II
Miesten saavuttua järven rantaan lykkäsi Jeremias veneen vesille ja hypähti siihen. Eino jäi rannalle seisomaan hajasäärin, ajatellen äskeistä veneen rantaan tuloa, jota hän oli niin innokkaasti tähystellyt.
— No, heipä hei, virkkoi Jeremias tarttuen airoihin, ja vene alkoi hiljalleen liukua vastaista rantaa kohti.
Siinä hetkisen seisottuaan ja järvelle katseltuaan Eino kääntyi konemaisesti sekä alkoi astella Järvenpäähän Amalian kotimökkiä kohti. Saavuttuaan veräjälle hän veti pari ylimmäistä riukua syrjään ja nostettuaan toisen jalkansa vielä paikoillaan olevien veräjäpuiden yli jäi siihen hajareisin istumaan päällimmäiselle riu'ulle.
Siinä istuessaan hän antoi taas katseensa liukua järvelle, josta kaukaa sinertävän usvan läpi häämötti isohko, vihreä saari. Sitä katsellessa syttyi hänen rinnassaan polttava kaiho, ja menneet, herttaiset hetket palasivat hänen mieleensä. Mutta erikoisesti johtui hän muistelemaan muuatta edellisen kesän iltahetkeä, joka oli ollut suloisin kaikista. Hän muisteli, kuinka hän silloin heinäsirkkani siristessä, lintujen livertäessä ja auringon purppuroidessa taivaanrantaa kietoi kätensä Amalian vyötäisille ja kuiskaili hänelle kummia, kiehtovia sanoja. Hän muisti Amalian syvän ja surumielisen, mutta samalla lempeän katseen, joka hänet ikään kuin uuvutti unen helmoihin. Kaikkea tätä muistellessa hänestä tuntui, kuin Amalian pehmoiset rusohuulet nytkin olisivat koskettaneet hänen huuliaan. Mutta silloin hänen takanaan jokin risahti ja herätti hänet unelmistaan.
Hän muisti samassa Heikin, kauppiaan pojan, pirullisen salaperäiseltä näyttävän ja kulmiensa alta katselevan nuoren miehen, joka sittemmin väliintulollaan hänen onnensa pirstoi.
Mutta siitä huolimatta, että Heikki oli häneltä Amalian ryöstänyt, halusi hän kuitenkin nähdä häntä. Olivathan he sitä ennen olleet ystäviä. Kaipa sen on kohtalo niin määrännyt, ajatteli Eino. Rikkaalla näkyy olevan aina etuoikeus.
Mutta vähät siitä. Pois kateus, viha ja katkera mieliala, mietti
Eino, kääntyi äkisti ja hypähti veräjältä alas.
Tuokion kuluttua Eino seisoi pienellä pihalla. Hän katseli surkutellen ränsistyneitä rakennuksia ja ajatteli, että voimakasta miehen kättä kaipaisi tämä mökki pystyssä pysyäkseen. Mutta kauan ei hän siinä seisonut. Siekailematta hän veti natisevan eteisenoven auki ja melkein samassa jo tarttui pirtinoven vetimeen.
Mökin tuuheakarvainen koira häntä ensiksi haukahtaen tervehti, mutta tunnettuaan tulijan se iloisesti vingertäen ja häntäänsä heiluttaen nousi Einoa vasten pystyyn.
— Kas, Eino, kuului sitten iäkkäänpuoleisen naisen surunsortama ääni. — Päivää!
Einon vastattua muori jatkoi, ennen kuin Eino ennätti muuta sanoa:
— Istu. Tai mene tuonne kamariin, siellä on Amalia. Minä pistäydyn vähän askareillani.
Samassa muori pyörähti ulos ja Eino jäi pieneen pimeähköön pirttiin, jonka matalasta neliruutuisesta akkunasta iltapäivän aurinko loi valojuovan epätasaiselle permannolle.
Ilma pirtissä tuntui niin kostealta ja ummehtuneelta, että Einon teki mieli aukaista akkuna, mutta akkunassapa ei ollut saranoita.
Pirtti oli hataralla lautaseinällä jaettu kahtia. Kamarista kuului kiihkeä, itkunsekainen tuutulaulu:
"Nukkuos, nuku, unehen vaivu, painuvi päivä jo vuorien taa."
Eino hiipi hiljaa väliovelle. Siitä saattoi nähdä laulajan, jonka hän tunsi jo äänestä. Amalia istui selin Einoon ja laulaen liikutteli vipua, johon sidotussa pussissa makasi heikosti itkevä lapsi.
