VI
Ruotsin Ylikainuun markkinat ovat juhla-aikaa kaikille Suomen puolen hevosmiehille. Hauskaa ja rentoa on silloin elämä. Markkinoita kestää koko viikko, väliin toistakin, ja monenlaiset ovat hommat ja hääringit. Koko Ylikainuun kirkonkylä on markkinamiesten hallussa, mutta Suomen puolen hevosmiehet siellä parhaina pomoina reuhaavat.
Kirkonkylä on korkeiden vaarain keskellä kuin suuren ammeen pohjalla. Suomesta päin saavutaan sinne monen metsäjärven kautta, missä on taloja rannoilla ja korkeat vaarat järvien ympärillä. Asutus on suomalaista melkein Kainuunjokeen saakka. Jonkun järven rannalla sentään tapaa jo ruotsalaisiakin, ja »ummikoita» on paljon.
Suomen puolen hevosmiehillä oli aina ollut tapana lähteä Ylikainuun markkinoille iltasella, ajaa reuhottaa sitten läpi yötä, mellastaa ja ryypiskellä joka järven rannalla ja aamulla sitten saapua markkinapaikalle, jonne suoraan rajalta karttui noin viisi vanhaa penikulmaa.
Hevoskaupalla oli pitkän aikaa ollut suuri merkitys näillä markkinoilla. Se oli painanut leimansa niihin, ja vaikka voita, heiniä ja muutakin tavaraa kuljetettiin kaupaksi valtaväylän varsilta, oli hevoskauppa kuitenkin päätehtävänä.
Kun suuret malmikaivokset Pohjois-Ruotsissa olivat liikkeensä aloittaneet ja uusi tulliasetus tullut voimaan, vaikuttivat nekin seikat osaltaan, että Suomesta alettiin yhä runsaammin tuoda hevosia Ylikainuun markkinoille. Hevosenostajia saapui näille markkinoille koko laajasta Pohjois-Ruotsista, useimmat kuitenkin Jällivaarasta, Kirunasta ja Narvikista. Ne olivat enimmäkseen ammattikauppiaita, jotka vuorostaan myivät yksityisille vasta työpaikoilla, tukkityöläisille ja malminvedättäjille.
Tämän talven markkinoille oli saapunut paljon hevosenostajia. Lukuunottamatta tunnetuimpia hevoskauppiaita, jotka jo pitemmän aikaa olivat hevosia Ylikainuulta Pohjois-Ruotsin eri seutuihin kuljettaneet, oli nyt tullut runsaasti yksityisiäkin ostajia.
Markkinapaikka oli hevosmiesten hallussa. Kahakäteen ajettiin, huudettiin ja hurrattiin. Joka talossa oli markkinamiehiä, eikä kukaan kummastellut, jos näki jonkun hyvin arveluttavasti humalassa, vaan piti ihmeenä, jos vesiselvän miehen tapasi.
Kestikievarissa, jossa tämän kertomuksen aikana vielä anniskeltiin väkijuomia kaikenlaatuisia ja niin paljon kuin kukin jaksoi juoda, oli hevosmiehiä enin koolla. Piha oli täynnä valjaissa olevia hevosia, toisia ajoi pihaan ja toisia läksi pihasta järven jäälle, kylän viereen, hevosen tapoja tunnustelemaan. Huutoja kuului, kulkuset helisivät ja hevosmiehet huusivat tai rähisivät lujalla äänellä. Herroja ja talonpoikia pyöri sekaisin, ruotsin- ja suomenkieltä puhuttiin, ja naurettiin, jos sattui, ettei toinen toistaan ensi keskustelussa ymmärtänyt.
Kestikievarin suuressa salissa juotiin harjakannuja muutamien pöytien luona, ja toisten, pöytien ääressä vasta hierottiin kauppoja.
Kolmas markkinapäivä oli jo kulumassa. Oli aika pakkanen, ja kylästä nousi höyry kuin kattilan pohjalta. Meluna ja rähinänä oli koko markkinapaikka, huutoja kuului, tiu'ut soivat, kulkuset helisivät ja hevoset hirnuivat.
