VIII
Sillaikaa kun vakinaiset rajavartijat olivat Ylikainuun markkinoilla, oli Rannan- ja Lommankylässä ylimääräisiä rajavartijoita valvomassa, ettei tullittomasti saataisi tuoda hevosia rajan yli.
Mutta niitä tuotiin sittenkin markkinoille. Ja vaikka markkinapaikalla oli toistakymmentä tullimiestä vartioimassa ja hevoskauppoja nuuskimassa, eivät he olleet onnistuneet tekemään yhtään ainoata takavarikkoa — ja markkinat jo olivat sivu puolivälin, paljon kauppoja jo tehtyinä.
Tullimiehet kyllä nyt alkoivat älytä, mitä varten Viiklunti suurena herrana markkinoilla hurraili, mutta he eivät voineet hänelle mitään. Kun sitten Haaparannalta saapui kaksi tullimiestä, alkoivat he miehissä hakea Alirikkia, jonka varmaan tuntisivat ja tiesivät Suomesta, Torniosta tuodun yli rajan tullia maksamatta. He onnistuivatkin saamaan tietoonsa, että sellainen uljas ori oli nyt Luulajan Kuvenjuksen hallussa. Ja Kuvenjus oli kortteeria kestikievarissa.
Alkoivat nyt miehissä siinä vaanimaan, toivoen viimeinkin saavansa takavarikon…
Mutta hullusti kävi siinä hommassa.
Haaparannan tullimiehet olivat, Helmerin kadotessa Alirikilla pimeään, lähteneet takaa-ajamaan. He olivat saaneet hevosen, jolla laukkauttivat perässä, sillä he saivat tietää, mihin päin Helmeri oli Alirikilla ajanut. Hirveästi heitä kaiveli. Uljas ja kallis hevonen oli viety, — joka heillä jo oli juuri valmiina takavarikkoa varten, valmiina kuin leipä pöydällä, mutta joka heidän oman tyhmän varomattomuutensa takia katosi kuin saukko jään alle. He olivat ajaneet perässä ensin Jällivaaraan päin vievää tietä pitkin, mutta pyörtäneet takaisin, kun saivat varman tiedon, ettei sennäköistä hevosmiestä ollut sitä tietä kulkenut. He arvasivat silloin, että Helmeri oli päässyt jostakin kääntymään rajalle, Tornionjoelle päin, ja alkoivatkin uskoa, että Alarikki oli iäksi päiväksi heiltä kadonnut. Mutta yhä he iskivät jälkiä ja pääsivät vihdoin selville, että rajalle päin oli Helmeri ajaa huristanut. Ja vaikka heillä ei enää ollut toivoa tavata Helmeriä, lähtivät he kuitenkin perään, ottaen Nymanin ja Starkin kumppaneikseen, kun tie ja seudut olivat heille outoja.
* * * * *
Lindbergissä olivat hevosmiehet rähisseet puoleen yöhön, jolloin Kuvenjus, Ulrikki, Viiklunti ja Lomman pojat lähtivät pois ja ajoivat vihaista vauhtia kestikievariin, täydessä humalassa joka mies.
Ulrikki heräsi aamulla kestikievarissa siinä huoneessa, joka oli Kuvenjuksen huoneen vieressä. Hän itse makasi sängyssä, mutta Viiklunti oli vääntynyt lattialle ja kuorsasi siinä vaatteet yllään ja susiturkki peittona. Lomman poikia ei näkynyt, eikä Ulrikki muistanut, olivatko jääneet Lindbergille vai tulleet kestikievariin.
Pihalta kuului aisatiu'un helinää ja puhelua; päivä olikin jo valkenemassa, Ulrikki haukotteli vuoteella, johon vaatteet yllään oli kaatunut. Hänen naamansa oli kohmeloinen ja silmät punaiset kuin särjellä. Ääni ei tahtonut kulkea ollenkaan, ja vaikka hän yski ja karaisi kurkkuaan, tuntui, ettei siitä selvene. Hän tunsi olevansa veltto ja voimaton, mutta muistaessaan, kuinka hyvin hän näillä markkinoilla oli hevoskaupoissa onnistunut ja kuinka paljon voittanut, hän alkoi virkistyä.
