Hevosmiehiä

by Väinö Kataja

IV

Oli jo viikko kulunut siitä, kun hevosmiehet Tampereelta palasivat. Lomman poikain hevoset olivat vielä Heikkilän tallissa, sillä ei ollut sattunut sopivaa tilaisuutta, jolloin ne olisi uskaltanut viedä Ruotsin puolelle.

Kummia uutisia nyt alkoikin Ruotsin puolelta kuulua. Ahtaalle otettiin siellä nyt hevosmiehet, ja rajavartijoita oli Ylikainuun markkinain ajaksi lisätty. Ei näyttänyt olevan enää mahdollisuutta saada tullia maksamatta hevosta rajan yli. Piti olla selvät paperit, kun Ruotsin puolelle ajoi. Nyt tehtiin takavarikko, jos määrätyn viivan yli ajoi, vaikkei kaupannutkaan hevosta. Ja jos halusi viivan toisella puolella käydä, niin piti jättää tullimaksu tullimiesten haltuun siksi aikaa, kunnes samalla hevosella palasi Suomen puolelle.

Niin olivat tiukalla asiat, ja niistä asioista nyt hevosmiehet puhelivat ja mietiskelivät näin Kainuun markkinain lähestyessä.

Ulrikki kyllä seikat jo tiesi, oli jo ennen niistä selvän ottanut, samoin kuin Lomman pojatkin. Mutta juuri Ulrikkiin ja Lomman poikiin tullimiehet vahti-intonsa kohdistivatkin, tuntien heidät jo entisestään rohkeiksi tullikavaltajiksi. Yön aikoina vain uskalsivat Lomman pojat käydä Heikkilässä, missä asioita yksissä tuumin mietittiin ja ankaraa kysymystä pohdittiin. Uusilla hevosilla ei ajettu kotikylänkään raitilla, vielä vähemmän uskallettiin Ruotsin puolelle. Ja niin olivat hevosmiehet saattaneetkin salassa pitää, ettei tullimiesten ollut onnistunut nähdä yhtään heidän uusista, vasta Tampereelta tuoduista hevosistaan. Sen olivat kuitenkin saaneet tietää, kuinka monta hevosta Heikkilään oli tuotu, kuinka monta oli tuonut Oukan Aapeli ja Miukin Matti.

Syvissä mietteissä kulki Ulrikki tallin ja pirtin väliä, ja mietteissään näytti olevan renki Helmerikin, joka aina ennen oli viisaita ja kavaloita konsteja keksinyt. Mutta ei näyttänyt enää Helmerikään mitään uutta hoksaavan, sillä vahingosta olivat tullimiehetkin viisastuneet, joten heitä ei käynyt niin helposti pettäminen kuin ennen.

Heikkilän tallin ovi pidettiin aina lukossa päivilläkin, ja Tynkä-Mikolle oli annettu ankara määräys ajaa jokainen outo mies pois tallista, jos sinne yritti hevosia tarkastelemaan. Mikko kyllä tehtävänsä hoiti mainiosti. Jopa eräänä iltana olikin kaksi miestä talliin yrittänyt, kun Mikko parhaillaan teki appeita… Mutta luuta pystyssä ahdisteli Mikko miehiä, kirosi ja rupesi huutamaan apua. Helmeri kuuli Mikon hätähuudon ja juoksi talliin, jolloin tunkeilijat nopeasti poistuivat, hyppäsivät suksilleen tallin päässä ja laskivat menemään rantatörmästä alas joen jäälle. Mutta vaikka oli pimeä ilta, tunsi Helmeri varmasti toisen miehistä Nyymanniksi, Ruotsin puolen valppaimmaksi rajavartijaksi, joka asui aivan Lomman naapurina…

Semmoisessa jännityksessä miehet elivät, ja Ylikainuun markkinat lähestymistään lähestyivät.

Eräänä aamuna niin varhain, että Tynkä-Mikko juuri oli talliin ehtinyt, mutta Ulrikki ja koko muu talon väki vielä nukkui raskaassa unessa, hiihteli Lomman Nestori Heikkilään. Hän herätti Ulrikin ja Helmerin, ja kun olivat kahden kesken päässeet vierashuoneeseen, kertoi Nestori, että tullimiehet yöllä olivat ottaneet taiteensa kaksi hyvää hevosta…

Jo virkistyi Ulrikki, ja aamu-uni katosi hänen silmistään yhtäkkiä.

»Elä nyt helvetissä! No, jopa nyt kuuluu kummia!» sanoi hän levottomana, ja naamaan ilmestyi tavallinen tummanpuhuva puna. »Kuka… kenenkähän ovat hevoset?» Nestori kertoi:

»Me luulimme — Ville ja minä, — eilen illalla, että hurtat lähtevät ylöspäin Rannankylään vahtimatkalle ja että jos menevät, niin mekin sillä aikaa noudamme yhdenkään hevosen kotia… Oli jo puoliyö, ja mekin jo aioimme lähteä poikki, sillä uskoimme todella, että Nyymanni ja Tarkki olivat menneet Rannankylään. Olimme pitkän aikaa pimeässä tallinporstuassa kuunnellen ja vakoen vielä… Silloin juuri ajaa karauttaa kaksi hevosta Suomen puolelta, ajavat sipikassa istuen… Meiltä huristivat läpi pihan, helyittä tosin, ja kääntyivät Ylikainuulle vievälle tielle…»

»Voi helvetti! Tunsitko miehiä?» keskeytti Ulrikki, yhä innostuen.

»Pimeä oli», jatkoi Nestori. »Me seisoimme ja kurkistelimme tallin porstuan ovenraosta, ja juuri kun pujahdimme pihalle, kuulimme ja näimme, että tullihurttia kahdella hevosella laukkautti perässä, Kainuun tielle kääntyen…»

»No voi helvetti! Mistä siihen hurtat niin äkkiä ilmestyivät?»

Ulrikki nousi jo kävelemään, niin liikutti veriä Nestorin kertomus.