Kestikievaritalon pihalla pyörähtelee Helmerikin, Heikkilän Ulrikin nokkela renki. Punaisina ovat Helmerinkin silmät ja kovin löyhkää hänestä väkevän konjakin haju. Mutta ei hän humalaiselta näytä, liikkuu ja toimittelee kuin selvä mies.
Lähelle avonaista kuistia, rakennuksen seinään lyötyyn sinkilään, on Ulrikin uljas tamma marhaminnalla pantu kiinni. Siinä seisoo kuin odottaen, parhaisiin valjaisiin varustettuna, ja Helmeri toimittaa sille loimen peitoksi. Miehiä kulkee edestakaisin, nousee kuistille, laskeutuu alas. Joka-ainoalle pystyy uljas tamma silmään, moni käy tunnustelemassa kylkeä, katsoo suuhun ja nostaa häntää…
Kaikkia se näyttää miellyttävän, tämä roima tamma. Ruotsalaiset kiittelevät, tunnustelevat ja hyvilleen tulevat. Kysyvät Helmeriltäkin, paljonko maksaa, mutta Helmen mainitsee vain:
»Ulrik Heikkilä… finska sidan», ja viittaa suureen saliin.
Siitä ymmärtävät, että se on Heikkilän Ulrikin hevonen, Ulrikin, jonka koko maailman hevosmiehet tuntevat.
Ja lähtevät Ulrikin puheille kauppoja hieromaan. Mutta ei myy vielä Ulrikki tätä tammaa, sen tietää Helmeri hyvin. Sanoo niin korkean hinnan, ettei kukaan osta, ja Ulrikilla on omat syynsä siihen, ettei vielä myy. Helmeri seisoo siinä tamman luona ja katselee hevosmiesten elämää ympärillään. Toisia lähtee pihasta, ostaja ja myyjä rinnakkain reessä istuen ja alas järven jäälle ajaen, toisia palaa koeajosta, ostaja ohjissa naurusuin ja hevonen höyryten kuin kuuma kiuas.
Siinä on tuttuja miehiä joukossa, Suomen puolen hevosmiehiä. Mutta markkinahumu on korkeimmillaan, ei jouda toinen toistaan puhuttelemaan, myyjät nimittäin keskenään.
Jo juosta vilistää Lomman Nestorin harmaja tamma pihaan, niin että utukka reen perässä punoo, ja reenperällä istuvat ostaja, hoikkakoipinen kainuulainen, ja myyjänä Viiklunti, huuliparta kuuroittuneena ja kylmetyksissä kuin joulukynttilä…
Nestoria ei itseään näy, mutta Helmeri arvaa, että jostakin nurkan takaa hän kurkistelee.
Siihen ajavat lähelle, missä Helmeri tammansa luona seisoo. Viiklunti puhuu ruotsia ja lyö Harmia lautaselle. Helmeri ymmärtää, että kyllä ostajakin, karppisääri kainuulainen, Harmi-tammasta pitää, mutta moittii hintaa liian korkeaksi…
Siinä tunnustelevat vielä Harmia kumpainenkin. Kainuulainen katsoo vielä kerran: nostaa jokaista jalkaa, hipaisee kylkeen ja sitten vielä katsoo suuhun, hampaista iän nähdäkseen.
Koko ajan kehuu Viiklunti siinä vieressä, sen ymmärtää Helmeri, kehuu ja kiroilee ja jo toimittaa lämpöisen loimen peitoksi Harmille, joka höyryää hikisenä…
Vihdoin, kun ostaja yhä seisoo miettiväisenä, viittaa Viiklunti Helmeriin, ikäänkuin että siinä on mies, joka tuntee tämän hevosen tavat ja voiman…
Kainuulainen on ummikko, eikä Helmeri ymmärrä, mitä se häneltä kysyy, mutta Viikluntin katseesta hän käsittää, että kehua pitää…
»Kuua tömmar… kuua tömmar», sanoo hän, viittoen Harmiin.
