PRONSSIA
Olin ihminen ennen, verta ja luuta ja lihaa. Sydämelläni ruokin rakkautta ja vihaa.
Elon silmillä nähdä
saatoin, ja korvilla kuulla,
käsin tarttua käteen,
nauraa ja itkeä suulla —
kunis Kohtalo kerran sauvalla koski — — ja siksi ovat kasvoni tulleet iäti-paatisiksi.
Kova, ankara pronssi
sieluni muotoa peittää.
Nyi en yltäni koskaan
voi sitä kaapua heittää.
Kuva en ole kuollut:
uumenissani sykkää
sydän liekehtiväinen —
mutta sen tuska on mykkää.
Erämaass' olen sfinksi; luonani leijonat huhuu. Tuhat vuotta menköön — ja sitten suu kuvan pronssisen puhuu.