja tiesi, miten suurliikemiehet olivat koonneet miljonan dollarin rahaston saattaakseen Gooberin hirteen, ja vielä senkin, millä tavoin tämä rahasto oli käytetty ja vedelty näkymättömistä langoista, jotta mies saatiin tuomituksi. Nell laski yhteen kaksi ja kaksi, ja sai tulokseksi neljä, ja hän äkkiä sanoi tämän tuloksen Petterille vasten kasvoja, ja Petteri hämmästyi ja tunnusti kaikki. Hän kertoi Nellille suunnitelmistaan ja metkuistaan ja seikkailuistaan — jättäen mainitsematta pikku Jennin ja heinälesken.
Hän kertoi rahasummista, joita oli "tehnyt" ja joita toivoi vieläkin "tekevänsä"; hän kertoi Lackmanista ja näytti Nellille sanomalehden, missä oli kuva hänestä ja hänen koulustaan. "Onpas komea mies!" sanoi Nell. "Se on häpeä!"
"Mitä tarkotat?" kysyi Petteri vähän ihmeissään. Voisiko olla mahdollista että Nell oli myötätuntoinen näille punikeille?
"Tarkoitan", sanoi Nell, "että sinulle hän olisi ollut enemmän arvoinen kuin kaikki muut yhteensä."
Nell oli nainen ja hänen järkensä oli sangen käytännöllinen. "Kuule, Petteri", sanoi hän, "olet antanut noiden salapoliisien vetää itseäsi nenästä. He saavat saaliin ja antavat sinulle muruja. Sinä tarvitset jonkun, joka pitää huolta sinusta."
Petterin sydän sykähti. "Tahdotko sinä tehdä sen?"
"Minulla on Ted käsissäni", sanoi tyttö. "Hän katkaisisi kaulani, ja sinun kaulasi myös, jos hän tietäisi että olen täällä. Mutta koetan päästä vapaaksi, ja sitten — ehkä, en kuitenkaan lupaa, mutta ajattelen asiaa, Petteri, ja koetan parhauteni mukaan auttaa sinua, että McGivney ja Guffey ja nuo toiset eivät voisi enää pelata kanssasi."
Hänen täytyi saada aikaa ajatellakseen asiaa ja tehdäkseen kyselyjä noista salapoliiseista — ja näytti kuin olisivat ne olleet tuttuja hänelle. Hän tulisi tapaamaan Petteriä taaskin huomenna, mutta jossakin vähemmän yleisessä paikassa kuin tämä on. Hän nimitti paikan kaupungin puistosta, joka olisi helppo löytää ja kuitenkin kylliksi syrjässä neuvottelua varten.