»Siinä olivat sekä Nyymanni että Tarkki ja Rannankylän tullimiehet, ja muuta en ymmärrä kuin että sattumalta olivat ajamassa Rannankylästä päin ja kuulivat Kainuun tielle ajettavan, niin summamutikassa lähtivät perään… Eivätkä kauan viipyneetkään ennenkuin palasivat, ja kaksi hevosta olivat ottaneet peslaakiin… Nyt juuri, kun tänne läksin, tulivat ja hyvillään näyttivät olevan…»

»Näittekö hevosia?» kysyi Ulrikki, hakien sikaaria suuhunsa.

»Näin sen verran, että arvaan, kutka ajajat olivat ja kenen hevoset…»

Ulrikki mietti hetkisen ja sanoi sitten:

»Jo arvaan minäkin! Muita eivät olleet. Miukin Matti ja Oukan Aapeli…»

»He juuri…»

»Parahiksi heille!» sanoi Ulrikki. »Tietenkin olivat he humalassa, arvaan ma?»

»Sepä tietty. Kuulin eilen, että koko päivän olivat maistelleet Miukilla ja sitten illan tullen, kun oikein humaltuivat, niin lähtevät, tolvanat, poikki ajamaan, eivätkä pane ketään edes vakoilemaan, ovatko tullimiehet kylässä vai eivätkö…»

»Jopa sattui varesta siipeen», sanoi Ulrikki. »Matti reuhake ja Aapeli pörhöinen viime talvena nauroivatkin ja pilkkailivat minua, kun minulta hurtat hevosen veivät…»

Ja pitkän aikaa siitä nyt keskustelivat, kukin arvelujaan sanoen.

Mutta vaikka vahinko ei tällä kertaa ollutkaan sattunut heidän kohdalleen, ymmärsivät he hyvin, että tullihurtat nyt saatuaan kaksi hyvää hevosta siepatuksi vahtaisivat tästä puolin yöt päivät ja palkkaisivat vakoojia joka tienvarteen, josta poikki kuljettiin. Ja arvelivat nyt Nestori ja Ulrikki yöllä tapahtuneen takavarikon johdosta vielä, että Nyymanni ja Tarkki olivat ilman aikojaan, saadakseen hekin jutkauttaa hevosmiehiä, levitelleet huhuja, että he muka Rannankylään menevät… Ja kaiketi toivoivat saavansa Lomman pojat ja Heikkilän Ulrikin ansaansa…

»Mutta eivät saaneet vielä», sanoi Nestori hyvillään.

»Kuinkahan olisi sentään käynyt, jolleivät Matti ja Aapeli olisi ehtineet ensin», arveli Helmeri, harmaissa silmissään kylmä ilme.

Ja myöntää täytyi nyt Nestorin ja Ulrikin, että kyllä Matti ja Aapeli tällä kertaa olivat heidät tullihurttain kynsistä pelastaneet.

Siitä nyt puhelivat, sinne tänne arvellen. Mutta valkeni vihdoin talvinen päivä. He menivät talliin, pitkissä mietteissä olivat, mutta mitään uutta keinoa, jolla tullihurtat saataisiin tieltä pois, he eivät keksineet.

Samana iltana, kun Lomman Nestori jo oli hiihtänyt kotiaan Ruotsin puolelle ja Ulrikki istui raskaissa mietteissä sikaaria poltellen, tuli Helmeri hänen puheilleen ja pyysi päästä kahden kesken.

Näinä päivinä oli Helmeri ollut vähäpuheisena ja näyttänyt miettivältä. Öisin oli hän väliin unissaan huutanut ja kiroillut, ja hypännyt ylös sängystäänkin, silmät renkaina päässä. Iltaisin oli viipynyt pitkät ajat poissa ja vasta yön tullen ilmestynyt vuoteeseensa. Ennen, takavuosina, oli hän aina ollut nerokas hoksaamaan kaikenlaisia temppuja ja valheita, joiden avulla tullimiehet saatiin loittonemaan linjalta, kun Ylikainuun markkinoille lähtö tuli. Mutta nyt näytti Helmerinkin, vanhan valehtelijan, kekseliäisyys loppuneen.

Mutta Ulrikki arvasi, että joku tärkeä asia Helmerillä nyt mielessä oli, koska kahden kesken puhella tahtoi. Sillä tiesihän Ulrikki, että Helmeri oli nokkela, älykäs ja rohkea mies, ja näiden lahjainsa vuoksi häntä Ulrikki talossaan pitikin, eikä suinkaan tosityötä varten, johon hän oli laiska kuin mato.

Tarjosi isäntä Helmerille, kun kahden kesken vierastupaan olivat tulleet, sikaarin ja otti itsekin uuden. Istuivat sitten, toinen toiseen päähän pöytää. Helmerin harmaat silmät kiiluivat, ja näkyi, että jotakin oli hoksannut. Sitten alkoivat hiljaisella äänellä jutella, Ulrikki enimmäkseen kuunnellen, Helmeri selittäen. Eivätkä pitkää aikaa jutelleetkaan, ennenkuin Ulrikki laski raittiin naurun, jotta naama punotti ja maha hytkyi… Hän helisteli avaimiaan housuntaskussa ja nousi avaamaan viinakaappinsa. Pitkän ryypyn kaatoi koreaan, viheriäiseen Olhavan-pikariin ja käski Helmerin ryypätä ja nauraa hökerteli:

»Jo on helvetin kummaa, etteivät muut sitä ole hoksanneet… en minä, eivät Lomman pojat, ei kukaan… Ja kaatoi vielä toisen ryypyn olhavalaiseen ja käski ryypätä. Otti sitten itsekin vankan paukun, — olikin viikon päivät ollut, ettei märkää ollut maistanut. Ja ryypättyään sanoi hän:

»Pane vanha tamma valjaisiin!… Tässä täytyy nyt heti yrittää, mitä yrittää…»

Helmerin lähdettyä valjastamaan vanhaa tammaa alkoi Ulrikki nassakastaan laskea Oulun viinaa pulloihin, jotka sitten kätki housujensa ja turkkinsa taskuihin.