Se auttaa. Kainuulainen ilostuu ja näyttää innostuvan, lyö Viikluntia olkapäälle, ja he menevät sisälle kauppoja hieromaan…
Silloin ilmestyy Lomman Nestorikin siihen Harminsa viereen ja arvelee
Helmerille:
»Ajoivat hikiseksi, ryötät.»
Mutta sitten hän iskee silmää Helmerille. Helmeri ymmärtää heti, mistä on kysymys, ja he käyvät vähän syrjään, kuistin kalveeseen, ja ottavat Nestorin taskupullosta hyvät ryypyt.
»Siinä on nyt viimeisen kauppa tulossa», sanoo Nestori Harmiin viitaten. »Elä hiidessä?»
»Niin on. Tänä päivänä jo kolmas kauppa tulossa», selittää Nestori hyvillään. »Viiklunti myypi hevosia, jotta vinkuu, eivätkä tullihurtat voi hänelle mitään, vaikka jo monta kertaa ovat yrittäneet…»
»Joko lienee myynyt silkkimustan?» kysäisee Helmeri, sillä Musta oli viety eri talliin; Vintturin Santerin tieto, jota Herttuassa oli puhunut, oli ollut erehdystä, sillä alkumarkkinoista ei Viiklunti ollut silkkimustaa kenellekään kaupannut.
»Jo eilen illalla myi», selittää Nestori. »Sinä olit jo nukkumassa, et nähnyt…»
»Kenelle sai myydyksi?» tiedustaa Helmeri yhä uteliaampana, muistaen silkkimustan huonoja tapoja.
»Jällivaaralaiselle… Siinä oli meillä monenlaista hommaa, mutta hyvin kävi lopulta kuitenkin. Se ostaja tahtoi päästä koeajoon… Silloin Viiklunti kuiskasi minulle: mene ja valjasta se tumma raudikko, joka on mustan kokoinen ja näköinen… Minä heti ymmärsin… Viiklunti ja Ulrikki, sillaikaa kun minä tummaa raudikkoa valjastin, kutsuivat jällivaaralaisen tuonne saliin ja siellä juottivat niin kauan kunnes minä tulin ilmoittamaan, että nyt on silkkimusta aisoissa… saapi lähteä 'ruuvaamaan'. Pimeä oli, ja minä vein raudikon vähä syrjään, ettei akkunasta päässyt valo sattumaan… Aika lailla hutikassa näytti jällivaaralainen olevan, kun yhdessä Viikluntin kanssa lähtivät ajamaan. Ei tuntenut, ettei ole Musta aisoissa, vaikka koko päivän oli Mustaa tallissa koetellut ja pihallakin marhaminnasta talutellut… Pian palasivatkin, eivät kaukana käyneetkään… ja tuohon juuri ajettiin raudikko, ja suoraan menivät sisälle kaupan tekoon, — olivat jo hinnan sopineet, — ja harjakannuja juomaan… Silloin me, Ulrikki ja minä, riisuimme raudikon valjaista ja veimme silkkimustan sijaan…»
»No, voi sun saakeli…»
»Joo. Ja rekineen, neuvoineen päivineen kauppa tehtiin… Jällivaaralainen maksoi rahat, ja vielä ryypättiin päälle… Kun sitten aika hutikassa tulee pihalle, ei huomaa, että silkkimusta onkin äskeisen raudikon sijassa, sillä nehän ovatkin yhdenkokoiset ja pimeässä yhdennäköisetkin. Ja aikoo ajaa öitse seuraavaan kylään, Jällivaaraan päin…»
»Eikä ole kuulunut takaisin?» kysyi Helmeri nyt, vähän nyreissään.
»Ei ole kuulunut. Niin meni kuin hohtimet kaivoon», arveli Nestori.
Mutta Helmeri pudisti vähän päätänsä ja veti kulmiaan kurttuun. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan hyvillään Ulrikin, Viikluntin ja Nestorin tekemästä petoksesta.
