VUOSISADAN VIIMEISENÄ YÖNÄ
On kuun pohja, ja tuiskuva taivas on harmaan ja matalan näköinen. Iltasin eivät tähdet tuiki eivätkä leimua revontulet, mutta valkoinen lumi sentään pohottaa ja näyttää, missä tie vie…
Semmoista on ollut jouluviikon. Mutta vuoden viimeisenä päivänä tuuli äkkiä kääntyy pohjoiseen ja ilma kylmenee. Harmaa taivas elostuu ja muuttuu kirkkaammaksi. Taivaanrannat punoittavat pakkasta tietäen, ja lumi narisee. Ja kun lyhyt päivä alkaa hämärtää, on taivas jo tumma ja tuhannet tähdet hyppelevät… Tulee pakkasyö…
Kirkolta on tullut sanomia, että jumalanpalvelus pidetään yösydännä, kun taas loppuu vuosi ja vuosisata.
Tuttu on latu, jota hiihdän kirkolle päin vuoden viimeisenä iltana. Kipakka viima vinkuu pohjoisesta ja pakkanen tuntuu kovenevan. Mutta kummasti, keveästi, suksi nuolee ladun pohjaa ja keveästi kerintäni viskelen. Latu vie kotimökiltä korven halki suon laitaan, josta ujuen ja uppuraan peittyen lähtee kohti Ahmavaaraa. Vaaran kuvetta se nousee kiertäen korkeammalle, missä vielä kasvaa pitkää petäjää ja kuusta sekaisin. Mutta kun on vuoren kylkeä yhä kohoamistaan kohonnut, loppuu metsä, ja puuton vaaran laki on tasaisena edessäni. Pakkanen on kiihtynyt, tumma on taivas etelässä, mutta pohjoisessa syttyvät jo valot. Toisten, korkeampain vaarain takaa nousevat revontulet kalpean kellertävinä ja leviävät äkkiä taivaanrannasta toiseen. Yksi soihtu syttyy tuolla, toinen täällä, leimahtavat yhteen ja valaisevat suuren vuorisen maiseman omituisella kellertävällä loimullaan. Ja kun ne sammuvat sähisten ja hajoavat värittöminä tummaan yöhön, syttyy taas toisia ja kuuluu salainen, outo sähinä…
Ahmavaaran juurella on loiva, puuton myötäle, ja vauhti enenee, että silmiä vetistää, kuta alemmas kiidän, ja vasta jänkällä, joka on vaaran alla, se hiljenee. Siitä on vielä korkean harjun yli hiihdettävä, mutta sen toisella puolella onkin jo kirkko ja kirkonkylä leveän joen rannalla…
Hiihtäessä tuntuu kuin minua ahdistaisi, mieltä painaisi ikuinen suru, ja jokin murhe tuntemattomista syistä rasittaisi. Ajattelinko Suomeni tulevia päiviä vai omaa kaivattua onneani ikävöin? Surinko sitä, että oli niin pitkä maani talvi ja kesä niin mitättömän lyhyt? Vai lensikö ajatus kansani onnen vuosisataan ja salamana tulevaan?
Kukahan hiihtää tästä harjun yli, kun on sata vuotta kulunut? Näkyisikö valaistu kirkko tuolta mäen alta, kun kulkija revontulten valossa laskisi harjua alas kirkkonummelle?
Kirkolla on paljon kansaa. Tiu'ut ja kulkuset helisevät, ja hevosia seisoo pitkät rivit tapulin ja kirkon seinustalla. Pakkasen varalta on varustettu matkalle, ja kaikkien kasvoilla huomaa ihmettelyä ja jykevää rauhaa. Kirkko on valaistu ja puoliyön aikana jymähtävät tapulin kellot soimaan. Mutta niiden tutussa äänessä tuntuu nyt olevan hempeämpi helinä, täyteläisempi ääni kuin koskaan ennen, ja kauas kajahtaa helke pakkasyöhön, kauas sydänmaalle asti…
Pappi on noussut saarnastuoliin. Kansa istuu totisena, vakavana ja mietteissään. Ei kuulu hiiskausta, jokainen ikäänkuin odottaa jotakin merkillistä, ihmeellistä.
Ja kummallisen erilaiselta tuntuu papin ääni, kun hän puhuu…
Hän selittää, kuinka Suomen kansa on Jumalansa turvissa edistynyt ja kasvanut, kuinka se on monet kovat koettelemukset kestänyt ja aina oikeaan ja hyvään uskonut. Nyt on taas kovat koettelemuksen ajat Suomen kansalla — jatkaa hän, ja hänen äänensä on paisuvan voimakas ja täyteläinen. — Nyt on köyhä kansa taas kovassa koettelemuksessa ja Herra on sillä tahtonut herättää sen jumalattomuudestaan. Sillä se kansa, joka hylkää Herransa ja Jumalansa, sen kansan hylkää Herra. Sillä kaikki se aineellinenkin hyvä, jota Suomen kansa on nauttinut, on lahja Herralta. Vähän on meillä turvaa ihmisten apuun, kun suuri vaara meitä uhkaa, Herramme puoleen meidän on käännyttävä. Hänen, joka kaikkia kansoja johtaa taitaa ja jonka edessä suurinkin on kuin tomu ja tuhka…
Hän puhuu lämpimästi ja suoraan sydämeen, ja moni silmä kyyneltyy, ja rinnasta nousee raskaasti syvä huokaus…
* * * * *
Saarna on tehnyt syvän vaikutuksen. Ei haastele toinen toiselleen muuta kuin: onnellista uutta vuotta. Kaikki näyttävät käsittävän, että alkaa uusi aika koko maailmalle. Mitä toisi tuleva aika matkassaan?
Ja ajatuksissaan kukin alkaa valmistautua kotimatkalle, kun valaistusta kirkosta vielä kuuluu urkujen mahtava soitto…
Kirkon nurkalla ovat minun sukseni pystyssä, ja siitä sovitan ne äskeiselle ladulleni ja alan painua suoraan kirkkomännikön poikki harjua kohti…
Mutta harjulla tekee mieli seisahtua ja silmätä taakseen. Koko kirkkonummi näkyy tuolta alhaalta hyvin selvästi, näkyy valaistu kirkko, ja sen ympärillä kuuluu kirkosta lähteväin ääniä ja hevosten helinää, näkyy valoja kirkonkylän kaikista taloista…
Uusi vuosisata on alkanut.
Ja revontulet palavat vieläkin. Nyt ne leimuavat niin, pienestä soihdusta äkkiä leimahtaa kirkas valo ympäri taivaan, valaisten metsäiset maat kauas silmänsiintämättömiin.
Niin toivovasti ja riemuiten ne mellastavat. Tiennevätkö vasta tulevia päiviä, vai sanoivatko hyvästit onnen vuosisadalle?
Ja mietteissäni lykkelen lylyäni Ahmavaaraa kohden, jonka kalju laki tuolta edempää kumottaa.