Ruotsin puolella, melkein Lomman naapurina, asui Viiklunti-niminen herra, joka aikoinaan oli ollut rikas kauppias, omistaen monta maatilaa ja kaksi kauppapuotia. Mutta suurissa yrityksissä oli hän köyhtynyt. Vanhapoika hän oli, ja oli onnistunut suuresta omaisuudestaan pelastamaan pienimmän talonsa, jossa nyt asui, mutta kaupan oli pois heittänyt. Tullikavallusta oli Viiklunti harjoittanut, oli yrittänyt paljon, onnistunut, mutta lopulta olivat tullimiehet saaneet takavarikkoon kokonaisia makasiineja täynnä tullaamatonta tavaraa. Siitä oli köyhtyminen alkanut. Mutta ikuisen vihollisen olivat hänestä saaneet tullimiehet, ja missä vain saattoi, niin koetti kaiken vointinsa mukaan näitä narrata ja pettää. Usein nähtiinkin Viiklunti Suomen puolella milloin missäkin hommassa.

Tämän Viiklunti-herran puheille oli Heikkilän Ulrikki nyt menossa.

Valjaissa oli vanha tamma, joka varsasta asti oli Heikkilässä ollut ja jonka Ruotsin puolen tullimiehetkin tunsivat. Siivona, viattomana miehenä Ulrikki ajoi, muka kauppiaaseen ostoksille. Ja housujen ja turkin taskuissa pullotti monta täysinäistä pulloa Oulun viinaa Viiklunti-herralle kielen kastikkeeksi…

Rehellisesti, vapaasti ja peittelemättä Ulrikki ajoi, ja kun Ruotsin puolelle joutui, ajeli niin huolettoman näköisenä kuin ei muistaisi tullimiehiä olevankaan. Mutta kun maihin nousi ja lähti kääntämään kauppiaaseen päin, niin ryntäsivät Nyymanni ja Tarkki hänen kimppuunsa, pysähdyttäen hevosen.

Heti he kuitenkin tunsivat hevosen Heikkilän vanhaksi tammaksi, ja kun Ulrikki selitti menevänsä kauppiaaseen eikä reessä ollut mitään tullinalaista, sallivat he jatkaa matkaa. Ulrikkikin koetti tällä kertaa olla kohteliaana, puheli ilmoista ja talven kulusta eikä pitänyt kiirettä, vaikka tullimiehet sanoivat, että saapi ajaa… saapi käydä kauppiaassa.

Ulrikki ajoi kauppiaan pihaan, pani hevosensa kiinni ja lähti suoraan Viikluntiin, kauppapuodissa käymättä. Viikluntin pihalle ei hän uskaltanut hevostaan ajaa, peläten, että tullimiehet alkaisivat jotakin vainustella.

Viiklunti oli kotona, ja vanhat tuttavat ja »luntreijaus»-toverukset olivat Ulrikki ja hän. Viiklunti oli selailemassa vanhaa konttorikirjaa, kun Ulrikki astui sisälle. Tervetullut oli Ulrikki, kovin tervetullut. Viikluntin tarkka vainu tunsi heti, että viinalta haiskahteli Ulrikki, ja hänen vaaniva viinamies-silmänsä huomasi oitis, että pulloja pönkötti Ulrikin taskuissa…

Hyvilleen tuli Viiklunti, ja suu meni nauruun monesta aikaa. Ikävä hänellä olikin ollut, kun ei mitään liikettä ollut pitkään aikaan tullut Suomen puoleltakaan.

»Täällä onkin, täällä Ruotsin puolella, niin saatanan ikävä, kun niin harvoin enää näkee suomenpuolelaisia yleensäkin ja hevosmiehiä erittäinkin», sanoi hän. Ja turkin auttoi hän Ulrikilta päältä ja nosti sen naulaan, ja pöydän päähän piti Ulrikin, parhaan vieraan, istua.

»Mutta pianhan ovat taas Ylikainuun markkinatkin», lisäsi hän äskeiseen puheeseensa, tuntien jo viinan makua suussaan.

»Tuleeko lähtöä markkinoille?» kysyi Ulrikki.

»Mitäpä minä siellä nyt enää. Ne ajat ovat olleet ja menneet!» vastasi
Viiklunti vähän alakuloisesti.

Markkinoista pääsivät keskustelun alkuun, ja kun Ulrikki sanoi, että hän tarjoaisi ryypyn tai kaksi Oulun viinaa, niin vikkelästi toimitti Viiklunti pikarit pöytään.

»Otetaan tästä kylmiltään siksi kunnes saamme teetä», sanoi hän suu naurussa.

»Niinpä tietenkin», tuumi Ulrikki siihen, ottaen pullon housujensa taskusta, hyvillään hänkin, että kyllä nyt, kun näin alkupuheisiin päästiin, asiat alkavat selvetä.

Ja liukkaasti alkoivatkin puheet luistaa, ja Viikluntista tuli muutamia ryyppyjä otettuaan vikkelä ja nopeapuheinen herra.

Ulrikki alkoi asiaansa selittää. Otti ensinnä puheeksi, että Ylikainuun markkinat ovat nyt juuri ovella ja että hevosten hinnat ovat hyvin korkeat, sillä kysyntä on suuri Jällivaaraan ja Kiirunaan. Ne asiat Viiklunti kuitenkin jo tiesi, tiesipä senkin, että Miukin Matilta ja Oukan Aapelilta oli otettu kaksi hevosta takavarikkoon.

Mutta Ulrikki, kun ensin pitkän ryypyn kaatoi Viikluntin pikariin, jatkoi puhettaan varovasti ja vaanivin silmin. Oli aikomus pyytää Viikluntia apumieheksi, että saataisiin markkinahevoset tullia maksamatta yli rajan, ja vielä sitten apumieheksi koko Ylikainuun markkina-ajaksi.

Viiklunti innostui. Moneen pitkään vuoteen ei hän ollut kokenut niin hauskaa kuin juuri nyt! Hän ihan tunsi nuortuvansa, kun kuuli, että tullikavallus oli kysymyksessä.

»Saakeli soikoon… jos minä…» sanoi hän, nousten seisomaan.

»Elähän hätäile!» tyynnytti Ulrikki häntä. »Tuumaillaan tässä asiat valmiiksi, ja jos hyvin käy, niin et osattomaksi voitoista jää.»