Hän nousi ylös ja otti takkinsa, joka oli lattialla melkein Viikluntin vieressä. Hän säpsähti vähän, sillä sen taskussa olivat molemmat hänen lompakkonsa, rahaa kumpainenkin pullollaan…
Samassa aukeni ovi, ja Lomman Nestori, joka oli herännyt varemmin ja ruokkinut ja vaalinut Teisko-tammaa, tulla touhusi kamariin ja sanoi hätäisesti:
»Nyt on jällivaaralainen, jolle silkkimusta myytiin, tullut takaisin ja tahtoo kauppaa purettavaksi… Suun täydeltä kiroaa ja kysyy Viikluntia…»
»No, voi sun perkele», rämähti Ulrikki, ja hänen äänensä vinkui ja pärähteli pahoin.
»Mitä nyt teemme? Se mellastaa ja haukkuu, ja silkkimusta seisoo pihalla… mies uhkaa viranomaisilla», hätäili Nestori.
Ulrikki katsoi särkisilmillään turvonneihin käsiinsä ja ärisi jaaranäänellään:
»Elä päästä tänne sisälle! Sanotaan, että Viiklunti, jolta hän silkkimustan osti, on mennyt pois markkinoilta…»
Nestori riemastui. Siinähän olikin pelastus!
Ulrikkikin virkosi. Hän peitti vielä tarkemmin lattialla kuorsaavan
Viikluntin turkilla, niin ettei miehestä näkynyt mitään.
Sitten lähtivät ulos, Ulrikki mennessään koetellen, olivatko molemmat lompakkonsa tallella… Lieneekö jotain pahaa ajatellut Viikluntista, joka siinä nyt kuorsaili… Mutta tallella olivat.
Kuistissa tuli jällivaaralainen vastaan, hirmuisen vihaisena, aivan raivoissaan, ja alkoi haukkua, että hänet oli petetty… annettu potkuri ja tenimys hevonen, jolla ei päässyt mihinkään… Ja ellei kauppaa heti purettaisi, lähtisi hän viranomaisten puheille…
»No, kävithän itse ajamassa hevosta, ja palatessasi kehuit, että hyvä on hevonen», rämisi Ulrikki vastaan.
Jällivaaralainen ei ollut sitä kuulevinaankaan, vaan tähtäsi Ulrikkia silmiin ikäänkuin Ulrikki olisi syyllinen…
»En minä ole sinulle hevosta myynyt, en nyt, enkä koskaan ennenkään… Mitä sinä minulle tiuskut?» ärisi Ulrikki ja oli olevinaan niinkuin ei häneen asia kuuluisikaan.
»Joo, joo, mutta te ja Viiklunti», sanoi jällivaaralainen. »Missä
Viiklunti on, se vanha kälmi?»
»Limperissä se on kortteeria», valehteli Ulrikki. »Käy sieltä kuulemassa.»
»Kyllä minä opetan teidät pettämään, te jäävelin saksat!»
Ulrikin ja Nestorin suureksi iloksi lähti jällivaaralainen kuistista pois, aikoen Lindbergiin Viikluntia hakemaan.
Ja hän menikin. Mutta toinen mies, jonka hän luultavasti oli ottanut matkaansa todistajaksi, jäi silkkimustan viereen pihalle seisoskelemaan. Ulrikille ja Nestorille tuli hätä käteen, sillä he ymmärsivät hyvin, että jällivaaralainen pian palaisi Lindbergistä, kun siellä saisi kuulla, että Viiklunti oli yöllä heidän matkassaan lähtenyt… Ja silloin se ottaisi kestikievaritalon hakeakseen…
»Ei auta muu kuin että Viikluntin pitää lähteä pois!» päätti Ulrikki. »Muuten tässä käy niin, että joutuu tuo potkuri käteen takaisin, eikä siitä sitten enää pääse erilleen muutoin kuin ampumalla…»
Kiire oli, ja miehet olivat kohmelossa. Jällivaaralaisen todistaja, joka seisoi silkkimustan vieressä, saattoi hyvinkin tuntea Viikluntin, ja sen vuoksi oli vaarallista, jos hän pääsisi näkemään, että Viiklunti poistui kestikievarista…
Ulrikki ja Nestori neuvottelivat. Ja sitten he keksivät, että Nestorin piti houkutella todistaja kahville kestikievarin keittiöön, josta ei nähnyt pihalle, — sopisi tarjota puolikuppisetkin, — ja oli juteltava makeita puheita sen aikaa, että Viiklunti ehtisi livistää talosta…
Näin päättivät.
