SPLEEN
Ja päivät syttyvät ja päivät sammuvat, mut niiden sisällyksen aina toukka syö. Puust' elämän, kuin madonsyömät omenat, ne kaikki vuorotellen varisuttaa yö.
Ja himos kukkii joka kevät uudelleen,
ain' uuden katseen eessä syttyy hymyilys.
Mut tuska viiltää verinaarmun sydämeen,
ja suontas iskee aina sama pettymys.
On oma kieles mykkä, rujo elämäs,
kaleeriorja oot ja tapaa tottelet,
ja joka päivä kiellät sisint' itseäs,
ja koskaan, koskaan kahleitasi murra et.
Ja arka sielus on kuin myyrä kolossaan, ei uskalla se purra tietä aurinkoon, vain janoo, omista ei kauneutta maan, jos kuinka päivät syttyköön ja sammukoon.