I
Taloa ylempänä olivat jo kevätvirrat leikanneet pitkän railon keskijoelle, mutta Portaankorvassa ulottui vielä rykelmä talven jäätämiä jääneliöitä venevalkamasta sulan syrjään saakka. Mutta alempaa, joen niemen takaa, kuului yötä päivää kesät talvet suuren kosken pauhu, vaikkei itse koski sopinutkaan taloon näkymään. Talviaamuin huokui se höyryjään niemen nenää korkeammalle, ja sen läpi kimalteli aurinko etelän taivaanrannalta pirtin peräikkunaan kuin maasta nousevan usvan läpi.
Talo oli korkealla törmällä, kalliorantaisen joen korvassa, jossa kulki syvin uoma, ollen lohien ylösnousureittinä ja tukkilauttojen alasvienti-tienä. Päärakennus, punaiseksi maalattu, oli joen suuntaisena törmällä, joka jyrkkänä ja kivisenä laskeutui virtavaan jokeen. Ulkohuoneiden päädyt sitävastoin olivat joelle päin. Sauna oli etempänä, kiviseen törmänlohmuun salvettu, lehtipuut tukenaan joen puolella. Saunan sivu vei polku jyrkkänä rantapadolle, joka talon rantaan joka vuosi rakennettiin.
Kesäisin oli talossa vilkasta liikettä lauttojen kuljetuksen ja lohenpyynnin aikana, mutta talvisin tuntui kuin jähmettyisi elämäkin samoin kuin jäätyi joki talon kohdalta. Suuren kosken pauhu kuului kuitenkin aina, pakkastalvinakin, yötä päivää… yötä päivää. Talvisin oli sen pauhussa voimattoman vaikerrusta, ja sen ulvonta kuului kuin ahdistetusta rinnasta, jossa liikkuivat pauhaavat tunteet ja villit halut, mutta jonka voimattomana täytyi kärsiä.
Talvi-iltoina varsinkin tuntui siltä. Emäntä seisahtui usein keskelle pihaa navettaan mennessään ja kuunteli… Talven taivas oli pimeän pilven peitossa, ei tähtien välkettä, ei kuun kumotusta, ei revontulten loimoa… silloin se kuului suuren kosken pauhu niin kummalta valitukselta… Ah, se oli aivan kuin emännän oman rinnan tukehtunut kiljaiseminen, niinkuin hänen oman sydämensä tuskanhuuto, jonka täytyi aina vaieta, silloinkin, kun se väkisin pyrki ilmoille pääsemään.
Pimeä oli pihakin, eikä kukaan nähnyt hänen siinä seisovan navettapolulla ja kuuntelevan. Tuntui että helpotti. Noin se ulvoi ja pauhasi hänenkin rinnassaan, noin väliin karjaisi ja tuskaisena kiljahti… noin vihlaisi väliin ja noin vaikeroi… Niin se koski kahleissaan huusi, usvaansa työnsi ja uikutti…
Mutta keväällä se pääsee täysin keuhkoin huutamaan… keväällä se puhaltaa pois tuskansa ahdistetusta rinnastaan ja riemumielin kohisee kauas pois… kauas pois… suureen ihanaan maailmaan…
Mutta hän ei koskaan saa tuskaansa huutaa!
Yhä hän seisoi, kasvot koskelle päin.
Pirtin ovi narahti. Tuliko kukaan! Ei kukaan. Siellähän tuo istui takan ääressä nuottaa kutoen, pitkässä nenänpäässä vesiherne…
— Jos se tietäisi, mitä täällä liikkuu ja mitä ajattelen! Vaan eipä tiedä, eikä koskaan saa tietääkään! Hölmö! Siellä se nauraa ja hyvittelee poikaa… Ah, sinä vanha houkka! Hyvä, että olet parhaiksi hupsu!
Silloin taas koski ulvahti, ja kuului kuin sen ääni nousisi niemen yli ja pyrkisi vastavirtaa taloon päin.
Hän juoksi silloin aina navettaan, ajatuksiaan säikähtäen.