Nestori lähti vieraanmiehen puheille ja Ulrikki Viikluntia herättämään.
Viiklunti nukkui vielä raskaasti, mutta Ulrikki potki häntä kylkeen ja hoki römeästi:
»Nouse hiivatissa ylös… kuh… kuh… nouse… nouse… No, herää nyt helvetissä, siinä!»
Jo Viiklunti viimein alkoi urista ja heräillä, avasi veltosti silmänsä ja katseli tyhmänä Ulrikkiin. Mutta sitä mukaa kuin Ulrikki ehti selittää, mistä nyt oli kysymys ja mitä oli tehtävä, kirkastui Viikluntin katse, ja vihdoin oli hän aivan valveilla… Ja äkkiä nousi hän ylös ja arveli: »Kyllä minä sitä vähin pelkäsinkin!»
»Joutuin nyt!» hopitteli häntä Ulrikki; »se perhattu palaa pian
Limperistä…»
Sillaikaa kun Viiklunti kohmelokankeana, viikset vihaisesti siirollaan ja suu irvissä, kiskoi turkkia päälleen, silmäsi Ulrikki pihalle ja näki äskeisen miehen silkkimustan vierestä kadonneen, ja hän arvasi, että Nestori oli saanut hänet keittiön puolelle puolikuppista maistamaan.
Ulrikki lähti edellä takkisillaan, ja Viiklunti seurasi häntä, suuri susiturkki auki hulmuten…
»Joudu! Joudu!» hopitteli Ulrikki, joka oli kuistissa menossa.
Viiklunti murjotti tulla ja haukotteli pitkään. Nopeasti laskeusivat
he sitten kuistista pihalle ja kävelivät vierekkäin pihan poikki
Anderssonilla päin, josta oli aikomus saada kyyti rajalle asti…
Anderssonin kujalla tuli heitä vastaan Vintturin Santeri, aisatiuku kaulassaan ja naurusuin.
Ulrikki kuiskasi Santerin korvaan ja iski silmää. Santeri naurahti, iski takaisin ja katosi nopeasti, aisatiu'un helähdellessä pakkasaamun ilmassa.
Mutta Anderssonin pihalla oli kyytihevonen juuri lähdössä rajalle päin.
Siinä oli muuan iiläinen hevosmies, jolta eilen illalla oli otettu mainion hyvä hevonen takavarikkoon. Miespoloinen oli nyt hankkinut kyytihevosen päästäkseen ensin rajallekaan. Alakuloisena hän siinä jutteli Ulrikille ja Viikluntille, kuinka onnettomasti hänelle oli käynyt. Outo ja ensikertalainen oli näillä markkinoilla, joten ei tyhmyydessään tuntenut tullimiehiä, vaan luuli muiksi herroiksi ja meni niille, onneton, kauppaamaan hevostaan.
»Sillä lailla täällä on monelle muulle käynyt!» lohduttelivat häntä
Ulrikki ja Viiklunti.
Siinä tuumailivat hetkisen, kunnes Viiklunti kehaisi, että hän maksaa kokonaan, jos hänkin, joka samoin oli Torniojoelle menossa, pääsisi tässä samassa kyydissä.
»Pääsee tässä», ilostui iiläinen.
Ulrikki oli kuin tulisilla hiilillä, sillä hän ei olisi tahtonut, että
Anderssonissa olisi huomattu Viikluntin lähtevän rajalle päin.
Viiklunti ja iiläinen istuutuivat rekeen.
»Olisi saatu pullo evääksi!» päivitteli Viiklunti.
Mutta jo joutui Vintturin Santeri paikalle, juoksi tulemaan ja pisti Viikluntin turkin poveen litran pullon sitä »fiiniä» konjakkia, jota suomalaiset nimittivät »koninpääkonjakiksi».
»Ajakaa menemään hiiden kyytiä!» käski Ulrikki. »Kyllä nyt… kyllä nyt!» vakuutti Viiklunti työntäen pullon povelleen ja nostaen turkinkauluksen pystyyn. Ja niin lähti kuin varkain Viiklunti markkinoilta, missä rikkaana hevoskauppiaana oli monta päivää mellastanut ja komeat rahat hommallaan ansainnut.