»No, sanohan pian sitten!» hätäili Viiklunti, joka aina oli tottunut kaikki tuumansa panemaan äkkiä ja arvelematta täytäntöön.

»Elähän hätäile! — Tässä on tällä kertaa vähän erilaisemmat hommat kuin ennen luntreijatessa», tyynnytteli Ulrikki ja kaatoi taas pikarit täyteen. Viiklunti kumosi pikarinsa pohjaan asti.

Ulrikki alkoi selittää:

»Olisi saatava nämä tämän kylän tullihurtat Nyymanni ja Tarkki viekotelluiksi Rannankylään, että mukamas Rannankylän tietä on monella Suomen puolen hevosmiehellä aikomus puhaltaa joen poikki ja niin edelleen Ylikainuulle asti… Olisi määrättävä yö, milloin pitää tulla, että silloin juuri lähtevät hevosmiehet Suomen puolelta liikkeelle… Ja kun Nyymanni ja Tarkki sitten poistuvat Rannankylään, niin silloin me, Lomman pojat ja minä, ajamme hevosemme rajan yli…»

He ajaisivat suoraa päätä ensiksi Kainuuseen menevän tien varrella olevaan Herttuan taloon, jonka isäntä oli Ulrikin parhaita ystäviä ja tullihurttain verivihollinen. Herttualta noutaisi sitten Viiklunti hevosen kerrallaan tänne omaan talliinsa ja sanoisi, että ne ovat hänen hevosiaan, ja menisi hevosineen markkinoille. Sielläkin olisi hän olevinaan kaikkien hevosten omistaja ja myisi ne ominaan… Hän, Ulrikki, panisi hinnan kullekin hevoselle; jos Viikluntin onnistuisi vielä enemmän kiskoa hintaa, saisi hän pitää liiat omana hyvänään, ylimääräisenä tulona vaivoistaan, jotka muutenkin maksettaisiin ruhtinaallisesti.

Viiklunti kuunteli hartaana Ulrikin puhetta, ja hänen katseensa kirkastumistaan kirkastui. Hän tuli kuin haltioihinsa, kun tullikavalluksesta ja tullimiehistä tuli puhe.

»Se on saakelin viisaasti mietitty», innostui hän sanomaan. »On, piru vieköön! Kuka on keksinyt ja milloin?»

»Elähän huoli siitä!» tyynnytti taas Ulrikki.

Viisaasti ja nerokkaasti se oli ajateltu, Ulrikin tuuma, — mietti Viiklunti. Se, että hän, Viiklunti, olisi olevinaan hevosten omistaja, oli kerrassaan loistava keksintö, valtti, jota ei kukaan pystynyt kaatamaan. Sillä se oli selvää, että kun näin tiukalle asiat olivat otetut, eivät Suomen puolen hevosmiehet pystyisi eivätkä uskaltaisi tulla markkinoille hevosiaan myymään, vaikka olisivatkin päässeet livahtamaan tullia maksamatta rajan yli. Tullihurtat pitäisivät markkinoilla hevoskauppoja silmällä ja vaatisivat todistuksia Suomen puolen myyjiltä siitä, että hevonen todella oli tullin kautta maahan tuotu… Mutta minkäänlaisia vaatimuksia he eivät kykenisi asettamaan hänelle, Viikluntille, Ruotsin alamaiselle, jolla oli valta myydä markkinoilla mitä tahtoi.

»Piru vieköön!» sanoi hän uudestaan. »Siinä on semmoinen pala tullihurtille, etteivät koskaan sitä palaa halkaise.»

Ja hän innostui ja kiivastui samalla. Hän muisti, mitä kaikkia vahinkoja tullihurtat olivat hänelle tuottaneet, ja koston kamala tuli syttyi hänen sydämessään. Kaikin puolin nerokkaana piti hän Ulrikin tuumaa, jonka täytyi onnistua.

Panivat sen puheen päälle teen sekaan Oulun viinaa ja maistoivat,
Viiklunti kumoten enemmät puolet yhdellä siemauksella.

Sitten alkoivat uudesta yrityksestänsä ja sen yksityiskohdista puhella. Ulrikki tiesi siihenkin neuvon, miten Nyymanni ja Tarkki Rannankylään saataisiin, sillä se oli nyt ensimmäinen pykälä tässä hommassa..

»Niitä ei ole helppo pettää», sanoi Viiklunti. »Ne ovat siksi varovaisiksi tulleet ja monesta petkutuksesta viisastuneet!»

»Eipä tiedä… voivat ne vieläkin ansaan mennä, jos oikein päin ansa viritetään ja ollaan varovaisia», sanoi Ulrikki, ja sitten hän, vaikka kahden Viikluntin kanssa lukittujen ovien takana istuivat eikä kukaan ollut kuuntelemassa heidän puhettaan, alkoi kuiskaamalla puhua Viikluntin korvaan.

Viiklunti kuunteli ja rähähti sitten pitkään nauruun.

»Kun en minä itse sitä ole hoksannut!» päivitteli hän.

»Se on verraton ansa ja aivan uusi! Siihen menevät! Siihen menevät viisaammatkin miehet kuin Nyymanni ja Tarkki!»

Taas maistoivat laseistaan ja keskustelua jatkoivat, kaikkia yksityisseikkoja selvitellen.

Vasta puolenyön aikana Ulrikki lähti Viikluntista. Hän oli loput pulloistaan jättänyt Viikluntille, persolle viinamiehelle, aamu- ja kohmeloryypyiksi.

Hellät hyvästit sanoivat pihalla, missä Viiklunti lakittomin päin pyörähteli niinkuin nuoret poikaset. Ja molemmilla heillä oli semmoinen usko, että kaikki heidän hommansa onnistuvat.

Ei näkynyt, ei kuulunut yhtään tullimiestä Ruotsin eikä Suomen puolella. Ulrikki ajeli kotiaan päin pientä hölkkää, hyvillään hyräillen…

Hänen povitaskussaan oli Viikluntin kirjoittama kirje, joka oli osoitettu rajavartija Nyymannille… Sen kirjeen sisältöä nyt Ulrikki muisteli ja naureskeli… Oli sentään kirjoitusmies tuo Viiklunti, kun aivan samanlaista käsialaa osasi kirjoittaa kuin Rannankylän Silverperi.

