KOHTALON LYHTY
Oli kalpea, sairas, hento, ei kasvoilta kaunis, ei. Mut kuitenkin tähdenlento: valokaarensa ihmeen vei
yli aution, pitkän tieni, jota kuljin mä yötä päin, hän, kohtalon lyhty pieni, avotaivaat ylläni näin.
Oli jostakin toisesta maasta
tähän eksynyt maailmaan
hän, Puhtaus. Teiden saasta
ei tarttunut anturaan.
Mikä, mistä? Ja minne hän lähti,
"Phantasia", retkellään?
— Yli tieni on kulkenut tähti:
valon sen yhä ylläni nään.
SYNTYMlNEN
Maan suurin ihme on tapahtunut. Nähkää, miten kalpein, onnellisin kasvoin äiti hymyy. — Sama syyskesän sädehtivä hymy käy pelloilla, siunaten tähkää, johon myöskin syntymisen ihme lymyy.
Hän hymyy, äiti, ja raukein silmin lasta, sen ihon punerrusta katsoo. Hän janoo janoomalla tuon pienen hengitystä, mi aivan vasta on sykkinyt hänen sydämensä alla.
Hän katsoo katsomistaan — kuolee, ja kuolemastaan hän kalpein, onnellisin kasvoin vielä hymyy. — Siinä runoilijan hymy, ja se siunaa hänen lastaan, syvän, puhtaan riemun lasta — mutta synnyttäjän poveen tappava tuska lymyy.
Hän on kuollut, äiti — ei: voisiko äiti kuolla?
Ajast' aikaan eikö hän, onnekas, hymyilisi?
Hän hymyillyt on, jotta tuskan tuolla puolla
sama hymy hänen lapsensa kasvoilta sädehtisi.