IX
Jussi oli eräänä yönä — kevättalvi oli jo alkanut ja Rovaniemen markkinoista kulunut kaksi viikkoa — saapunut Kaakkuri-Jannen pirtille Ruotsin puolelle.
Jussin hevonen ja reki olivat Jannen vanhassa navetassa, sillä Jannella ei enää ollut moneen vuoteen ollut lehmää. Miehet olivat yöllä, kun yhteen tulivat, maistelleet aika lailla, niin että lopulta nukkuivat molemmat.
Onnensa kukkulalla tunsi Jussi olevansa, kun Jannen pirtissä heräsi ja hommaansa muisti. Hän oli niin paljon näinä viikkoina komistunut, ettei Janne ollut tuntea. Hyvä hevonen oli, tilava resla ja pussissa itsellä aivan uudet vaatteet, uusi turkki ja kakilakki.
— Jos olisi ennen hoksannut nämä hommat, ei olisi tarvinnut koskaan puutetta kärsiä — ajatteli hän herätessään ja kolisteli Jannenkin valveille.
Jussilla oli ollut mökille tullessa koko resla täynnä konjakkipulloja, jotka oli säkeissään yöllä nostettu Jannen roskakamariin. Mutta kuorman päällä oli ollut kuusi tyhjää voidritteliä, jotka niinikään oli kamariin nostettu.
»Hyvin sinua on onnistanut, vaan kyllä sinä taidatkin olla semmoinen veijari, etteivät sinua ensi yrityksellä petä tullimiehet eivätkä poliisit», kehui Janne Jussia, kun kohmeloonsa tekivät puolikuppisia. »Huonosti menestyi niillä Friikon veljeksillä…»
»Mitäs juovat itsensä humalaan silloin, kun pitäisi selvänä olla… Oma on syynsä. Kenen vuoksi Rämä-Heikkikin linnaan joutui!»
»Oma tyhmyytensä oli syynä.»
Mutta kun olivat puolikuppiset maistaneet, alkoivat he hommaan. Jussi kantoi tyhjän voidrittelin pirttiin ja Janne toi kainalossaan olkirokkiin pantuja pulloja perässä. Siihen tyhjään dritteliin alkoi Jussi viisaasti ja varovasti, ja niin tiukkaan kuin voi, latoa konjakkipulloja. Ja kun oli saanut drittelin melkein täyteen, niin levitti voipaperin päälle ja paperin päälle tuumaa vahvalta voita, jota oli eri pytyssä tuonut matkassa.
»No jo sinulla konstit ovat!» ihmetteli Kaakkuri-Janne.
»Miltä näyttää? Näyttääkö voidritteliltä?» kysyi Jussi, viekkaasti hymyillen.
»Näitä ne eivät osaa epäillä!» ihmetteli yhä Janne. »Kun ei kukaan ennen ole hoksannut! Siinähän nyt on valmis voidritteli…»
Kun Jussi sai voin päällimmäiseksi levitetyksi, pani hän kannen kiinni, kuitenkin niin, että se olisi helppo aukaista, jos tarve tulisi.
Kun olivat saaneet ensimmäisen astian valmiiksi, nosti Jussi sen porstuaan, ja toi toisen tyhjän pirttiin; niin alkoivat siihen latoa samalla tavalla ja samoin levitti Jussi siihenkin voita päällimmäiseksi. He jatkoivat työtään kunnes kaikki kuusi astiaa olivat täpösen täynnä. Janne, joka oli perso viinalle ja nyt sai ilmaiseksi juoda mahansa täyteen, maisteli lakkaamatta ja nauraa tärräsi, ihmetellen Jussin keksintöä.
Kun ilta tuli, nukkui Janne humalassa, mutta Jussi hommasi taipaleelle. Koko päivän oli hän kuitenkin miettinyt, mitä tietä lähtisi. Lampalle asti hän ei tahtonut ajaa, peläten kohtaavansa tullimiehet, joilla nyt kuului olevan lupa ottaa hänetkin kiinni.
