ILTA
Nään purren purjeitansa riisuvan.
Taa ratavallin käärmekiemuran
jo päättyi pakomatka auringon.
Sen kintereillä ahnas pilvi on.
Se linnun lailla lentää yli maan
ojossa kaula, kita ammollaan
kuin auringon, yön tulikärpäsen,
se mielis pyydystää ja niellä sen.
Ja rannan kaislat ovat niitetyt.
Rutaisen veden kyräilevän nyt
kuin oudon, ripsettömän silmän nään
maan iltaan autioon ja hämärään.
Ja tuuli viimeisillään lepattaa
ja pian siiviltänsä putoaa
kuin ajatus, mi hämyretkellään
saa liian kauas — säikkyy itseään.