»Palaa se sieltä, jahka humalastaan selkenee», sanoi hän Nestorille.
»Silloin taitaisi olla parasta, että myyjä katoaisi markkinapaikalta…»
»Jokohan, vietävä, tekee sen, että tulee takaisin ja tahtoo kauppaa purkamaan?» kysyi Nestori, vähän nolompana.
»Epäilemättä», vakuutti Helmeri. Silloin ilmestyivät Viiklunti ja äskeinen Harmin ostaja, kainuulainen, takaisin salista ja menivät Harmin luo. Kaupat oli tehty, ja harjakannuiksi oli juotu puoli pulloa punssia, ei enempää.
Hyvillään näyttivät olevan kumpikin, sekä Viiklunti että kainuulainen…
Kainuulainen soperteli ruotsia Harmille ja taputteli kaulalle. Sitten riisuttiin Harmi aisoista. Muuta ei ostaja kaupassa saanut kuin päähiset ja rihmaisen marhaminnan…
»Kuua tömmar… kuua tömmar», kehui Helmeri naurusuin kainuulaiselle.
Kainuulainen näytti tyytyväiseltä kauppaansa, ja hän lähti taluttamaan
Harmia kortteeritaloonsa, joka oli kappaleen matkaa kestikievarista.
»Ei taida sekään Harmi enää hirnua Näsijärven rannalla, josta on
kotoisin», arveli Helmeri, kun näki Harmin katoavan kujan taakse.
Viiklunti ja Nestori menivät nyt vuorostaan suureen saliin, mutta Helmeri jäi vielä pihalle, sillä Ulrikki oli sanonut, että pian lähdettäisiin ajelemaan.
Siinä jouti hän muistamaan, että nyt oli Viiklunti myynyt kaikki Ulrikin ja kaikki Lomman poikain hevoset, joista ei yhdestäkään ollut tullia maksettu. Kenenkähän ansiota tuo kaikki oli? Kuka oli hoksannut pyytää Viikluntia myymämieheksi? Ja Helmeri päätti, että jos eivät Lomman pojat hänelle palkintoa anna, niin… on ne markkinat erisi talvenakin…
Ulrikki kyllä oli aina hyvän työn muistanut ja ruhtinaallisesti maksanut.
Silloin huomasi hän aivan selkänsä takana Torikan Hermannin ja Oukan Aapelin. Heitä ei ollut vielä markkinoilla näkynyt, ja Helmeri ihmetteli, mistä nyt yhtäkkiä ilmestyivät. Tuttavina miehinä, niinkuin oman kylän miehet ainakin, tervehtivät he Helmeriä ja tiedustelivat, mitä kuului…
Merkillistä oli heissä se, että kumpikin oli aivan selvänä, jota ei ennen koskaan ollut tapahtunut Ylikainuun markkinoilla. Ja kun hetken siinä olivat jutelleet minkä mitäkin markkinain menosta ja hevosten hinnoista, käskivät miehet Helmerin kuistin kalveeseen ja tarjosivat ryypyt kumpikin omasta lasistaan… Ottivat itsekin, mutta hyvin vähän, ja tarjosivat Helmerille lisää…
Sitten alkoi Oukan Aapeli kuiskaamalla puhua Helmerille… He olivat, supatteli hän Helmerin korvaan, Torikan Hermannin kanssa onnistuneet pääsemään hevosineen poikki rajan tullia maksamatta ja yhtäkyytiä ajaneet suoraan tänne markkinapaikalle… Tullimiehiä he eivät olleet nähneet ennenkuin täällä markkinapaikalla, mutta he olivat Tikanniemessä kuulleet, että hurttia saapuisi useampia miehiä, Haaparannalta asti… Heillä oli kummallakin kaksi hevosta, jotka olivat tässä naapurin Anderssonin tallissa… Nyt juuri, ennenkun he tänne kestikievarin pihalle lähtivät, olivat he nähneet Nymanin ja Starkin kävelevän pihalla…
Ja nyt tuli pääasia, jonka vuoksi Aapeli tässä Helmerin puoleen kääntyi ja avuksi Helmeriä pyysi…
He olivat kuulleet, — taipaleella jo —, kuinka vikkelän konstin Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat olivat hoksanneet, että olivat ottaneet Viikluntin myymämieheksi, jolla oli oikeus ja valta myydä omia hevosiaan vaikka kolmesataa… Nyt pyysivät he, että Helmeri, oman kylän mies ja tuttava muutenkin, lähtisi ja pyytäisi Viikluntia, eikö tämä ottaisi heidänkin hevosiaan myydäkseen, sillä ostajia oli vielä paljon ja hinnat korkeat… ja Viikluntin vaivat he kunniallisesti maksaisivat…
Niin kuiskaili Aapeli ja katsoi rukoilevasti Helmeriä silmiin, että mitä tuo nyt miettii…
»Ja sinun vaivasi maksamme heti», vakuutti Torikan Hermanni.