Suomen puolella ei voikuormasta ollut tullia, mutta jos Suomen tullimiehet näkisivät hänen Ruotsista ajavan, ei saattanut olla varma, vaikka ne tahtoisivat kaivaa syvemmällekin dritteliin. Hän ei olisi halunnut tavata yhtään tuttua ihmistä, sillä pian siitä tieto leviäisi, että hän oli voikuormaa kuljettamassa. Ainoa, joka tiesi, että hän näillä mailla liikkui, oli Kaakkuri-Janne, johon Jussi luotti ja joka kyllä pitäisi tietonsa salassa, sillä siksi runsaskätisesti oli hän tätä lahjonut. Lopulta, kun jo oli pilkkosen pimeä, valjasti hän voikuormansa eteen hevosen ja läksi ajamaan…
Tultuaan lähelle Jafetin kestikievaria muisti hän, että Jafetista joinakuina edellisinä talvina oli ollut Suomen puolelle tie, jota tosin hyvin vähän kuljettiin ja jota ei tikoitettu, kun niillä seuduin ei ollut kummallakaan rannalla kauppamiestä. Jafetin kestikievarissa ei kukaan häntä tuntenut, sen hän tiesi.
Hän ajoi Jafetin pihaan. Talo oli aivan joen rannassa ja palasen matkaa maantiestä. Jussi ajoi hevosensa tallin luo kuten, ainakin reilut rahtimiehet, ja kun sattui renki tulemaan tallista, niin tiedusteli, oliko kuljettu talon rannasta Suomen puolelle.
Renki selitti, että oli joku kulkija ollut, mutta tyhjin rein; ei ollut koko talvena yhtään kuormaa tullut eikä mennyt.
Jussi mietti hetkisen, mutta Lampan ja Makon kylän tiet häntä pelottivat, sillä siellä tunsivat sekä tullimiehet että muut ihmiset hänet.
Hän päätti yrittää Jafetin tietä ja ajoi kujasta joelle.
Hän oli eräänä takatalvena tätä tietä paennut tullimiehiä muuanna pakkasyönä ja muisti että se nousi maihin Suomen puolelle syvästä ojankurusta, joka ulottui maantiehen asti.
Hevonen noudatti entistä tietä, vaikka askel paikoin pudotti ja reki painui vähä väliä tahkoja myöten. Puolijoessa näytti lumi vähenevän ja tie alkoi kestää paremmin. Suomen puolelta näkyivät jo tulet taloista ja kuului kulkusten heluja maantieltä. Yhtäkkiä näki Jussi korkean jokitörmän edessään ja huomasi olevansa Suomen puolella. Syvää kurunpohjaa nousi tie maantielle.
Edestäpäin kuului kulkusten helinää, mutta siinä, jossa tie nousi maantielle, ei näkynyt yhtään kulkijaa. Jussi tunsi kuin painon päältään putoavan, kun tiesi päässeensä Suomen puolelle.
Muut kulkijat olivat poikenneet kahvilaan, Kelo-Kaisun mökkiin kahvia juomaan ja hevosiaan syöttämään, mutta Jussi ajoi menemään sivu. Juuri kun hän oli mökin kohdalla, oli hän sen pihalta kuulevinaan Ruhmulaisen käreän äänen.
— Olisiko se piru sittenkin päässyt irti, niinkuin Joonas tiesi kertoa! — säpsähti Jussi ja nykäisi hevosen juoksuun. Hän ei millään hinnalla olisi tahtonut nyt tulla yhteen Ruhmulaisen kanssa.
Kotimökillään oli Jussi aikonut yön aikana poiketa, mutta pimeän ollessa oli hän päättänyt sivuuttaa kirkonkylän niin, että päivän valjetessa ehtisi taipaleelle. Sen vuoksi hän kiirehtikin hevostaan ja ajoi myötälepaikoissa hölkkää.