Ulrikki seisoi pihalla niin kauan, että näki menevien katoavan ensimmäisen mäen taakse. Silloin päästi hän helpotuksen huokauksen ja läksi palaamaan kestikievariin. Väkeä oli alkanut liikkua markkinapaikalla, ja Ulrikki näki jo monta järvikyläläistä ylimaan miestä poislähdössä, uudet lihavat hevoset kaikilla aisoissa, ja väkijoukossa kulki Vintturin Santeri aisatiukuineen, samosi ristiin rastiin, ja tuon tuostakin tuli joku poislähtevä hänelle kuiskaamaan…
Kestikievarin pihalla, äskeisellä paikalla, seisoi vielä silkkimusta, paksu loimi peittona. Ulrikki silmäsi siihen vihaisesti ja arvasi, ettei jällivaaralainen ollut vielä palannut ja että Nestori yhä puheli todistajan kanssa keittiössä…
— Hyvinpä kävi — mietti hän. — Hakekoon nyt Viikluntin käsiinsä mistä tahtoo… minuun ei enää kuulu koko asia… Hän nousi kuistista sisälle.
Kuvenjus nukkui vielä, ovi oli lukossa. Mutta saliin oli ilmestynyt outoja miehiä, ruotsalaisia, jotka aamukahviaan juoden juttelivat. Eräs mies puhui suomea, meni puheille. Sanoi olevansa hevosenostaja ja tiedusteli Ulrikilta, oliko tällä hevosia myytävänä. Hän ja hänen toverinsa ostaisivat viisi työhevosta…
Ulrikki istuutui siihen pöydän luo juttelemaan ja tilasi kahvia. Miehet kertoivat, että he vasta eilen olivat ehtineet markkinoille ja tiedustelleet hevosmiehiä, mutta kaikki sanoivat jo myyneensä. Ja he lisäsivät, että paljon vielä tarvittaisiin hevosia ylimaihin tukinajoon. Se mies, joka osasi suomea, puhui Ulrikille, selitteli ja kyseli, ja toisetkin, ne ummikot, viittoivat käsillään ja koettivat ymmärtää, mitä Ulrikki vuorostaan vastasi.
Heistä ei yksikään tuntenut näöltä Ulrikkia, mutta kun kuulivat nimen, niin alkoivat kaikin naurusuin venskata ja tulivat kättelemään… »Heikkile Ulrik!…»
Niin oli Ulrikin nimi kauas kuuluisa, Ruotsin ylimaihinkin.
Kahvin sekaan otettiin konjakkia, ja Ulrikkikin alkoi virkistyä. Äänikin selkeni melko hyväksi, ei enää vinkunut ja rämissyt niinkuin äsken.
Kun parhaissa puheissa olivat, rymisti jällivaaralainen saliin ja alkoi kauheasti mellastaa, hakien Viikluntia ja uhaten Ulrikkia… Hän tempasi auki Ulrikin kamarin oven, meni sisälle ja näytti hakevan Viikluntia, kiroten, että tässä talossa se oli ollut yötä. Kun ei sieltä ketään löytänyt, käveli hän Kuvenjuksen kamarin ovelle ja alkoi sitä jyskyttää… Mutta silloin ehti talon isäntä hätään, selitellen, kuka kamarissa nukkui…
Silloin kääntyi mies taas Ulrikkiin ja tiuskui ja kyseli ja kiroili…
Hän alkoi Ulrikin kanssa istuville miehille selittää, kuinka
hävyttömästi häntä oli hevoskaupassa petetty ja että Ulrikki oli ollut
Viikluntille apuna pettämässä…
Ulrikki puolestaan sanoi, että häneen ei kuulunut koko asia, hän ei ollut myynyt silkkimustaa eikä myöskään tiennyt hevosen tavoista mitään; hän oli myös nähnyt, että ostaja oli itse käynyt ennen kauppaa hevosta ajamassa ja ollut ihastuksissaan, että hyvä oli hevonen ja niin olivat Viikluntin kanssa kaupat tehneet… Hän, Ulrikki, oli vain ollut syrjästäkatsojana…
»Niin, niin, mutta missä se rakkari Viiklunti on?» tiuskui jällivaaralainen.
Hän oli saanut tietää, että yhdessä Ulrikin kanssa oli Viiklunti
Lindbergistä lähtenyt.
»En minä ole Viikluntin paimenpoika!» sanoi Ulrikki nyt karskisti. »Eläkä tiusku minulle enää! Oma on asiasi! Ja hae Viiklunti, mistä haluat! Minuun ei kuulu.»