Eino aikoi äännähtää, mutta pidättäytyi, ja syvä liikutus valtasi hänet. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti, ja tahtomattaan hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, kun hän katsoi kehtolaulua laulavaa nuorta äitiä. Hän aavisti tuon naisen sielussa riuduttavien tunteiden riehuvan; hän tiesi kysymättäkin, ettei Heikki ainakaan käynyt häntä lohduttamassa ja että Heikki vieteltyään oli hyljännyt tuon onnettoman äidin, joka tuossa jo selkäpuolelta katsottuna näytti kovin surkastuneelta. Hänen pienehkö, melkeinpä hento vartalonsa oli näiden muutamien kuukausien aikana huomattavasti kuihtunut.
Eino äänsi tervehdyksen. Amalia käännähti kuin neulalla pistettynä ja jäi sitten ällistyneenä, suurin, kostein silmin katsomaan Einoa. Hän ei nähtävästi uskonut silmiään eikä sen tähden osannut vastata, ennen kuin vasta kotvasen kuluttua.
— Kuinka voit? kysyi Eino jo vähän hilpeämmin.
— Kuten näet, vastasi Amalia tekeytyen iloiseksi. — Olen rikastunut poissaoloajallasi! Katsos!
Hän keskeytti kiikuttelunsa ja veti vaatekaistaleen pois lapsen kasvoilta.
Eino kurottautui ja yritti hymyillä, mutta se oli kovin väkinäistä. Sitten hän tarkasti pientä olentoa. Samassa lensi pari kärpästä lapsen kasvoille. Eino huitaisi kämmenellään. Kärpäset poistuivat, mutta lapsi parahti kovaan itkuun. Ei auttanut muu kuin Amalian oli otettava lapsi vivusta. Käärö sylissä ja hyssytellen hän sitten käveli edestakaisin pienen pirtin permannolla, kunnes itkevä asettui. Keskustelu oli siten vähäksi aikaa katkennut. Sitten Amalia jatkoi:
— Näinhän se kävi minulle. Minä houkkio, kun uskoin sen lupauksia.
Olisihan minun pitänyt arvata.
Hänen silmänsä vettyivät uudelleen, ja hellästi hän painoi lapsen rintaansa vasten.
Eino katsoi häntä säälivästi. Hänen leukansa vavahteli, ja hän aikoi sanoa jotain, mutta Amalia esti sen sanomalla:
— Istuhan, istu vaikka siihen sängynlaidalle. Eino noudatti kehoitusta, asetti kyynärpäänsä polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin. Muutaman hetken kuluttua hän kohottautui äkisti ja äännähti hillitysti:
— Tunnoton! Mutta kunhan saan hänet kynsiini, niin koetan, eikö hänen omatuntonsa herää.
— Turha vaiva, ehätti Amalia. — Etkö häntä jo siksi hyvin tunne, että tiedät, ettei häneen puhe vaikuta.
— Taitaa olla niin, pääsi Einolta. — Kovin kylmä ja kuuro hän tuntuu olevan kaikelle ihmismäiselle. Tuskinpa hänellä on omaatuntoa lainkaan. Ei ainakaan siltä näytä. Kuinka säälimättömästi hän Hilmaakin kohtaan menetteli!
He vaikenivat hetkiseksi. Oli hiljaista. Raskas ja synkkä kuin syysyö oli tunnelma. Näytti siltä, kuin Amaliankin rinnassa olisi myrsky asettunut — asettunut, mutta vain hetkiseksi, alkaakseen kohta uudelleen ja entistä rajummin myllertää.
Tämän haudanhiljaisuuden keskellä harhaili Amalian murtunut katse ikään kuin turvaa, tukea hakien. Ja vihdoin, kun se kohdistui Einoon, se muuttui vähitellen kiihkeäksi, melkeinpä epätoivoiseksi, ja hän virkkoi:
— Eino, sinä tiedät, etkö tiedäkin, että hän… Muistathan sen yhden yön… Sinä näit… Etkö nähnyt? Sano! Minä annan hänelle haasteen! — Olipa hyvä, että satuit tulemaan näille maille.
— Haasteen! Mutta onko sinulla muita todistajia?
— On ainakin kaksi.
— Ketä?
— Virtasen vanha Eeva ja Monosen tyttö, Elli.
— Eeva ja Elli, toisti Eino matalasti. — Luulen, etteivät he ainakaan kaikkia tietämiään kerro. Pitäisi olla varmempia todistajia. Mutta pahoin pelkään, ettei sinulla ole.
— Mutta olethan sinä!
— Minä. Yksin. Se ei hyödytä, täytyy olla vähintään kaksi.
— Mutta minä olen puhutellut Eevaa ja Elliä, ja he sanovat puhuvansa kaiken minkä tietävät.
— Mahdollista sekin. Mutta kuitenkin uskallan sitä epäillä.
— Älä sinä siitä huoli; sano vain: näitkö tai kuulitko sinä jotain, silloin…?