Kaakkuri-Jannelta oli hän kuullut, että huonosti olivat Lampalla asiat. Suuria vahinkoja oli tullut, ja mitä vielä tullee ennenkuin kaikesta selviää. Kaikki tavarat, jotka talvella Korven Israeliin »luntreijattiin», oli otettu rautatieasemalla takavarikkoon ja lisäksi Makon kylästä mitä Keskitalon Hermanni sinne oli talven kuluessa kuljettanut.
Tyhmästi oli Lamppa Jussin mielestä liikkunut. Ei olisi pitänyt yhdellä kertaa niin paljoa, vaan vähissä erissä…
Oli tiennyt Kaakkuri-Janne vielä kertoa, että tietää olivat saaneet tullimiehet senkin, kuka heidät Tirkan tuvalle syntymäpäivää toimitti viettämään ja kuka keksi rakkauskirjeen Saalkreenille. Ja Jussi ymmärsi, ettei ollut hyvä niiden hurttain kanssa nyt yhteen sattua.
Ja monenlaisissa mietteissä, pelko ja epäilys sydämessään, ajeli hän eteenpäin.
Suomen puolen tullimiehillä oli tapana ajella pitkin tietä ylös- ja alaspäin ja tarkastaa kaikki vastaantulevat kuormahevoset. Usein poikkesivat he tienvarsilla oleviin kahvipaikkoihin, joihin kuormamiehet pyrkivät hevosiaan lepuuttamaan, ja siellä ylimaihin menevät kuormat tonkivat. Kyllä Jussi kaikki heidän hommansa tiesi. Kahville, sokerille ja sen semmoiselle tavaralle piti kuljettajalla olla passi matkassa, mutta voita ja jauhoja sai viedä passitta.
Kim Jussi saapui Kolu-Ollin mökille, jossa taas oli kahvila ja josta ei enää ollut kotikylään kun kymmenen kilometriä, kuuli hän pihalta hälyä ja näki, että tullimiehet siellä tarkastelivat kuormia sähkölamppujen valossa. Hän antoi hevosen kävellä ohi, itse astellen tyynenä miehenä perässä.
»Seis! Mikä kuorma se on?» kuuli hän erään tullimiehen huutavan.
Hän pysäytti heti hevosen, ja koettaen muuttaa ääntään vastasi hän:
»Voikuorma tämä on.»
Kysyjä saapui tielle kuorman luo rautainen keppi kädessään. Pimeä oli, mutta äänestä Jussi tunsi miehen. Se oli se sama harvaviiksinen tullimies, joka ryösti kaikilta kulkijoilta viinat ja jonka ääni oli aina kuin tervattu. Se nosti loimea reestä, tunnusteli Jussin laukkua ja pisteli heinä- ja silppusäkit rautakepillään läpi.
»Kuusi astiaa voita», sanoi hän. »Mihin näitä viedään?» tokaisi hän sitten.
»Ne ovat meneviä Muonioon kauppias Anttilalle», vastasi Jussi arvelematta.
»Jahah, jahah… jassoo… Eipä taida siinä kuormassa viinoja olla…»
»Ei pisaraakaan.»
»Minä arvaan, koska näytte olevan aivan selvä mies…»
»Selvä toki… joka ei juo mitään.»
»Jahah… Jahah… Ajakaa vaan.»
Jussi oli koko keskustelun ajan pelännyt, että harvaviiksinen tullimies hänet tuntisi, mutta onneksi ei tuntenut, kaiketi sen vuoksi, että Jussilla oli uusi puku ja kakilakki korville käännettynä.