Kun Ulrikki ajoi kotinsa pihalle, ilmestyi Helmeri heti tallista, täysissä vaatteissa, vaikka oli sydänyö.

»Hyvin kävi!» kuiskasi hänelle Ulrikki. »Kaikki hyvin! Viiklunti on puolellamme, ja kirje, Nyymannille osotettu, on täällä taskussani…»

»Ei muuta siis kuin lähteä ja toimittaa kirje Nyymannin käteen», kuiskaa Helmeri vastaan. »Nyt tässä alkavat asiat mennä oikealle tolalle!»

Sitten päättivät, että seuraavana iltana pukeutuu Helmeri tuntemattomaksi rahamieheksi ja toimittaa kirjeen Nyymannin omaan käteen.

* * * * *

Ruotsin puolen rajavartijat Nyman ja Stark, jotka vasta olivat saaneet kaksi kallista hevosta takavarikkoon, olivat kovin hyvillään, toivoen palkinnoita ja virkaylennyksiä. Sillä he olivat ensimmäiset rajavartijat, jotka valppaudellaan ja nerokkuudellaan olivat niin onnistuneen takavarikon tehneet. Asiasta oli jo puhelimella ilmoiteltu pitkin jokivartta ylös ja alas päin. Talteen korjatut hevoset oli jo lähetetty Haaparannalle, kruunun hyväksi myytäviksi. Ja heille oli ylemmästä virastosta telefonoitu ja onnitteluja lausuttu. Lisäksi oli vielä Silfverberg, joka oli kaikkien rajavartijain ylijohtaja, viskaali, ja jonka tarkastuksen ja valvonnan alaisina kaikki ruotsinpuolisen jokivarren tullimiehet olivat, omakätisesti käynyt kiittämässä näitä nerokkaita poikia… Nymanin ja Starkin urotyö oli jo kauas kuulunut.

Heillä oli kyllin syytä olla iloisia, ja yhä valppaampina aikoivat olla, sillä markkinat lähenivät ja huhuja oli liikkeellä, että paljon oli Suomen puolella markkinoille aikovia. Ja hyvin he tiesivätkin, että Suomen puolella oli paljon hevosia, vasta etelästä päin tuotuja, jotka tietenkin oli aikomus tullia maksamatta saada markkinoille. Tunnetuimpia hevosmiehiä — Miukin Mattia, Oukan Aapelia, Heikkilän Ulrikkia ja Lomman poikia, — niitä he erityisesti halusivat pitää silmällä.

Mutta Heikkilän Ulrikin käynti Viikluntilla oli heiltä jäänyt huomaamatta. Olivat siinä uskossa, ettei Ulrikki ollut käynyt muualla kuin kauppiaassa, jonka pihalla hänen hevosensakin oli.

Mutta sen he tiesivät hyvin, että Ulrikki ja Lomman pojat vahtailivat sopivaa hetkeä, jona voisivat pujahtaa rajan yli. Sitä eivät kuitenkaan osanneet arvata, mitä tietä tulisivat käyttämään, sillä Tornionjoen yli oli tikoitettu monta tietä, melkein joka kylän kohdalta, vaikkei jokaista tietä yhtä paljon käytetty, varsinkaan Ylikainuun markkinain aikana, samoin kuin Rannankylän tietäkään, jota ylipuolelaiset ja järvikyläläiset pitivät kulkutienään. Harvoin kuitenkin uskalsivat Nyman ja Stark Rannankylään asti vahtimatkojaan ulottaa, sillä he tahtoivat uskollisesti vartioida oman kylän tietä, aina epäillen Ulrikin ja Lomman poikain hommia…

Mutta eräänä iltana saivat he kirjeen herra Silfverbergiltä, Rannankylän viskaalilta. Kirjeen antoi iltapimeässä outo rahtimies, joka sanoi tulevansa Rannankylästä ja olevansa menossa Haaparannalle. Nymanille oli kirjeen antanut ja maininnut, että Silfverberg oli sanonut sen olevan erittäin tärkeä ja sisältävän sellaisia asioita, joita ei käynyt telefoonissa puhuminen, ja sen vuoksi oli hän maksanut hyvän palkan rahtimiehen vaivoista ja moneen kertaan muistuttanut, ettei kirjettä saanut jättää kenellekään muulle kuin Nymanille.

Outo mies ajoi menemään, eikä Nyman tullut kysyneeksi hänen nimeäänkään.

He lukivat kirjeen, joka selvästi oli Silfverbergiltä ja sisälsi semmoisen käskyn, että hekin, Nyman ja Stark, nyt heti, tämän kirjeen saatuansa, viivyttelemättä saapuisivat Rannankylään vahtimaan. Sillä, — niin kirjoitti Silfverberg, — hänellä oli ollut vakoojia Suomen puolella, ja nyt oli hän saanut tietää, että Suomen puolen hevosmiehillä oli aikomus seuraavana yönä oikein roikassa ajaa yli rajan Kainuuseen päin. Tämmöisessä tapauksessa tarvittaisiin siis oikeita miesten miehiä joukossa, ja Silfverberg luotti suuresti Nymanin ja Starkin nokkeluuteen ja rohkeuteen…

Osoitetusta huomaavaisuudesta tulivat Nyman ja Stark kovin hyvilleen, arvellen, että tämä tiesi heille palkankorotusta tai jotakin muuta hyvää.

He valjastivat siis heti virkahevosensa ja läksivät kiireesti ajaa kaahottamaan Rannankylään päin.

Mutta tien poskessa, kuusen takana, seisoi Heikkilän renki Helmeri heidän poistumistaan katsellen…

Ja kun olivat Rannankylään päin vievälle tielle kääntyneet, hyppäsi Helmeri suksilleen ja hiihti kuin Ritola aikoinaan yli joen suoraan oikaisten hankea pitkin Heikkilään. Ja toista tietä saapui hänen äskeinen rahtimieshoitonsa, jota renkipoika ajoi, Heikkilään.