Neuvottomana ja kiroillen lähti jällivaaralainen, uhaten mennä viranomaisten puheille.
Vihdoin heräsi Kuvenjuskin ja lähetti piian matkassa terveiset
Ulrikille, että tulla sinne hänen kamariinsa.
Ja nyt kun selvin päin olivat, alkoivat tuumailla, kuinka Alarikin suhteen alettaisiin menetellä. Ulrikki kyllä tiesi Kuvenjukselle selittää, mitä teitä ja mihin Helmeri Alirikilla oli ajanut, kun tullimiesten keskeltä vilahti kuin lintu häkistä… Helmeri oli — niin selitti Ulrikki — kiertänyt kylän, ajanut menemään rajalle päin ja vienyt Alarikin Herttuan taloon, missä nyt epäilemättä olivat.
»Siellä ovat sekä mies että hevonen nyt varmassa tallessa», vakuutti hän Kuvenjukselle.
Mutta kuinka se nyt sieltä saataisiin pois tullimiesten tietämättä? Ja jos saataisiin, niin tokko sitä Kuvenjus enää uskaltaisi pitää, kun sen kaikki tullimiehet tunsivat?
Siinä oli kaksi kysymystä, joita Kuvenjus ja Ulrikki aamukohmelossa miettivät.
Mutta kun Kuvenjuskin oli pukeutunut ja aamukahvit juonut, esitteli hän, että lähdettäisiin Teisko-tammalla ajelemaan kylälle, jotta päästäisiin virkistymään…
Lomman pojat valjastivat Teiskon ja palvelivat kaiken kykynsä mukaan
Kuvenjusta. Ulrikki ja Kuvenjus lähtivät, Kuvenjuksella ohjat käsissään.
Silkkimusta seisoi vielä valjaissaan kuistin luona, mutta jällivaaralaista itseään ei näkynyt.
Ulrikki oli hyvillään, että tuli lähdetyksi ajelemaan. Hän ei enää olisi tahtonut tulla vastakkain silkkimustan ostajan kanssa… Asiaan saattaisi hyvinkin äkkiä hänkin sotkeutua, jos siitä oikeusjuttu nousisi. Ja hän päätti mielessään, kun markkinat jo muutenkin olivat loppupuolella, lähteä hiljaisuudessa pois… Niin olivat tänä aamuna aikoneet Lomman pojatkin, joilla heilläkään ei enää ollut markkinoilla mitään tekemistä.
Pitkin kylää ajelivat Kuvenjus ja Ulrikki kirkkaana pakkasaamuna.
Virkkuna ja hyvällä menotuulella oli Teisko, ja yhä enemmän ja enemmän
Kuvenjus siihen mieltyi. Ja hän alkoi esitellä Ulrikille, että he
vaihtaisivat Alirikkia ja Teiskoa.
»Se sopii», vastasi Ulrikki. »Hyvät ovat hevoset kumpikin, niin Alarikki kuin tämä Teiskokin… Mutta minä tahtoisin välirahoja», lisäsi hän sitten.
Ulrikki ymmärsi hyvin, ettei Kuvenjus enää uskaltaisi Alarikkia
näkösälle tuoda. Parasta ja viisainta oli, että Alarikki nyt vietäisiin
Suomen puolelle takaisin, ainakin toistaiseksi… Hän arvasi, että
Kuvenjus mietti samaa, ja sen vuoksi päätti hän kiskoa välirahoja.
»Saat sinä välirahoja», lupasi Kuvenjus.
Häntä miellytti nyt Teisko enemmän kuin Alarikki.
»Paljoko tahdot välirahoja?» kysyi Kuvenjus, kun he jo olivat tulossa takaisin.
Ulrikki mainitsi summan.
Kuvenjus lupasi heti, olisi antanut enemmänkin, mutta Ulrikki ei arvannut pyytää.
Vaihetus oli siis sovittu.
Kun he palasivat kestikievarin pihalle, oli silkkimusta onneksi kadonnut äskeiseltä paikaltaan, eikä näkynyt jällivaaralaistakaan. Mutta ei Ulrikkikaan Kuvenjukselle kertonut sanaakaan siitä, mitä silkkimustan kaupassa olivat mulkanneet.