* * * * *
Puolenyön aikana Jussi kävi kotimökillään, jossa Janne asui yksin, linnun ja jäniksien pyynnillä aikaansa kulutellen. Jannelta hän kuuli, että Lamppa oli saanut halvauksen, ettei voinut puhuakaan, ja konkurssi tulee. Häntä, Jussia, oli kaivattu. Lamppaan oli käyty kysymässä ja Keskitalon Hermannikin käynyt melkein joka päivä tiedustelemassa, eikö jo olisi kotiintunut. Hermannikin kuuluu sekaantuneen Lampan asioihin; huhuttiin, että menettää hänkin Lampan kanssa kaiken omaisuutensa. Konjakin salakuljetuksesta oli Hermanni haastettu. Lisäksi kertoi Janne vielä, että Ruhmulainen oli päästetty irti ja että hän oli kaikki kertonut Ruotsin puolen tullimiehille. Friikon veljekset olivat Rovaniemeltä palatessaan sen tienneet, olivat kysyneet Jussia ja olleet hyvin alakuloisia epäonnistuneen markkinamatkansa takia. Päivää ennen oli Ruhmulainen käynyt Jussin mökilläkin. Rahaa sillä oli näyttänyt olevan, ja humalassa oli ollut. Oli arvellut, että kun hän Jussin kohtaa, niin on heillä vähän entisiä laskuja selvittämättä.
Kaikkien tiedusteluihin oli Janne vastannut, ettei hän tiedä isästään mitään. Viimeiseksi ilmoitti Janne, että nyt eilen oli hänkin saanut haasteen konjakin salakuljetuksesta Tornion raastupaan.
»Vai niin», sanoi Jussi, mutta kysyi sitten melkein pelokkaasti:
»No onko kuulunut minkäänlaisia huhuja minusta?»
»On arveltu sinne ja tänne. Yksi huhu kertoi, että teillä oli ollut oma hevonen…»
Jussi kuiskaili muutamia sanoja poikansa korvaan ja antoi tukon seteleitä. Poika naurahti ja virkkoi:
»Miksei… valmis minä olen.»
Yön aikana jatkoi Jussi matkaansa kotikylän läpi, ja kun hän oli sivuuttanut kirkon ja Rovaniemelle kääntyvän tienhaaran, tuntui hänestä, että hän oli vaarallisimmat seudut päässyt läpi. Vielä oli kuitenkin edessäpäin monta taajaa kylää, joiden läpi täytyi kulkea ennenkuin pääsisi syrjäteille, jotka veivät Lappiin, suuriin tukkiliikkeisiin, joihin hänen aikeensa oli. Päästyään ylemmäksi jokivarrelle levähdytti hän hevosta semmoisissa taloissa, joissa häntä ei tunnettu, mutta väitteli menemästä kahvimökkeihin.
Tiellä häntä ei ollut sattunut vastaan yhtään tullimiestä. Hän ajoi yhteen menoon vielä toisenkin yön ja aamulla poikkesi erääseen mökkiin kahville ja pani penkille nukkumaan. Kuorma oli pihalla mökin ikkunan luona, eikä hänellä enää ollut kuin yksi taival ennenkuin pääsisi kääntymään pois valtatieltä ja Tornionjoen varrelta Ounasjoen varteen.
Mutta hän nukkui penkille, ja sillä aikaa saapui kaksi tullimiestä mökkiin, hevosella hekin ajaen.
Tullimiesten tullessa sisälle heräsi Jussi, ja heidän virkamerkeistään tunsi hän heidät tullimiehiksi, vaikka muuten olivat outoja miehiä.
Jussi nousi istumaan ja pani piippuunsa. Toinen tullimies oli pitkä ja roteva mies, toinen lyhyt, mutta nuoria miehiä molemmat.
»Voikuormapa siinä taitaa olla», sanoi toinen tullimies, se pitempi, katsellen ulos ikkunasta.
»Voikuorma se on», vastasi Jussi haukotellen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin voi.
»Mihin asti sitä viedään?» kysyi toinen.
