ENSI LUMEN AIKAAN.
On ensi lumi varmaan mennyt päähän meille.
Niin ujosti ja sentään kiehtovasti nojaat minuun.
Ja lämmin kujeellinen kätes eksyy käteheni.
Ja meiltä ovat kaikki sanat loppuneet.
Me pysähdymme puiston lyhdyn alle. Katsohan: se totisesti on kuin vanhan sedän silmä. On katsovinaan muualle, mut varkain nenänvartta pitkin vilkuu meihin, on hiukan hämillään, kun tulee keksityksi, mut sitten puistaa päätään: aijai nuorisoa tähän aikaan…
Ja silloin avaan uhallakin suuni: nyt olen vihdoinkin jo valmis virkkamaan sen sanan, mi kaiken iltaa pienen hiiren lailla on ihanasti nakertanut sydäntäni.
Ja aivan varmaan sinä näet sen, tuon sanan pienen, suloisen ja hupsun: sun kätes pyrähtää kuin pieni lintu mun kädestäni pois, mun suuni eteen. Se julmasti ja lempeästi sulkee sen, mun uppiniskaisen ja humaltuneen suuni.