— Ehkä minä nyt jotain siihen asiaan tietäisin, mutta enhän voi täällä olla niin kauan, kunnes käräjät alkavat, vastusteli Eino.
— Voit, kyllä sinä voit, väitti Amalia, melkein itku kurkussa.
Eino hymähti ja jatkoi:
— No, sehän nähdään. Ensi viikolla saan tietää, voinko jatkaa täälläoloani vai enkö. Rauhoituhan toki ja kerro, miten hän nyt sinuun suhtautuu.
— Kyllä hän sanoo hyvänpäivän ja juttelee muista asioista, mutta kun vain mainitsenkaan lasta, silloin hän lähtee. Nyt viime aikoina aina ohi kulkiessaan on hymyillyt. En tiedä mitä hän sillä tarkoittaa — tai tarkoittaneeko mitään — mutta se koskee minuun kuitenkin sanomattoman kovasti. Minä kun täällä sisällä lastani nukuttaessani itken ja olen pakahtua suruun, naureskelee hän vain ja huoletonna, voipa sanoa, pirullisesti hattunsa laidan alta tirkistelee. Ei kukaan voi käsittää tuskaani niinä hetkinä. Ja sitten vielä, kun äiti alituisesti morisee. En sano, etteikö syytäkin olisi. Olenhan minä nyt tässä hänen elätettävänään, mutta enhän sille mitään voi, kun en lapsen tähden pääse ansaitsemaan. Ja vaikka tulevaisuudessa lupaan hänen vaivansa palkita, niin lakkaamatta hän minua sättii…. Voi hyvä Eino, et usko, kuinka elämäni on raskasta. Pahoin tein, kun käänsin sinulle selkäni… Anna se anteeksi! En ymmärtänyt silloin… Voi, Eino… annathan — annathan anteeksi…? Olenhan saanut rangaistukseni. Mutta oliko rikokseni niin suuri, että näin ankaran ansaitsin? Oliko rikokseni niin räikeä jumalaa, ihmisiä ja luonnonlakeja loukkaava…? Hyvä jumala, miks'et edes vähäisen sääli…
Hän purskahti äänekkääseen itkuun, kumartui lapsensa yli, peitti kasvonsa ja itki — itki. Hänen koko vartalonsa vapisi, hartiansa hytkyivät ja vuolaina virtasivat kyyneleet.
— Älä nyt suotta… Ei asia itkien parane, puheli Eino. — Sinulla ei ole anteeksipyytämistä. Minkä minulle teit, sitä et tehnyt tahdostasi. Kaikki on sovitettu. Älä itke! Tyynnyhän jo!
Muori oli tullut pirttiin, seisoi väliovella ja äännähti äreästi:
— Taasko sinä siinä uliset, ja vielä vieraan aikana. Laittau ylös ja pane kahvipannu tulelle, minä sillä aikaa liekutan lasta.
Nöyränä kuin orja kohosi Amalia, pyyhki esiliinallaan kyyneleensä, mutta vielä nyyhkien siirtyi väliseinän taa.
— Hm, niin se meidän Amalialle kävi, äänteli muori kitisevällä äänellä, samalla istuutuen ja alkaen hiljaa nytkytellä vipua.
— Jo minä sitä ennustelin, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, — ja sanoinkin Amalialle, että pidä varasi. Se poika näyttää olevan sellainen tiirusilmä että… Ja ainahan minä sitä olen sanonut… Pitäjän sonniksi saisivat sen pojan asettaa. Onko tämä nyt laitaa: kun taloon tulee palvelija, raiskaa hänet talon poika… Vie sun viholainen! Eipä minun nuorena ollessani sellaista tapahtunut, ei! Mutta kun ihminen on lehmä, niin se on lehmä, niin kuin tuo meidänkin Amalia. Syytä sitä on hänessäkin… Eihän poika väkisin, ellei tyttö ole siihen jonkun verran suostuvainen. Sitä minä olen aina sanonut ja sanon vieläkin, purpatti muori kiihkeästi vipua liikutellen.
— Teillä vanhoilla on omat käsityksenne, aikoi Eino ruveta Amaliaa puolustelemaan, mutta muori kivahti:
— Omat! Niin ovatkin! Olemmehan mekin kerran nuoria olleet. Kokeneita! Ja meidän neuvomme olisivat hyviä; Mutta kuuntelevatko nämä nykyajan nuoret vanhojen ohjeita? Vielä vai! Tässä on todistus!