»Hyvää kuuluu», sanoi hän hengästyneenä tallin edessä odottaville
Ulrikille ja Lomman pojille. »Pian liikkeelle! Tullihurtat ajoivat
Rannankylään täyttä laukkaa!»

»Jo on kälmi kirjuri se Viiklunti!» ihmetteli Ulrikki ihastuneena.

Ja tulisella vauhdilla alkoivat valjastaa hevosia, Tynkä-Mikon auttaessa ja nilkuttaessa kahakäteen.

Helmerin oli määrä lähteä eillimmäisenä ajamaan suoraan Lomman tietä Ruotsin puolelle. Ei kuitenkaan Lommasta läpi pihan, vaan Rantakäyrästä, jossa tullimiehet asuivat. Hänellä oli valjaissa liinaharja ruuna, ja reenperään oli köytetty potkuri ja häntyri silkki-Musta. Mutta jokaisessa hevosessa oli tänä aikana, jonka olivat olleet Heikkilän tallissa, tapahtunut semmoinen muutos, että ennen vuohisiin asti ulottuvat hännät olivat leikatut kimalteen rajaa myöten poikki. Se oli sekin Helmerin keksintöä, samoin kuin koko tämä tullikavalluksen yritys. Ruotsalaisten oli näet tapana pitää hevostensa hännät lyhyiksi typistettyinä, ja Helmeri oli ottanut tämänkin huomioonsa, muistaen, että Viiklunti olisi pian olevinaan hevosten omistaja.

Matalalla äänellä puhuen, mutta tulisella kiireellä hevosmiehet Heikkilän pihalla hommasivat. Kiire, pelko ja epäonnistumisen mahdollisuus ahdistelivat mieliä. Lomman pojat olivat kaikkein epäuskoisimmat tämän rohkean ja laatuaan ensimmäisen yrityksen menestymisestä. Ei luottanut Ulrikkikaan oikein Helmeriin tällä kertaa, vaikkei koskaan mitään vastusta ollutkaan sattunut, kun Helmeri oli poikkiviennin omin päinsä järjestänyt.

»Aja onnessa!» huusivat he Helmerille, kun Helmeri rekeen istuutui.

»Hyvin käypi! Ajakaa vain rohkeasti perässä!» sanoi Helmeri varmasti.

Ja kumppaniksi Helmerille läksi Heikkilän nuori renkipoika, jonka oli määrä seurata Helmeriä poikki joen ja sivu tullimiesten asunnon, palatakseen sitten suksilla takaisin toisille ilmoittamaan, oliko tie auki vai eikö.

Helmeri hopitti matkaan, ja Ulrikki, seisoen pitkä ruoska kädessään reen vieressä, viuhtoi vastahakoisesti seuraavaa silkki-Mustaa lautaselle, jotta mäiske kuului…

Jo ajoi Helmeri menemään Heikkilän rantatörmästä jäälle ja siitä tikoitetulle tielle, joka vei suoraan Ruotsin puolelle Lommalle ja Rantakäyrään. Mutta nyt eivät, niinkuin Oulusta lähtiessä, helisseetkään tiu'ut ja kulkuset. Kaikki helut pienistä päähistimistä alkaen oli kiskottu pois, jottei muuta ääntä kuulunut kuin hevosten kavioiden kopse, mutta sekin harvaan ja tuskin kuuluvasti. Sillä Helmeri ajoi aivan kävelyä, ja melkein äänetöntä oli meno.

Pimeä oli, sillä oli kuun pohja, eikä Ruotsin rannalta eroittanut mitään muuta kuin taloista kiiluvat valot.

Rohkeasti ajoi Helmeri menemään, ei kuunnellut eikä kurkistellut. Antoi hevosen kävellä vielä rantatörmän päälle, mutta kun pääsi lähelle Rantakäyrän taloa, jonka pihan läpi tie kulki, iski hän ruoskalla ja vilahti läpi pihan kuin varjo… Ei ketään näkynyt, ei ketään kuulunut, ja kujasta ulos päästyään Helmeri vihmasi toisen kerran ja oli pian laukkauttanut Ylikainuulle menevän tien haaraan. Siinä hän pysähdytti, ja siitä palasi renkipoika takaisin suksillaan, jotka oli tuonut matkassaan.

»Sano, että tie on selvä, mutta vie terveiset, että sukkelaan pitää liikkua; ei ole aikaa kyhnätä koko yötä… tätä vapautta ei kovin kauan kestä… Ja joudu pian.» Poika läksi, oikaisten suoraan poikki hankien Heikkilään, mutta Helmeri hopitti matkaan ja ajoi tasaista hölkkää Herttuan taloon Ylikainuuseen menevän tien varrelle.

Viiklunti oli aamupäivästä hiihtosin mennyt Herttualle vartomaan hevosmiesten tuloa. Kun Helmeri ajoi pihaan, riensivät Herttuan isäntä, jolle koko homma oli moneen kertaan selitetty, ja Viiklunti vastaan, hyvillään ja naurusuin molemmin, Viiklunti aikalailla nousuviinassa.

»Arvasin minä, että kun minä Silfverperin käsialalla kirjeen kyhään Nyymannille, niin lähtevät ne hurtat saaliin jaolle», sanoi Viiklunti, ja sitten he alkoivat riisua hevosia talliin.

»Joko Ulrikki ja Lomman pojat tulevat?» kysyi hän sitten.

»Pian kai tulevat, ja hyvä olisi, että joutuisivat, sillä pian siellä Rannankylässä selviää, minkä kirjeen Nyymanni on saanut… eivätkä kauan viivy ennenkuin takaisin laukkauttavat, jos jotakin epäilevät», sanoi Helmeri.

»Mitä perkulia niiden tarvitsi sinusta jälkeen jäädä», ärähti Viiklunti. »Olisivat tulleet yksin matkoin! Mutta se on se Ulrikki semmoinen jänishousu, kun oikein hoppu tulee… Minä kun aikoinani luntreijasin tupakkikuleja, niin se oli ruttoa hommaa…»

Viikluntin kertoessa entisistä rohkeista tullikavalluksistaan kysyi
Herttuan isäntä, Samuli, Helmeriltä:

»Hetikö lähtivät, kun kirjeen saivat?»