Helmeri ymmärsi yskän, ja koska hän oli hyväntahtoinen mies, joka ei kenellekään pahaa suonut, lupasi hän heti lähteä miesten asiat toimittamaan.
»Pitäkäähän silmällä tätä minun tammaani tässä, niin käväisen Viikluntin puheilla», sanoi hän ja nousi korkeita kuistin portaita ylös kestikievarihuoneeseen.
Suuri sali oli täynnä höyryä ja tupakansavua, ääniä monenlaisia ja kovaa rähinää. Miehiä istui pöytäin luona, juotavia edessään. Oli joukossa montakin tuttua miestä, mutta Ulrikkia ja Viikluntia ei näkynyt. Helmeri silmäili ympärilleen ja kysyi sitten eräältä tuttavalta, oliko Viikluntia näkynyt, mutta ei sanonut nyt juuri kukaan nähneensä.
Mutta salin viereisestä kamarista kuului naurua ja räheä-äänistä puhelua, ja Helmerin korva otti Ulrikin äänen, joka kuului yli muiden.
Helmeri avasi oven arvelematta ja astui kamariin.
Sielläpä olivat!
Ympyriäisen pöydän luona istuivat siinä Ulrikki, Luulajan Kuvenjus, Lomman pojat, Viiklunti ja Haaparannan Liljepäkki punssia juoden ja hauskoja juttuja kertoellen.
Luulajan Kuvenjus, joka vasta iltaa ennen oli markkinapaikalle saapunut, nousi heti Helmeriä kättelemään ja kysyi mitä kuului… Helmeri kiitteli, mutta koetti joutua. Viikluntille, joka istui ovea lähinnä, ehti hän kuiskaamaan, että Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni pyysivät käväisemään ulkona…
Viikluntilla oli aavistus, mitä Aapelilla ja Hermannilla oli asiaa, ja näppärästi oli hän pystyssä ja aikoi lähteä. Mutta Luulajan Kuvenjus oli kaatanut koko juomalasillisen punssia Helmerille ja käski ottamaan markkinaisia…
»Onko hyvä tämä Ulrikin uusi raudikkotamma… vireä ja kävelijä?» kysyi hän.
»On kerrassaan hyvä hevonen», vakuutti Helmeri ja kumosi punssilasinsa pohjaan asti.
Kuvenjus nauroi ja sanoi lähdettävän pian ajamaan kilpaa Alarikin kanssa.
Mutta kiireesti menivät nyt Viiklunti ja Helmeri ulos, ja toiset jäivät jatkamaan punssin juontia.
»Onko niillä hevosia?» kysyi Viiklunti Helmeriltä, kun salin läpi menivät.
»Kaksi kuuluu olevan kummallakin…»
»Onko näkynyt tullihurttia?»
»Sanoivat Nyymannin ja Tarkin olleen äsken Anderssonin pihalla.»