Lomman pojat seisoivat pihalla, ja kun kuulivat, että Kuvenjus ja Ulrikki olivat vaihtaneet hevosia, niin onnittelivat Kuvenjusta ja kehuivat Teiskoa…
Ja Kuvenjus kutsui Lomman pojatkin päivälliselle, joka samalla olisi erojaishetki ja johon hän paitsi Ulrikkia ja Haaparannan Liljebäckiä myöskin oli kutsunut muutamia ruotsalaisia herroja.
Ulrikki tapasi salissa aamullisen hevosenostajan, ja muistaen, että hänellä oli Alarikki Herttualla, kävi hän puheille ja kuiskasi ruotsalaisen korvaan:
»Minulla on oikein kaunis, nuori ja kookas ori, jonka myisin. Se ei kyllä nyt juuri ole täällä markkinapaikalla se on tästä rajalle päin eräässä talossa… Siinä olisi sekä ajo- että työhevonen… vankka kuin jumpo ja hyvä syömään…»
Ja viitaten Kuvenjukseen hän jatkoi:
»Meillä oli tämän Luulajan Kuvenjuksen kanssa kauppa melkein valmiina, mutta nyt tämä tahtookin perääntyä…»
Ruotsalainen, joka sanoi olevansa Jakobsson nimeltään, ihastui Ulrikin puheista ja aikoi lähteä rajalle päin oritta katsomaan ja ostamaan…
Ulrikki selitti, että heti kun oli syöty hevospäivällinen, jolle
Luulajan Kuvenjus hänet oli kutsunut, lähdettäisiin…
Jakobsson sanoi tyytyvänsä vartomaan ja kehaisi vielä, että hän olikin semmoinen ostaja, joka maksoi hevosen heti…
Ulrikki käveli Kuvenjuksen huoneeseen, jossa vähin maistelivat ennen päivällistä. Mutta itsekseen ihmetteli Ulrikki sitä seikkaa, ettei hän ollut tavannut yhtään tullimiestä koko päivänä kestikievarin pihalla, vaikka niitä muina päivinä oli pyörinyt siinä alinomaa…
Hevospäivälliset, jotka vasta illalla joutuivat syötäviksi, muuttuivat loppupuolella juomingeiksi ja hirmuiseksi rähinäksi, sillä osanottajat olivat kirjavaa joukkoa.
Vasta aamupuoleen yötä pääsi Ulrikkikin lähtemään. Ja tuskin olisi vielä silloinkaan malttanut lähteä, ellei Jakobsson olisi kiirehtinyt, kun kyytihevonen odotti… Rakkaat hyvästit sanoivat Kuvenjuksen kanssa ja sovinnossa erosivat ja puhuivat, että jos eletään, niin ensi talvena taas ollaan yksissä…
Ja nyt ovat Ulrikki ja Jakobsson matkalla Herttualle Alarikin kauppaa tekemään.
Markkinat näyttävätkin jo käyvän lopulleen, sillä useimmat hevosmiehet ovat poistuneet mikä minnekin päin. Lomman pojat läksivät jo puolenyön aikana, eikä markkinoille enää ole jäänyt muita Suomen puolen hevosmiehiä kuin Miukin Matti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni.
Hyvät markkinat ovat nämä Ulrikille olleet. Mainiosti ovat kaupat onnistuneet, ja kun nyt vielä toivoo Alarikista saavansa tältä Jakobssonilta hyvän hinnan, niin tyytyväinen on Ulrikki. Ja hän hautoo jo uutta markkinamatkaa Etelä-Suomeen, sillä hevosten hinnat ovat vielä yhtä korkeat, ja talvi ei ole puolivälissäkään…
Kookas kapsäkki on Ulrikilla reen sevillä. Siihen on hän Vintturin Santerilta ostanut useamman pullon konjakkia matkaevääksi ja kotia tuliaisiksi.
Aamuvarhaisella käyvät he Tikanniemessä kahvit ryyppäämässä. On Ulrikilla vähän muutakin asiaa. Ja kun on Tikanniemen isännälle vanhan tavan mukaan makeat puolikuppiset tarjonnut, kysyy hän kahden kesken, onko tullimiehiä näkynyt…
Eivät ole Tikanniemessä käyneet, kertoo isäntä. Mutta hän on kuullut muilta kulkijoilta, että niitä on ajanut kahakäteen.
»Kuului olleen kaksi Haaparannan tullimiestäkin joukossa», tietää isäntä.
