XXXV.
Tällä aikaa oli maa valmistautunut sotaan. Suunnatonta sotakoneistoa muodostettiin ja yleinen innostus kohosi. Kongressi oli hyväksynyt tavattoman suuren lainan, koko maan käsittävä agitatsioni oli järjestetty ja neljän minuutin miesten puheet kaikuivat Mainesta Californiaan. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu ja siinä oli valtiomiesten puheita, pappien saarnoja, kuvia ja toimitusartikkeleita — kaikki tulvillaan kuohuvaa isänmaallisuutta. Petteri sulatti nämä ja hänen sielunsa muuntui. Tähän asti oli Petteri elänyt itseään varten; mutta jokaisen järkeään käyttävän miehen elämässä tulee hetki, jolloin hän huomaa ettei hän itse ole ainoa tärkeä tekijä maailmassa, ainoa, jota tulee palvella. Petterillä oli usein ollut omantunnon vaivoja, epäilystä siitä, elikö hän oikein. Petterin, niinkuin kaikkien muidenkin, täytyi omata elämässään uskonto, ihanne.
Punikeilla oli uskonto, jos niin haluaa sanoa; mutta Petteri ei hyväksynyt tätä uskontoa. Ensiksikin se oli alhainen; siihen kuuluvat olivat vailla elämän hyvyyksiä; vaikutusvaltaa ja sitä helppoa elämää, joka johtuu vallasta. Ne elämöivät ja olivat äänekkäitä ja yhtä vastenmielisiä Petterille kuin holirollarit. Ja sitten ne aina muistuttivat elämän varjopuolista; ja kukapa viitsii ijankaiken kuunnella itkua, kun tarjolla ovat kaikki maailman ihanat, loistavat ja mukavat nautinnot?
Mutta tässä nyt oli uskonto, jota Petteri oli kauvan kaivannut. Nämä papit, jotka puhtaihin, lumivalkoisiin vaippoihin puettuina saarnasivat kirkoissa, joissa oli kultaiset alttarit ja värilliset ikkunat; nämä valtiomiehet, joiden päätä ympäröi maineen sädekehä ja joiden korvissa aina kaikuivat tuhansien hyvä-huudot; nämä mahtavat teollisuuskapteenit, joiden nimet olivat tarumaisen voimakkaita — jos ne kirjotettiin paperille, niin ne saivat kaupunkeja nousemaan erämaahan, ja taas tuhoutumaan myrkkykaasujen ja tykinkuulasateen alla; nämä American City "Timesin" toimittajat ja pilakuvien piirtäjät, joilla oli maailman kaikki viisaus ja oppi — kaikki tällaiset yhdessä muodostivat Petterille uskonnon ja ihanteen ja valmiina ojensivat sen hänelle muodossa, jonka hän ymmärsi. Petteri voi vain jatkaa yhä edelleen samaa mitä hän on tehnyt tähänkin asti, mutta ei enää Petteri Gudgen, muurahaisen, nimissä, vaan nimissä satamiljoonaisen kansan, jolla oli hinnattomat muistot entisyydestä ja epämääräiset toiveet tulevaisuudesta; hän tulee tekemään työnsä patriotismin pyhässä nimessä — ja vieläkin pyhemmän nimissä, kansanvallan. Ja — mikä oli kaikkein mukavinta — American Cityn suurliikemiehet, jotka olivat perustaneet Guffeyn salapoliisilaitoksen, tulevat yhä edelleenkin maksamaan kustannukset, joten Petteri yhä edelleenkin tule saamaan viisikymmentä dollaria viikossa ja kulut palvellessaan tuota pyhää asiaa!
Tähän aikaan oli muodissa että puhujat kilpailivat keskenään siitä, kuka voi mennä etemmäs äärimmäisyyttä kohti isänmaallisuudessa, ja Petteri luki näitä lausuntoja ja ihaili niitä; ne vähitellen syöpyivät häneen ja hänestä tuntui kuin olisi hän itse keksinyt ne. Hän alkoi ahnehtia yhä enemmän tällaista sielunruokaa; ja olihan sitä aina uutta saatavissa — kunnes Petterin sielu ajettui, ikäänkuin se olisi pumpattu ilmaa täyteen. Petteristä tuli hirveän isänmaallinen, yli-patriootti; Petteri oli punaverinen amerikalainen eikä mikään ällänlättä; Petteri oli "uros-amerikalainen", sadan prosentin amerikalainen — ja jos olisi ollut mahdollista, olisi hänestä tullut sadan yhden prosentin amerikalainen. Petteri oli niin amerikalainen, että kun hän vain näki ulkomaalaisen, tuli hän täyteen tappeluintoa. Niin ja ne punikit — Petterin täytyi kauvan miettiä voimasanoja, jotka kuvaisivat hänen tunteitaan. Mutta muuan kuuluisa pappi pelasti hänet pulasta sanoen että jos hän saisi toiveensa täytetyksi, niin kaikki punikit lastattaisiin kivilaivaan, jonka purjeet ovat lyijystä ja heidät lähetettäisiin purjehtimaan kohti helvettiä.
Petteriä suututti yhä enemmän ja enemmän se, ettei jo alettu toimiin. Kuinka paljon todisteita se oikeastaan tarvitseekaan, tuo raitiotrusti? Kerran toisensa perästä teki Petteri tämän kysymyksen McGivneylle, joka vastasi: "Älä hätäile. Saathan palkkasi joka viikko. Mikäs sinua vaivaa?"
Petteri jo otti persoonalliseksi loukkaukseksi sen, että nämä punikit tuomitsivat aatteen, jonka hän oli omaksunut. He kaikki pitivät Petteriä toverinaan ja olivat hyvin ystävällisiä; mutta Petteri tiesi mitä he ajattelisivat hänestä, kun tietäisivät totuuden, ja tämä kuviteltu halveksiminen poltti häntä kuin happo. Jos kääntyi puhe vakoojiin ja ilmiantajiin ja silloin nämä punikit tyhjensivät solvaavan sanavarastonsa ja Petteri luonnollisesti kohdisti joka sanan itseensä ja villiintyi raivosta. Häntä halutti antaa takasin samalla mitalla; hän odotti päivää, jolloin hän saisi kostaa lyömällä näitä punikkeja vasten kasvoja.