Kuistin edessä odottivat Hermanni ja Aapeli, ja kun näkivät Viikluntin tulevan, niin riensivät kohti kättelemään…
Helmeri näki heidän sitten vähän aikaa keskenään kuiskailevan ja naureskelevan ja hetken päästä poistuvan Anderssonille päin.
Helmeri jäi vielä siihen hevosensa luo seisomaan ja katselemaan markkinaelämää.
Siellä se vain herrain kanssa Ulrikki maisteli ja hauskaa piti… Ja Luulajan Kuvenjus ja Haaparannan Liljepäkki kumppaneina! Ei sinne otettu heidän pöytäänsä kaikennäköisiä räkänokkia punssia juomaan! Valinkomiehet ne olivat, joiden seurassa Luulajan Kuvenjus ryyppäsi! Ja armosta sinne kai nyt ja Ulrikin välityksellä olivat päässeet Lomman pojatkin! Kyllä, kun aikansa juovat, lähtevät kilpaa ajamaan, ja pian-aikaa Kuvenjus vaihtaakin Alarikin tähän tammaan… ja Ulrikki kiskoo taas välirahoja.
Lyhyt oli tammikuun päivä, ja alkoi jo hämärtää. Helmerillä ei kuitenkaan ollut mitään hätää eikä minkään puutetta, vaikka pakkasessa seisoskeli. Ei ollut enää muita hevosia hoidettavina kuin tämä tamma, kaikki muut olivat jo myydyt… ja lapikkaat jalassa kyllä tarkeni…
Kun hän silmäsi Anderssonin kujalle päin, näki hän Viikluntin ajavan täyttä juoksua kestikievarin pihan läpi, ja toinen, outo mies, istui Viikluntin vieressä… Helmeri arvasi, että siinä jo oltiin uusia hevoskauppoja tekemässä, sillä varmaan oli hevonen, jolla ajoivat, Torikan Hermannin Laukki, jonka Tampereelta oli tuonut…
Samassa ilmestyi Hermanni itsekin Helmerin puheille ja selitti, että Viiklunti oli saanut ostajan hänen Laukilleen, — että tuossa ajoivat jo »ruuvaamaan»…
Ja sitten hän kuiskaili Helmerin korvaan ja odotti kysyvän näköisenä vastausta.
»Se asia pian oikenee», vastasi Helmeri, »odota tässä vähän».
Hän meni kujalle ja sattui juuri silloin huomaamaan, että Vintturin
Santeri, Suomen puolen laukkukauppias, tuli kylästä päin pihaan, ja
Santerilla oli isonlainen, uusi aisatiuku kaulassa remmissä riippuvana.
Siinä se harvakseen helähteli miehen kävellessä…
Helmeri tiesi jo ennestään, millä asialla Santeri kulki ja mitä varten aisatiukua kaulassaan kantoi… Se merkitsi sitä, että se, joka Santeria kahden kesken puhutteli, sai häneltä ostaa viinaa tai konjakkia… Torikan Hermanni ei kuitenkaan vielä, vasta kun oli markkinoille tullut, tiennyt Vintturin Santerin liikkeestä mitään, ja sen vuoksi hän turvausi Helmerin apuun. Mutta heti, kun näki Santerin ja huomasi Helmerin Santeria puhuttelevan, hoksasi hän, mitä varten aisatiuku kaulassa riippui…
— Kenen viinoja lienee myymässä, omiaan sillä ei ole, — ajatteli
Hermanni, kun näki Helmerin ja Santerin katoavan ulkohuoneiden taakse.
Hän jäi siihen odottamaan arvaten, että sieltä saisi halvemmalla harjakaisviinoja Viikluntille ja Laukin ostajalle.
Hetken päästä Helmeri palasikin, povi pullollaan.
»Hyvinkö kävi?» kysyi Hermanni.
»Oll reit», vastasi Helmeri ja ojensi Hermannille litran vetoisen konjakkipullon, jonka koreassa, tumman vihreässä etiketissä oli: Fin Champagne Cognac, Stockholm.