KORVENHALTIAN KUOLEMA
(Eino Leinon kuolinsanoman saavuttua)
Peto rotkoonsa hiipi ja rintansa haavoja nuoli, erämies jotk' ampui — Kohtalo — kauan sitten; peto rotkoonsa hiipi ja rotkonsa rauhassa kuoli. Punajuova jälkeen jäi: vana askelitten —
vana askelitten, jotka hän, kontio, astui,
kun korpea kiersi ja Turjan tunturit nousi,
laki laakea joiden taivahan pilvissä kastui.
Hänen katseensa kauas päin utumerta sousi.
Hänen katseensa kosketti multaa: se värähteli,
tuhat ruohonkortta nosti ja kukkien viljaa;
ja kaikki, minkä se katse siunas, eli:
mätäs, pilvet, metsä ja taivas soivat hiljaa. —
Hän on kuollut, korvenhaltia, mut ei muisto huku.
Joka pirtin loukossa itkevät taatat, lapset.
Hänen kanssaan kuollut lie koko kontioitten suku.
Siks kyyneliss' ovat valkeat kuusten hapset.
— Ei, ei: punajuova jäi ylös otsalle taivaan!
Kas, sinne on pirskahdellut kontion verta.
Ei kuollut rotkossansa hän haavojen vaivaan:
kotipolkua vain hän on astunut päin sinimerta.