»Muonioon… mikä lienee kauppias Anttila, jolle tulee», vastasi Jussi ja koetti syrjäsilmällä tullimiehiä katsellen arvata, mitä heidän mielessään liikkui.
Tullimiehetkin pyysivät kahvia mökin vaimolta. Jussikin arveli:
»Jospa, että joisin minäkin vielä kupillisen ennenkuin panen taipaleelle.»
Kahvia juodessa kertoivat tullimiehet kaikenlaisia asioita ja uutisia Rovaniemen markkinoilta, missä olivat olleet koko markkina-ajan ja monta päivää jälkeen markkinoidenkin. Paljon siellä oli saatu viinoja takavarikkoon, mutta paljon oli myytykin. Ja Lappiin, tukkityömaille, tulvaa konjakkia ja viinaa niin että huikuu.
Jussi lausui kummastuksensa ja kysyi, kuinka suuri markkinapaikka
Rovaniemi oli. Ei sanonut sillä jokivarrella koskaan käyneensä.
Maksettuaan kahvinsa aikoi Jussi lähteä, mutta se pitempi tullimies sanoi:
»Vaikka tällä miehellä onkin voikuorma, täytyy meidän kuitenkin se tarkastaa.»
Jussi oli panemassa turkkiaan kiinni ja arveli:
»Pian kai niistä kannen aukaisee, kun halunnette nähdä!»
Hänen äänensä oli varma ja hän liikkui niinkuin vapaa mies ainakin. Hän koetti joutua voiastiasta kantta aukaisemaan, sillä pelko siitä, että tullimiehet sysivät rautapiikillään, ahdisti häntä hirveästi.
»Mikä astia aukaistaan?» kysyi Jussi, kun tulivat kuorman luo.
Toinen tullimies arveli, että maksaako vaivaa aukaista, mutta toinen vaati.
»Aukaistaan vaan!» sanoi Jussi avomielisestä.
Ja hän nosti yhden astian pystyyn ja kiskoi kannen auki. Voipaperia siinä oli päällä ja kauniin kellertävää voita sen alla.
»Pankaahan kiinni!» sanoi tullimies tyytymättömällä äänellä. Heitä jo inhotti se, että kymmeniä kuormia päivässä saivat tonkia eivätkä mitään koskaan löytäneet.
»Näyttää olevan hyvää voita», arveli Jussi, pannessaan kantta paikoilleen.
Jospa olisivat arvanneet pistää piikillään syvemmäksi astiaan…
Mutta eivät pistäneet! Eivät epäilleet! Hän oli pelastettu.
Ja vaikka Jussi tunsi tunnossaan, että hänellä oli tavattoman kiire, koetti hän kuitenkin hyvin levollisesti lähteä matkaan, ettei mitään epäluuloa häneen lankeaisi. Mutta kun hän pääsi tielle ja nousi kuorman päälle istumaan, tempasi hän arvaamattaan niin hurjasti ohjista, että hevonen puhalsi juoksuun.
Valtatie, joka tänne oli kulkenut pitkin Tornionjoen vartta, sen mutkia ja niemiä noudattaen, alkoi nyt painua loitommaksi järvikylään päin, niin että jokilaakso jäi syrjään. Jussi antoi hevosensa hölkätä ja levottomuus häntä vaivasi, vaikkei tosin mitään todellista pelkoa ollut. Hän oli kuitenkin mökissä tapaamansa pitemmän tullimiehen silmissä nähnyt vaanivan ja epäilevän ilmeen, ja viimeksi silloin kun tämä katseli ikkunan läpi Jussin lähtiessä matkaan.
Olisiko piru tuntenut, vaikkei mitään maininnut!
Eikä Jussi päässyt siitä rauhaan, vaan mietti ja oli viimein muistavinaan, että hän oli sen pitemmän tullimiehen joskus nähnyt, mutta ei muistanut missä.