»Eivät päälle tunnin viipyneet ennenkuin jo ajoivat Rannankylään päin, jotta vaaroissa vastasi», selitti Helmeri.

»Mutta jo siellä Rannankylässä tullihurtat ja Silverperi pahan nimen mainitsevat, kun käy selville, ettei Silverperi olekaan kirjettä lähettänyt…»

Helmeri naurahti.

»No, sen saapi arvata, ja selvää on sekin, etteivät siellä vanhene Nyymanni eikä Tarkkikaan… Luulen, että pian palaavat ja vauhdissa palaavatkin», sanoi hän.

»Kun nyt vain Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat joutuisivat tieltä pois!» toivoi isäntä.

»Niinpä se. Kun eivät nyt kuhnailisi tyhjää, vaan koettaisivat hyvän sään aikana päästä piiloon!»

Herttuan Samuli oli huolissaan varsinkin Lomman poikain vuoksi, jotka olivat hänen sisarensa poikia.

»Oma on syynsä, jos hurttain käsiin joutuvat! Mikseivät totelleet minua ja lähteneet yksin matkoin minun kanssani!» sanoi Helmeri.

Helmerin tuomat hevoset pantiin talon talliin, johon toisillekin hevosille oli sijaa varattu.

Viiklunti siellä jo tallissa katseli kynttilän valossa liinaharjaa ja silkki-Mustaa, naurusuin ja hyvillään. Ja kovasti häntä huvitti, kun hän huomasi, että hännät olivat kimalteen rajasta poikki, niinkuin ruotsalaisten hevosilla ainakin. Hänhän tässä nyt olikin isäntänä… Silkki-Mustaan hän rakastui heti, ihastuen sen kiiltävään karvaan ja uljaaseen kokoon…

Mutta sillä aikaa kun Viiklunti arvioi hevosia tallissa, vartioivat Herttuan isäntä ja Helmeri Ulrikkia ja Lomman poikia tuleviksi, kujalla seisoen ja kuunnellen. »Kuuluuko mitään?» kysyi isäntä. »Ei vaan minun korvani ota minkäänlaista ääntä», vastasi Helmeri ja lisäsi sitten huolistuneena:

»Olisi se kummaa, jos joutuisivat siellä hurttain käsiin!» Hetken päästä tuli Viikluntikin tallista ja alkoi suun täydeltä kirota, että »jo ovat miehiä, kun eivät osaa joutua valmista tietä myöten!»

Mutta silloin juuri alkoivat Herttuan isäntä ja Helmeri kuulla kopsetta, joka ensin tuli kuin jostakin kaukaa maan alta töminänä, mutta vähitellen rupesi korva eroittamaan selvästi, että kopse, tahdissa käyvä, syntyi useampien hevosten laukkaamisesta nopeassa vauhdissa…

»Jo tulevat… Laukkaa ajavat… vaaran takaa kuuluu, kuinka maa tömisee», sanoi Helmeri, kääntäen lakkiaan korviltaan ja hengitystään hiljentäen.

»Laukkaa ajavat… Selvästi kuuluu», sanoi isäntäkin.

Kuuntelivat, hiljaa ja jännityksissä. Talon lähellä oli korkea, metsää kasvava mäki, joka ulottui taloon asti. Metsän kohdalla lakkasi kavioiden kopse kokonaan kuulumasta, mutta kun tulijat ehtivät mäen päälle, jossa metsä taas harveni, alkoi jyty jälleen kuulua, nyt aivan selvästi. Mutta minkäänlaista tiu'un ääntä ei kuulunut.

»Jo tulevat!» huudahti Helmeri hyvillään. »Jo tulevat tuossa mäen myötäleessä…»

Täyttä laukkaa ajoivat pihaan, Lomman Nestori edellä, sitten Ulrikki ja takimmaisena Ville.

»Pian hevoset talliin ja reet heinälatoon!… Taisivat hurtat ehtiä jäljille», rähisi Ulrikki julmassa hommassa heti kun pihaan pääsi.

Tulisella kiireellä alettiin hevosia riisua. Ei ollut aikaa toisella kysyä eikä toisella vastata. Äänettöminä, mutta vinhasti oltiin toimessa joka mies, Viikluntikin kykynsä mukaan edestakaisin reuhtoen.

Ja arvaamattoman nopeasti olivat hevoset riisuttuina, reet piilossa heinäladossa ja pian piha typö tyhjänä.

Nyt ehti Helmeri Ulrikilta kysymään, mitä perästä päin kuului.

Ulrikki ei tosin varmaan tiennyt, mutta pahinta pelkäsi. He eivät kyllä olleet ketään nähneet, laukkaa olivat ajaneet joenkin yli, laukassa antaneet mennä Lomman pihan läpi ja aina Kainuun tienhaaraan. Mutta juuri kun tienhaarasta kääntyivät Kainuuseen päin, oli Rannankylästä käsin kuulunut vauhdikasta aisatiukujen ääntä, niinkuin olisi useampia hevosia tullut, ja Ville, joka jälkimmäisenä ajoi, oli luullut tuntevansa, että ne olivat tullihurttain aisatiukuja…

»Mutta tuskin ymmärsivät perään lähteä, sillä me rupesimme laukkauttamaan siitä lähtien vielä vihaisemmasti», selitti Ulrikki, kuitenkin hyvin pelkosillaan. Samaa tuntuivat uskovan Lomman pojatkin. Mutta Helmeri sanoi:

»Eivät ymmärrä tänne perään ajaa, kun eivät nähneet tänne kääntymässä, mutta rajalla ne kyllä nyt vahtivat koko yön ja tästä puolin vielä virkummin…»

Niin keskustelivat ja seisoivat hetken pihalla kuunnellen, mutta minkäänlaisia ääniä eivät eroittaneet.

Menivät vihdoin sisälle, mutta vuorotellen kävi kukin miehistä kujalla kuulostelemassa ajavien ääniä tai hevosten kavioiden kopsetta. Mitään ei kuulunut.

Viimein alkoivat rauhoittua toivoen, etteivät tullihurtat olleet selvää saaneet heidän poikkitulostaan… Oli sekä Ulrikilla että Lomman pojilla aikalailla konjakkia ja viinaa matkassaan, ja kukkura-puolikupit nyt teki joka mies.

