4. KYLÄN TANGOITUS.
Edellisillä lehdillä on jo eri puolilta tutustuttu keskiajan valtion tapaan pidellä veroamaksavaa yhteiskuntaa. On nähty, kuinka ensinnä alkuisista tiloista ja sitten jälleen myöhempäin aikakausien tiloista verottajan käsissä muodostui veroyksiöitä ja verokuntia, joista valtion koko taloudellinen ja hallinnollinen rakenne oli kokoonpantu. Mutta valtion laitelman ulkopuolella keskiajalla seisoi toinenkin yksiöistä kokoonpantu laitos,se jossa veroamaksavat talonpojat itse elivät ja ahersivat, josta heidän toimeentulonsa ja onnensa riippui ja joka heille senvuoksi oli muita laitoksia läheisempi ja tärkeämpi: kylä. Keskiajan valtion säännötön ja särmikäs rakenne oli kyhätty monenmoisista rakennusaineista; siinä boleja, veromarkkoja, täysiveroja, nautakuntia, neljäskuntia, koukkuja, savuja, yksiöitä jos joitakin. Keskiajan kylälaitos maamme lounaisissa, silloin edistyneimmissä osissa perustui yhteen pysyvään yksiöön: tankoon.
Kylän jakaminen tankoihin eli kylän tangoitus oli käytännöllinen mittaustoimitus, jolla kylän viljelysmaat ja verot tulivat oikein ja suhteellisesti jaetuksi kylän asukkaiden kesken. Sen tunnuksellisen muodon mukaan, jonka kylän vainiot tangoituksen kautta saivat, sitä kutsuttiin "sarkajaoksi" (tegskifte). Käytännöllisestä toimitustavastaan se sai nimen "myötäpäivänjako" (solskifte) ja alkuperästään vihdoin nimen "ruotsalainen jako".
Aikaisin tieto tangoituksen käyttämisestä Suomessa on v.lta 1332, jolloin Paraisissa tilan suuruutta määritellään kyynäröin.[517] V. 1351 kyynärämitta esiintyy Kemiössä tilan (bolin) yhteydessä.[518] Sitten tulee vuoro Paimiolle, jossa Moision kylän tankojakoa v. 1385 seikkaperäisesti mainitaan.[519] V. 1405 esiintyy tangoitus sangen yleisenä Sauvossa ja Paimiossa.[520] Ahvenanmaalta on tiedossa tapaus v:lta 1400,[521] Ala-Satakunnasta v:lta 1402,[522] Raaseporin läänistä v:lta 1414.[523] Vasta 1400-luvulla tangoitus yleisemmin levisi Lounais-Suomen suomalaisille alueille, myöhemmin Hämeeseen, missä se ei vielä uuden alussa ollut lähimainkaan yleinen. Historiallisten tietojen mukaan siis tangoitus on eteläisen V.-Suomen saaristosta ja rannikolta käsin 1300-luvulla alkanut levitä muihin Länsi-Suomen seutuihin.
Mutta varsinaisella leviämisalueellaankaan ei tangoitusta käytetty eikä voitu käyttää aivan kaikissa paikoissa. Sen ulkopuolelle jäivät luonnollisesti kaikki yksinäistilat ja yksinäiset tiluskappaleet, joissa mitään jakamista ei tarvittu. Edelleen jäi tangoittamatta joukko V.-Suomen rälssitiloja nähtävästi siitä syystä, että nekin olivat yksinäisiä, kylistä erilleen perustettuja tai kylistä eronneita tiloja. Tangoituksen ulkopuolelle jäivät myös varhain Ruonan kruununkartanolääni ja Kuusiston piispankartano todennäköisesti sen vuoksi, että ne olivat joutuneet eri lääneiksi jo ennen tangoituksen yleisempää leviämistä. Vihdoin pohjoisen V.-Suomen äärimmäinen alue (Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjät) muodostivat erityisen verotuspiirin, jossa maaperä ja viljelystapa estivät tangoituksen toimeenpanemista. Varmaan samasta syystä jäi suurin osa Ahvenanmaata tangoittamatta.[524] Mutta muuten oli uuden ajan alussa koko V.-Suomi jo omistanut uuden kyläjaon.