Oli vielä tämä kyläryhmä läpi päästävä, sitten alkoivat taipaleet ja saapuisi metsäteille, jotka Jussi vanhastaan tunsi ja joita pitkin pääsi Ounasjoki-varteen. Ei malttanut Jussi kauan kylässä levähtää, vaikka ilta oli. Hän päätti lähteä yön selkään, sillä vaikka taival olikin pitkä, tunsi hän hyvin tiet ja hän tahtoi päästä rantamailta syrjäteille. Kulkijoita oli niihin aikoihin ollut paljon ja lakkaamatta vietiin ylimaahan jauhoja, kauroja ja heiniä, niin että liikettä oli aina taipaleellakin. Kylään, josta Jussi illalla lähti yksin, jäivät muut rahtimiehet yöksi. Jussi ei tahtonut muiden joukossa kulkea, koska aina pelkäsi tapaavansa jonkun kotikyläläisen.
Taloon jäi yöksi kymmenen rahtimiestä, ja he puhelivat keskenään, että mikähän hoppu tuolla voikuorman kuljettajalla oli, kun yön selkään pani taipaleelle. Mutta he eivät hoksanneet, että Jussin, joka oli kaikille kertonut voikuorman olevan Muonioon, ei enää käynyt valtatietä kulkeminen, jos Ounasjoki-varteen aikoi. Ja välttääkseen, etteivät muut näkisi, ettei hän Muonion tietä mennytkään, läksi hän yksin matkalle.
Talossa, johon rahtimiehet olivat yöpyneet, alettiin jo asettua levolle. Miehet makailivat jo taljoillaan pirtin lattialla, poltellen iltapiippuaan, kun pihaan ajaa tomahti kaksi hevosta, tiu'ut ja kulkuset helisten, että koko piha raikui.
»Tullimiehiä tulee!» kuului joku sanovan, joka oli hypännyt ikkunaan.
Tullimiehet rynnistivät sisälle ja kysyivät, oliko taloon yöpynyt pienoinen mies, joka kuljetti voikuormaa. Siihen ei heti vastattu; tullimiehet, joita oli neljä kahdella hevosella matkassa, alkoivat penkoa jokaista pihalla olevaa kuormaa. Rahtimiehet pukeusivat, ja talossa nousi hirmuinen rähinä. Jo muisti joku, että se mies, jolla voikuorma oli ollut, oli lähtenyt taipaleelle. Mutta sitä eivät tullimiehet uskoneet, vaan hakivat joka mahdollisen ja mahdottoman paikan, epäillen, että kuorma oli johonkin kätketty ja mies piilotettu.
Vihdoin tulivat he vakuutetuksi siitä, että mies todella oli lähtenyt matkalle.
Silloin lähtivät he perään.
* * * * *
Lauleskellen tukkipojan laulua istuu Jussi kuormansa päällä ja on jo jotenkin levollinen. Ei ole enää kuin vajava vanha penikulma siihen, josta tie kääntyy Ounasjoelle. Hän on nyt yön aikana päättänyt ehtiä Ounasjoen tietäkin palasen matkaa ja vasta Kittilän rajojen sisälle päästyään levähtää.
Yö on harvinaisen lauha ja aivan tuuleton, keli hyvä ja tie on tuttua, korkeaa rämeikköä molemmin puolin.
Silloin kuulee hän, kun tie nousee mäelle, jossa tienvarrella oleva männikkö on harvempaa, hätäistä aisatiu'un helkettä jälestäpäin. Kuulee selvästi, että takaa tulevat ajavat täyttä laukkaa.
Silmänräpäyksessä ymmärtää Jussi, ettei sieltä enää muita yösydännä semmoista vauhtia tule kuin tullimiehiä. Kukaan muu kulkija ei niin hurjasti aja, vaikka ei mitään painoa reessä olisikaan. Hänet on ainakin jossakin tunnettu ja joku on alkanut epäillä, ja ilmoittanut tullimiehille!