— Älkäähän nyt suotta — koetti Eino sopertaa, mutta muori ärähti:
— Suotta! Onko se suotta? Ellei Amalialle näin olisi käynyt, niin emme olisi sellaisessa pulassa kuin nyt olemme. Ajatelkaas, nyt kun olemme Vanhalan kanssa riidassa, niin hän aivan varmasti hakee saatavansa ulos. Eikä se olekaan mikään pieni summa meikäläiselle — lähes kolmesataa! Mistä sen nappaa? Vähä omaisuutemme menee myyntiin. Ja silloin se on tämäkin ainoa suojapaikka mennyttä; Voi, voi!… Kunpa olisi edes Mattivainaa elossa tai poika, Eenokki, vanhempi ja voimakkaampi. Hätäkös tässä sitten olisi. Mutta nyt, ainainen puute ja suru, vaikersi muori.
— Niinhän se on: Mutta ette te ole ainoat, joita kova kohtalo vainoo. Niitä on maailmassa miljoonittain. Tuhannet sortuvat joka päivä puutteeseen ja kärsimyksiin. Ikävä ja tukalahan se on köyhän kohtalo. Mutta ei se vaikertamisesta parane.
— Eipähän se, ei. Mutta mieli tekee vaikertamaan. Se ikään kuin huojentaa, puheli muori ja hetken kuluttua jatkoi: — Näyttää siltä, kuin jumala olisi hyljännyt kaikki köyhät. Vaikka lienee se hyväkin. Kärsimyksethän ne johtavat autuuteen. Kärsimysten kautta kulkee tie taivaan valtakuntaan. Se on jumalan tahto!
— Jumala ei ole näitä kärsimyksiä asettanut, tarttui Eino. — Ne johtuvat nurjasta yhteiskuntajärjestelmästä, ne riippuvat ihmisistä itsestään.
— Mitenkä riippuu ihmisistä? Minä en oikein ymmärrä — tarkoitatko sinä — tarkoitatko, että minä itse olisin syypää, että tahallani olisin etsinyt kärsimyksiä — ettäkö minä en olisikaan Amaliaa kieltänyt?
Ja…
— Ei, ette te näy ymmärtävän. Enhän minä nyt puhu teistä, vaan kaikista, koko maailmasta.
— Niin, niin, mutta minäpä puhun itsestäni. Mitä minä maailmasta — enhän minä… Turhaahan minun on sellaisista, en minä…
— Sepä se, sanoi Eino matalasti. — Jos kaikki ihmiset niin ajattelisivat, niin ei totisesti tulisi mistään mitään. Ei koskaan tulisi elämästä tämän kummempata, ei milloinkaan loppuisi sorto eivätkä kärsimykset.
Muori oli aivan ymmällä. Hän ei käsittänyt Einon sanoja vielä nytkään, eikä hänellä näyttänyt olevan haluakaan. Oma kohtalonsa häntä vain suretti, ja siihen hänen ajatuksensa keskittyivät.
Vallitsi hetkisen äänettömyys. Sitten Eino kysyi:
— Miksikä te oikein käsitätte sen, jos joudutte kodittomaksi? Vääryydeksikö, vai —? Kuulin asemalla, että herra uhkaa häätää teidät maaltaan.
— Vai kuulit. Hm. No, en tiedä.
— Kahvi on valmis, kuului Amalian ääni pirtistä.
* * * * *
Päivä oli jo painunut mailleen, kun Eino lähti mökistä. Luonnossa oli hiljaista. Peilikirkkaana päilyi järven pinta. Uneliaan näköisinä seisoa törröttivät rantakoivut, joiden juurella survova hyttysparvi hyrisi valittavaa lauluaan. Loitolla järvellä kellui herraskartanon vaalea soutuvene. Siinä istui kaunis kartanonherran tytär liikutellen verkkaan airoja, joiden synnyttämä salaperäinen loiske kieri tenhoavana Einon korviin, kun hän asteli ristiriitaisissa aatoksissa Vanhalaa kohti.
Einon ehdittyä lähelle määräpaikkaansa surahti yht'äkkiä hänen takanaan. Kun hän aikoi kääntyä katsomaan, kiiti pyöräilijä hänen ohitsensa, mutta pysähtyi samassa muutaman metrin päähän.
— Kas, Heikkihän se, pääsi Einolta. — Vastako sinä nyt tulet?
— Vasta, oli vastaus. Heikki arvasi Einon tietävän, missä hän oli ollut.
Miehet puristivat toistensa kättä.
— Meillekö olet menossa? kysäisi Heikki vielä läähättäen.
— Sinnehän minä… No, kuuluuko mitä erityisiä?
— Aina vähin, vastasi Heikki painaen hattua silmilleen tapansa mukaan. — Entäs sinulle?
Ja kuulumisia jutellen he jatkoivat matkaansa kuten ystävykset ainakin. Eino kyllä tunsi jonkinlaisen juovan olevan heidän ystävyyttään rikkomassa, mutta ei nyt välittänyt siitä.