AVARUUDEN PORTILLA
I
Alussa aikaa ollut ei, ei paikkaakaan,
ei maailmoita, auringoita taivaan,
ei yötä, päivää, kumpaakaan.
Vain vihan-lemmen tuli kyti sydämenä kaaoksen;
se lieskaan leimahti ja syntyi valkeus,
ja kaaoksesta kirpos maailmoita
ja tähtiä ja auringoita!
Ne vihan tuli työnsi.
Mutt' kaipuu, kiintymys
ne sitoi alkujuureen,
ikuiseen keskusvoimaan suureen,
mi valon armon niille myönsi.
Ikuinen rakkaus ja viha —
ne kaksi voimaa jäivät kaikkiin tähtiin
ja ikuisesti vastatusten nähtiin.
II
On mittaamaton taivahitten työ.
Käy tähtilaumat avaruutta matain,
on kulku raskas ikuisuuden ratain,
ei pysy päivä, tummuu, tulee yö,
ja ahnahasti aikaa aika syö.
Sen voima sammumatta säilyy, riittää:
vuostuhat perillisen siittää,
min lähtöhetki jälleen lyö.
Vaan alla vaivan, ikeen yhteisen
ei taukoo toivo suuren kosmoksen.
III
Näin kulku jatkuu ajast' aikahan
ja vaihtuu ehdot elon, kuoleman,
vain lähemmäksi päivää kosmoksen
vie kauhut kaaoksen.
Tee kiertos korkea ja kirkas halki taivaan,
on osas jälleen käydä kiirastulen vaivaan!
Niin takaa satalukkoporttien
sa tavoittanet kerran kosmoksen.
Ei turhaa ollut kausi tuskanpainees:
voi kitehinä kimmeltää viel' ainees!
IV
Minnekä kiitävät
taivahan tähtien joukot?
— Tyhjyyttä, tyhjyyttä pakoon!
Tiedä ei ainut, minne on matka.
Käsky vain kuuluu: tietäsi jatka
tyhjyyttä, tyhjyyttä pakoon —
sittenkin tyhjyyttä kohti!
Tyhjyyden tyhjyys tähtiä johti,
ihmisen kaipuuta tähtiä kohti.
V
Sun silmäs taivahille turhaan tähyää,
päämäärä kaiken kätketyksi jää.
Tyhjyyden ijankaikkisen sa näet vain
takana tähtein tuikkivain.
Ja virvaa tähtein vilkuntakin lie,
tais ammoin tauota jo niiden tie.
Vuosmiljoonia valo vielä vilkkuu,
elosta ollehesta muistuttaa
ja paetessaan ilkkuu
kotinsa kylmää kuolemaa.
Kun sammuu kerran kaikki valo,
pois kynttilänsä polttaa taivaan talo,
lie vielä jossain avaruutta,
mi elää tähtiaikaa uutta
ja juhlii valon ikuisuutta!
KAKSOISTÄHDET
Sylissään maata kantoi avaruus,
ja siellä, täällä loisti tyyni tähti.
Välähti taivahalla tähti uus
ja kiertotielleen avaruuteen lähti.
Hymyivät hiljaa ääret avaruuden,
kun tähdet joukkohonsa saivat uuden.
On taival pitkä taivaan vaeltajain,
sen tiesivät jo tähtein vanhimmat:
he Kaikkeuden merta matkaavat,
välillä Ikuisuuden äärten, rajain.
Etäällä toisistansa tähdet harhaa,
mik' Idän, mikä Lännen tähtitarhaa,
toiselleen mikä tuskin häämöittää,
mik' ijät kaiket vierahaksi jää.
Rataansa rajatonta vaeltamaan
käy tähti uusi, vastasyntynyt.
Sen vuoro onhan alkaa vasta nyt
ja Kaikkeuden kulkuun käydä samaan.
Sen täytyy jaksaa aikain loppuun hamaan
ja kulkuhunsa olla kypsynyt.
Kun kyllin on se kerran välkkynyt,
yö suuri saapuu hehkun sammuttamaan.
Mutt' tähden vastasyntynehen rataan,
sen eläessä nuorta unelmataan,
on käynyt kerran toisen tähden tie.
Niin outo voima radat yhteen vie.
Välähtää kirkkahammin kumpainenkin —
Voi tähti olla sydän ihmisenkin!
YMPÄRI AURINGON
Ah, armas, ympäri auringon
niin kaunista kaksin kiitää on;
yhä tähtien tarhoja kimmeltää,
ja taivaiset taipalet taakse jää!
Yli tyhjyyden kuilujen huimaavain
me kiidämme korkeaa tietämme vain
läpi yön, läpi tummien taivahien,
suursaatossa tähtien tuhansien.
Lie pitkäkin vielä eessämme tie:
meitä kaipuun väkevät siivet vie
saman auringon ympäri ainiaan,
päämäärään aavistamattomaan,
pois talvista keväihin kuulaisiin,
ja keväistä kesihin kukkiviin —
Niin autuas ympäri auringon
sinun kanssasi, armas, kiitää on!
KANGASTUS
Me minne soudammekaan näin,
oi ystäväin? —
Sa älä kysy lain,
nyt soutakaamme vain,
mun armahain!
Tää onnen venhe on,
tää onnen on ja auringon
ja kuun ja tähtien!
Sen määrä kaukainen
ja ikuinen
kuin auringon
ja kuun ja tähtien.
Äl' aavaa säiky, armahin,
jo valot unten kaupungin
tuoll' eessä vilkuttaa,
sen onni odottaa.