Helmerin suunnitelma oli ollut sellainen, että Viiklunti nyt, kun kaikki hevoset oli saatu tullia maksamatta rajan yli, kuljettaisi Herttualta hevoset yksitellen omaan talliinsa ja sitten pitkänä suorana markkinapaikalle. Mutta nyt, kun siinä ryypiskelivät ja nousuviinaan pääsivät, rupesivatkin miettimään miehissä, että eri tavalla olikin meneteltävä.

Kun tullikavallus oli näin hyvin onnistunut eikä markkinoihinkaan enää ollut kuin vajava viikko, päätettiin jo aamuyöstä jatkaa matkaa Ylikainuuseen. Monta seikkaa oli, jotka niin kehoittivat tekemään. Ensiksikin oli hevosten vieminen ja niiden säilyttäminen Viikluntin tallissa hyvinkin hankalaa, ja tullihurtat voisivat vihapäissään ja kostonhimossa ruveta rettelöimään. Toiseksi oli markkinapaikalta jo tullut tietoja, että sinne oli saapunut paljon hevosenostajia sekä Jällivaarasta että muualta Ruotsin ylimaista ja että hinnat olivat kovin korkeat. Kolmanneksi oli tiettyä, ettei markkinapaikalla vielä ollut tullimiehiä nuuskimassa, vaan sen sijaan yhä olivat kaikki rajalla vartioimassa…

Ja noista syistä päätettiin, että nyt oli matkaa jatkettava.

Viiklunti kyllä puolestaan kannatti toisten ehdotusta ja päätöstä ja piti viisaimpana nyt pitkittää matkaa. Mutta harmitti häntä se, ettei hän saanut näillä uusilla, lyhythäntäisillä hevosilla ajella pitkin kylää niinkuin omillaan, ajella reilusti huvikseen ja tullihurttain kiusaksi… Asian tärkeyden vuoksi luopui hän tuumasta ja tyytyi toisten päätökseen.

Heikkilän Ulrikki, jolla oli liikeneroa ja joka nytkin ymmärsi hetken
ja markkinain tärkeyden, keksi yhtäkkiä uuden tuuman ja kuiskasi siitä
Helmerin korvaan. Helmeri puolestaan piti Ulrikin aietta aika hyvänä.
Se tekisi satoja, jos onnistuisi…

»Nyt pitää hommata», kuiskasi hän Helmerille. »Tämmöisiä, näin korkeita hevosenhintoja ei ole minun eläessäni koskaan ollut!»

Ja kun oli jo useita väkevänlaisia puolikuppisia juotu, sanoi
Ulrikki kuin kaikille yhteisesti, ettei hän nyt vielä itse lähdekään
markkinoille, vaan jättää hevosensa ja kaupanteot Viikluntin haltuun.
Ja syyksi sanoi, ettei hän vielä joutanut.

Lomman pojat sitävastoin aikoivat molemmin lähteä, vaikka Viiklunti heilläkin oli myymämiehenä…

Viiklunti, vaikka olikin viinamies, oli kuitenkin rento kauppias ja aina asioissaan rehelliseksi tunnettu. Ja Ulrikki oli jokaiselle hevoselle hinnan pannut ja luvannut, että jos enempi sai kiskotuksi, saisi Viiklunti pitää omana hyvänään…

Siis viisi Ulrikin hevosta jäi nyt Viikluntin haltuun.

Mutta kahden kesken käski vielä Ulrikki Viikluntin ja korvaan supattamalla puhui ja selitti, minkätapainen silkki-Musta oikeastaan oli, kiiltokarvastaan ja komeasta ruumiistaan huolimatta, — että se oli potkuri ja häntyri ja taisi olla tenimyksenkin vikaa… Niin että jos sattuisi joku oikein hyvä tuttava, niin hänelle ei sovi Mustaa myydä, mutta oudolle, moukalle, joka ei ymmärrä…

»Oojaa», nauroi Viiklunti. »Minä ymmärrän ne asiat helvetin hyvin! Minä olen kerran — toistakymmentä vuotta sitten, — myynyt jällivaaralaiselle näillä samoilla markkinoilla viisivuotiaana hevosen, joka oli alulla kolmattakymmentä… Kyllä minä…»

»No niin», sanoi Ulrikki, »koeta sitten parhaasi!»

»Minä se juuri hevoskauppiaaksi olen syntynytkin, vaan väärälle uralle, poloinen, jouduin», vakuutti toinen mahtavasti.

Ja sitten tyhjensivät kuppinsa pohjaan. Viiklunti vielä sanoi, että nyt ei hän enää maista, vaan pitää olla raittiina ainakin niin kauan aikaa, että kaikki hevoset ovat myydyt ja rahat lompakossa.

Kaikki sen uskoivatkin, sillä Viiklunti oli tunnettu siitä, ettei hän koskaan pörrännyt hutikassa, kun kauppoja oli tekemässä. Vasta sitten kun kaikki hommat olivat loppuneet, saattoi hän ryypiskellä viikon päivät, hauskassa humalassa aamusta iltaan.

Aamuyö tuli.

Kolme hevosta valjastettiin reen eteen, mutta muut laskettiin joko irtaimina toisten jälessä juoksemaan tai köytettiin marhaminnasta kiinni reen perään.

Viiklunti tahtoi ajaa eillimmäisenä ja oli puettuna sudennahkaiseen turkkiin ja pitkäkarvaiseen lakkiin. Nyt näytti hän herralta ja hevossaksalta. Lomman pojat olivat puetut lyhyviin hevosmiesturkkeihin, koreasti kirjaillulla vyöllä keskeltä kiinni.

Ja niin lähtivät Herttuan kujasta Ylikainuuseen päin ja pitkänä jonona katosivat pian näkyvistä talvisen aamuyön pimeään.

Mutta mutkateitä, kiertäen Lomman ja Rantakäyrän, saattoi Herttuan isäntä Heikkilän Ulrikin ja Helmerin omalla hevosellaan Suomen puolelle.

Eivätkä he tavanneet yhtään tullihurttaa nyt paluumatkallakaan.