Ulrikki vähän säpsähtää. Jokohan riettaat lopultakin pääsivät Helmerin jäljille? Sen vuoksi niitä ei enää näkynytkään markkinapaikalla, kun ne täällä ajelevat ristiin rastiin.
Kautta rantain tiedustelee Ulrikki isännältä vielä, onko Helmeristä mitään kuulunut.
»En ole nähnyt enkä kuullutkaan. Mutta kertoi tässä muuan iiläinen markkinoille menijä, että häntä vastaan oli tullut uljas ori kiivasta vauhtia, ja kappireessä oli istunut nuoren näköinen mies… Jos lienee se ollut Helmeri?»
Ulrikki arvasi, että Helmeri on ollut, mutta sanoi kuitenkin isännälle: »Ei ole semmoinen ajaja ollut Helmeri.» Levottomaksi tuntee Ulrikki käyvänsä. Jos ne riivatut hoksaavat mennä Herttualle, niin sieltä ne ottavat Alarikin väkistenkin!
Ei jouda Ulrikki nyt, niinkuin usein ennen markkinoilta palatessaan, viivyttelemään Tikanniemessä. Juotuaan puolikuppiset pohjaan lähtee hän Jakobssonin kanssa jatkamaan matkaa Herttualle.
* * * * *
Helmeri on ajanut yhtä suoraa Herttualle asti.
Siellä on hän kertonut isännälle, miten asiat ovat ja kuinka hän tullihurttain keskeltä pääsi Alarikilla karkaamaan. Hän on varma mielessään siitä, etteivät tullimiehet osaa hänen jäljilleen, mutta päättää kuitenkin olla varuillaan.
Hän on toivonut, että Ulrikki tai jompikumpi Lomman pojista saapuu markkinapaikalta tietoja tuomaan, miten Alarikin suhteen on tehtävä. Onko se tuotava takaisin markkinapaikalle vai onko se Ruotsin puolella vietävä Haaparannalle, missä Kuvenjus sen sitten saisi käsiinsä?
Niitä tietoja on Helmeri odottanut ja ollut rauhaton. Sillä hän on kuullut, että tullimiehiäkin on ollut liikkeellä. Kaiken mahdollisen varalta on hän pannut Alarikin navetan porstuaan, jossa on pilttuu hevosta varten. Sillä sen hän on ottanut huomioon, että jos tullihurtat jäljille pääsevät ja taloon osaavat, niin ensiksi ne ryntäävät talliin, missä Alarikin luulevat olevan… Ja sillaikaa ehtisi hän jotakin hommata…
Mutta niin levoton hän on, ettei ole uskaltanut suitsia Alarikiltä pois ottaa, vaikka muuten on sen valjaista riisunut navetan porstuahinkaloon.
Aina hetken kuluttua käypi hän pihassa kuuntelemassa. Ei saa unta, vaikka isäntäkin lupaa vahtina olla. Yhä rauhattomammaksi hän käy, kun aamuvarhaisella kuulee tieltä ääniä ja kun arvaa, että ne ovat markkinoilta palaavia. Mutta hän ei uskalla valjastaa Alirikkia eikä lähteä sillä rajalle ja yli Suomen puolelle ajamaan, peläten Rantakäyrässä joutuvansa tullihurttain kynsiin. Ei uskalla lähteä mihinkään päin. On suo siellä, vetelä täällä. Ei rohkene liikuttaa Alarikkia pilttuusta, ja suitset suussa siellä Alarikki kauroja pureksii…
Mutta jo ottaa hänen silmänsä — päivä on silloin melkein kirkkaimmillaan — hevosen, — hevosen, joka tulee aika vauhtia markkinoilta päin. Siinä näkyy olevan kyytimies, ja reessä istuu kaksi miestä, joista toisella on susiturkki yllään. Helmeri katsoo… katsoo, harmailla silmillään kuin teräsnauloilla tähdäten. Jo näkee susiturkkisen miehen saukonnahkaisen lakin ja tuntee, että siinä on Ulrikki…
Ne ajavat pihaan, ja Helmeri rientää Ulrikkia vastaan. Jakobssonkin kättelee Helmeriä, ja Ulrikki kuiskaa hänen korvaansa, niin ettei Jakobsson kuule, kuinka Alarikki nyt taas on hänen ja että Teisko-tamman kanssa ovat vaihtaneet…
He ovat juuri paraikaa Herttualla juomassa puolikuppisia — Ulrikki, Jakobsson, Helmeri ja Herttuan isäntä — ja hevoskauppaa hierovat. Jakobsson on jo käynyt navetan porstuapilttuussa Alirikkia katsomassa, on mielistynyt siihen, ja nyt maistellen makeita puolikuppisia hierovat kauppaa. Kalliin hinnan on Ulrikki Alarikistä määrännyt, ja sitä nyt koettaa Jakobsson tinkiä pienemmäksi…
Niin tinkailevat ja maistelevat. Mutta yhtäkkiä, kun huolettomina istuvat eivätkä hienoon nousuviinaan tullessaan muistakaan enää mitään vaaraa olevan olemassa, kuuluu pihalta kovaa aisatiukujen helinää…
Kaikki muut, paitsi Jakobsson, rientävät ikkunaan katsomaan… »Tullihurttia ja perkeleitä!» kiljaisee Helmeri, ja Ulrikin nenänpääkin valkenee. »Nyt tuli saatana!»