Vie meitä keinu unten veen,
min lainehista laulut teen,
sua niillä tuudittain.
Kun lauluani kuuntelet,
mun kerasoutajain,
sa matkaa pitkää pelkää et,
et utu-ulappaa!
Jo, katso, ääriviivat saa
uus, outo unten maa:
näät tornit tuolla valkoiset
ja tornin tutkaimet…
Jo saapunemme valkamaan,
jo liemme liki rantaa —
Ei palaa pursi milloinkaan,
mi meitä kahta kantaa…
MORSIAN YÖ
Morsian Yö, oma ystävä armahin, kallehin, ainut,
saavuit luokseni taas, taivahan myötäsi toit.
Huomenen maan sinä aavistusta jo kanssasi kannat,
huomenen tuoksuja tuot, kastetta virvoittavaa.
Suortuvas sorjat kaulallein olet kietonut taasen,
suortuvas sorjat nuo, tummina hulmuavat.
Niinkuni kallein viini on huultesi viileä malja,
huultesi armahien, joilta ma unhoa juon.
Silmies kätköissä tähtiä taivahan kirkkaita kiiluu,
tähtiä taivahan, ah, sammuen, syttyen taas!
Ruskossa ehtoon hiljaa hiipien luokseni löysit,
koitossa huomenen taas luotani lähtevä oot.
Kaikkeni tuot sinä, oot sinä, kaikkeni viet sinä taasen,
kunnekka saapuvi yö luotani lähtemätön.
Helmahas tummaan saan minä rauhaan raueta silloin,
helmahan ainoan Sun, morsian Yö, Iki-Yö!
YÖN VALTA
Aamumme autuus
hetkessä haihtuu,
päivämme parhain
illaksi vaihtuu.
Yö ikiväkevä,
yö salanäkevä
silmämme sulkee,
aamuhun avaa;
helmasta sen suku
saapuva havaa.
Suuri ja mahtava
herra on yö,
tähtiä taivaan
vaanii ja syö…
Aurinko jaksanut
valvoa ei,
siksi sen linnaansa
valtias vei.
Käskynsä ankaran
antoi vain:
"Ikuisen työsi
ma määrätä sain!
Lapsia, kukkia
kuolevan maan
käydä sa saat nyt
kasvattamaan.
Sen olen vasta ma
vaativa sulta —
Itse en kaipaa
rintasi tulta".
IKUISEN KAIPUUN VIRTA
Lienee aamu ollut, ilta,
kun ma läksin tunturilta.
Korpi syntymäni näki,
kehtolaulun kukkui käki.
Jossain hongan juurten alla
ryömin maassa, matalalla.
Muistin — merestä ma nousin,
taivaan selkiä jo sousin.
Näin ma näyt pilviratain,
siinnot kaukosaarten satain.
Kotihini suureen halaan,
sinne kaipaan, jälleen palaan.
Anna, taivas, voimaa pisar,
anna veli, anna sisar!
Rinnan keinuimme jo kerta,
ollessamme osa merta.
Sama meillä synty, veri,
äitimme on valtameri!
Yhtykäämme, sisarukset,
murtakaamme vuoren ukset!
Louhet kussa kammitsoivat,
siellä kohta kosket soivat!
Voitan Turjan myrskytuulet;
pauhuni kai, korpi, kuulet!
Olen nyt jo jättiläinen,
kymmen-, satatuhatpäinen!
Tahdon mereen kiirehesti —
surma sen, ken mua esti!
Helmassas, oi äiti, vasta
viihdyn, lakkaan riehumasta.
PYRAMIIDI
Erämaa nukkuu,
aavikon hiekkaan keitahat hukkuu —
Suru sfinksin on suuri, kun hiekkahan vaipuu,
senkin ois taivaille kaipuu.
Pyramiidi pystyssä valvoo,
tulia ylhiä palvoo,
taivahat täyteen ratoja piirtää,
tähdestä tähteen kärkensä siirtää.
Sfinksin katse on tuskaa:
pyramiidi sen jättänyt on
häviön uhkaan aavikkohon.
Sfinksi vain kääpiö on,
pyramiidi voittamaton!
Samumin hiekkainen hyöky erämaan ääriltä ryntää,
kohtalon uurtoja sfinksin kasvoille kyntää,
hymyn kylmän jo hiekaksi haurahaks' huuhtoi…
Sfinksi vapisee vaipuessaan
ikikohtalon voimien valtaan,
maan tuntee pettävän altaan.
Pyramiidin katse on muuttumaton
ajalla tähtien, kuutamon
ja päivien paahtavain.
Vuostuhanten tomuja vain
sade yltä sen huuhtoo pois,
se että selkeemmin seurata vois,
kuinka kuviot taivahan ryhmittyy,
ja missä on tuskien syy.
Sfinksi hukkuvi hiekkahan maan;
pyramiidi on pystyssä vaan,
pyramiidi jää hallitsemaan.
AALLON KUOLEMA
Ma luulen, viime lainettaan
ei meri nähne milloinkaan.
Vain unessaan on aalto veen,
sen kun näät rantaan rauenneen.
Sylissä tuulen syntyy taas,
sen vaikka toinen rantaan kaas.
Ma luulen, viime lainettaan
ei meri nähne milloinkaan.
Kun tuulet kerran taukoaa,
auringot taivaan hajoaa,
kuu, tähdet kaikki katoaa,
on silmä meren poissa jo,
sen sammunut myös aurinko.
Ma luulen, viime lainettaan
ei meri nähne milloinkaan.