Hän muistaa selvään taas sen pitkän tullimiehen silmänilmeen, ja nyt hänelle selviää äkkiä, että sen miehen on hän nähnyt Rovaniemen markkinoilla Ruokosen pihalla, jossa hevosen osti…
»Saatana!» pääsee hänen suustaan, ja hän kuulee aisatiukujen helkkeen lähenemistään lähenevän.
Taival on pitkä; hän käsittää, että hänen on raskaan kuorman kanssa mahdoton paeta. Silloin muistaa hän, että näillä paikoin piti oleman kapea porotie, jota poromiehet jolloinkin kulkivat oikaistessaan Ounasjoelle.
Hän nousee seville, lyö hevostaan minkä jaksaa, ja vaikka on pimeä, koettaa hän tien poskeen teroittaa katsettaan. Nyt nousee hevonen jo sen mäen niskaan, josta hän muistelee porotien kääntyvän… Hän tyydyttää hevosensa kävelemään ja juoksee itse edelläpäin… Takaa kuuluvat aisatiu'ut helisevät nyt hitaammin, ja Jussi arvaa, että tulijat antavat vastaleessa hevostensa kävellä.
Jo keksii hänen tarkka silmänsä jäljen, joka painuu metsään. Se on juuri se jälki, jota hän muisteli ja jota kerran nuorena miehenä oli kulkenut.
Silmänräpäyksessä kääntää hän hevosensa tieltä pois, lyö selkään ja hevonen puhaltaa menemään jälkeä pitkin metsän peittoon… Jussi tulee takaisin tien viereen, silittelee jälkensä kuusen näreellä, niin että lumen pinta näyttää aivan sileältä. Sitten poistuu hän hevosensa luo, joka kuormineen seisoo paksussa lumessa.
Takaa tulevien asiatiu'ut kuuluvat nyt aivan likeltä. Siinä ajavat taas kävelyä, kun on jyrkkä vastale. Jussi kuulee, että jotakin keskustelevat, mutta ei erota muita sanoja kuin »Muonio» ja »Ounasjoki».
Eivät huomaa mitään, ja juuri kun pääsevät Jussin kohdalle, alkavat taas ajaa juosten.
Helpotuksen huokaus pääsee Jussilta. Ja hän alkaa miettiä asemaansa.
Siihen haaraan, josta toinen tie kääntyy Muonioon ja toinen metsäkyliin, Ounasjoelle päin, tietää hän olevan matkaa puolen vanhaa penikulmaa… Jos tietäisi kumpaa tietä ajavat. Menevätkö Muonion tietä vai kääntävätkö kohden?
Mutta siihen hän ei saa vastausta. Ja kun hänellä on matkassa hevoselleen evästä ja itselleen laukku, päättää hän yöpyä siihen.
Seuraava päivä on melkein puolessa, mutta Jussi kyyröttää vielä metsän peitossa kuormineen ja hevosineen. Hän on kuullut taloon yöksi jääneiden rahtimiesten menevän sivu ja keskustelevan siitä, että saapa kuulua missä asti saavuttavat sen voikuorman.
Tulee ilta, mutta Jussi vartoo vielä kärsivällisesti.
Alkaa yö, mutta Jussi tietää varmaan, että tullimiehet tulevat takaisin, kun ensin ovat kolunneet ja hakeneet kyllikseen…
Ja iltamyöhällä ottaa Jussin korva vihdoin aisatiukujen ääniä. Tuntuvat ajavan aivan kävelyä… Kun kohdalle pääsevät, niin kuulee Jussi, että keskenään kiroilevat…
Mutta kun tullimiesten aisakellot ovat lakanneet kuulumasta, on Jussikin kuormineen pian tiellä, ja vinkeää vauhtia lähtee hän ajamaan, kääntyy Muonion tienhaarassa Ounasjoelle päin ja sille tielle katoaa.