Siinä ovat nousemassa kaksi Haaparannan tullimiestä toisesta ja Nyman ja Stark toisesta reestä…
He ovat toimekkaan ja vihaisen näköisiä ja aseilla varustettuja kuin sotilaat. Haaparannan tullimiehet rientävät suoraan talon talliin, ja sinne seuraavat Nyman ja Stark.
Ovi rojahtaa samassa auki, ja nuolena kapaisee Helmeri navetan porstuaan…
Ulrikki kiroilee ja rientää porstuaan ja pihalle ikäänkuin Helmerille avuksi… Ei muuta ymmärrä ja avopäin pyörii toimetonna kuistin edessä…
Mutta nopeana kuin ajatus toimii Helmeri. Kun Ulrikki silmää navettaan päin, näkee hän Helmerin taluttavan Alirikkia ulos navetan porstuasta… Yhtäkkiä hyppää hän Alarikin selkään, hihkaisee ja läimäyttää Alirikkia ohjasperillä kahta puolta, molemmille lautasille… Ja nuolena laukkaa Alarikki samasta kujasta ulos, josta tullimiehet vasta ovat tulleet…
Tullimiehet juoksevat juuri silloin tallista ja ehtivät tuntea Alarikin ja Helmerin… »Håll! Håll!» huutavat.
Haaparannan tullimiehet ampuvat pakenevan perään, mutta Helmeri laukkauttaa jo tienmutkassa ja kääntää menemään rajalle päin. Alarikki laukkaa kuin tulisessa hiidessä, harja hulmuten korkealla ja häntä viipottaen sulkana perässä… ja yhä Helmeri lyö ja huutaa…
Syntyy hirveä hälinä ja kiire. Herttuan isäntä ja Jakobssonkin ovat rientäneet pihalle, mutta eivät ehdi nähdä muuta kuin Helmerin menon…
Tullimiehet kiroavat ja huutavat ja lähtevät tulisella vauhdilla Helmeriä takaa ajamaan. Eivät jouda Ulrikillekaan mitään vastaamaan, kun Ulrikki huutaa, että »kyllä meni, ette saavuta»…
Mutta ennenkuin tullimiehet ehtivät tienmutkaan, on Helmeri jo noussut mäen päälle ja kadonnut näkyvistä…
Ihmetellen siinä seisovat Herttuan isäntä ja Jakobsson. Ulrikki ratkeaa nauruun ja sanoo:
»On se poikaa tuo Helmeri! Ei sillä miehellä mennyt hukkaan sotapalvelus, kun aikoinaan Lappeenrannan hevosväessä oli…»
»Riivatun miestä, kun pysyy hevosen selässä, vaikka hevonen noin laukkaa!» kummaili isäntä.
Mutta Jakobsson ei vieläkään ymmärtänyt, minkä vuoksi Helmerille ja Alarikille niin tulinen kiire yhtäkkiä tuli. Kaikki asiat sai hän tietää, kun he kolmisin istuutuivat kahvipöydän ääreen ja Ulrikki toi pöytään täysinäisen konjakkipullon, ja vasta myöhään illalla saattoi Herttuan isäntä Ulrikin kotiaan Heikkilään, missä ensimmäisenä kohtasivat Helmerin, joka hyvillä mielin kertoi, että Alarikki söi apettaan tallissa.