Tangoituksen yhteys muinaisen ruotsalaisperäisen bol- ja markkajärjestelmän kanssa käy ilmi sen nimestä ("ruotsalainen jako") sekä sen ensimäisen esiintymisen ajasta ja paikasta. Tangoituksen omituinen 24-luku, kylän säännöllinen jakautuminen 24 tankoon, saapi bol- ja markkajärjestelmästä luonnollisen selityksensä.
Markkajärjestelmän mukaan 24 markan arvoiset alkubolit suorittivat veroa 1 markan siten, että jokainen markanvero suoritti 1/24 markkaa eli 1 äyrityisen. Tangoitus ei alkuaan ollut muuta kuin tämä sääntö käytännössä toimeenpantuna; missä bolilla oli useampia asujia, se jaettiin 24 tankoon, joista kunkin suoritettavaksi tuli 1 äyrityinen.
Kun bolin verolliset elivät ja asuivat samoilla kotivainioilla, tämä sisällinen jaoitus jäi pysyväksi vielä sittenkin, kun alkubol oli menettänyt merkityksensä ja muuttunut kyläksi. Tulipa kylä suuremmaksi tai jäi pienemmäksi, se oli kumminkin samanlainen kokonaisuus, kuin bol ennen oli ollut, ja jakautui yhä edelleen samalla tavalla.
Siitä syystä varmaan lukuisissa V.-Suomen kylissä vielä uuden ajan alussa maksettiin veroa tangolta 1 äyri (alkuaan äyrityinen). Tämä tangon vanhin verotus oli myöskin määrätyssä suhteessa tangon alkuperäiseen kylvömäärään, joka oli panni.[525] Juuri sellaisia olivat nuo 1 äyrin maksavat tangot V.-Suomen kylissä.[526]
Mutta kyläin kehitys ei jäänyt sille alkuiselle kannalle. Toiset kylät olivat jo alusta alkaen suurempia kuin toiset, viljelykset laajenivat enemmän, maat olivat parempia toisissa kylissä kuin toisissa. Siitä oli seurauksena, että myöskin tangot olivat suurempia ja arvokkaampia toisissa kylissä kuin toisissa. Veroakaan niin ollen ei voitu määrätä kaikille tangoille samanlaiseksi, vaan täytyi veron mukautua tangon kylvömäärän tai hinnan mukaan.
Molempia tapoja käytettiin. Kylvömäärää seuratessa pidettiin edelleenkin ohjeena 1 äyrin veroa 1 pannin kylvöltä, otettiin siis 2 äyriä sellaiselta tangolta, jolle kylvettiin 2 pannia, 3 äyriä 3 pannin tangolta j.n.e.[527] Yleisempi näkyy kumminkin olleen tangon verotus arvon mukaan. Minkälaista suhdetta tai taksaa siinä noudatettiin, ei ole kaikin paikoin tarkemmin tunnettu, mutta verraten yleisenä sääntönä uuden ajan alussa oli 1 äyrin vero 10 markalta tangon arvoa.
Olemme edellisestä nähneet, että tangoituksen alkuperäisenä päätarkoituksena oli verokuorman jakaminen verollisille heidän todellisen maaomaisuutensa mukaan. Toisena puolena tästä tehtävästä oli pitää yllä järjestystä ja selvyyttä kyläin yhä pirstoutuvissa ja sekaantuvissa tiluksissa.
Historiallisen ajan alusta asti toimivat monet voimat Länsi-Suomen varsinaisen kyläyhteiskunnan hajoittamiseksi. Aateli irroitti itselleen osia vanhoista kylämaista, kirkko kokosi maaomaisuutta joka toisesta kylästä, ja lopuksi oli maasta tullut yleinen vaihto- ja kauppatavara, joka pilkkoi vanhat sukutalot ja saattoi joka kylässä taloja ja maita "vieraskyläisten" (utbysmän) haltuun.
Tuloksena oli maaomaisuuden suuri pirstoutuminen kaikilla vanhoilla asutusseuduilla. Samassa kylässä saattoi olla veromaata, rälssimaata, kirkonmaata, ulkokylänmaata, vuokramaata, autiomaata. Talonpoikaistilat olivat yleensä kääpiöityneet; maakirjoissa on esimerkkiä siitä, että verraten pienissä kylissä oli 2 ja 3 kyynärän tiloja, joiden hallussa oli 1/72 tai 1/48 kylän maista.[528] Alkuperäisestä tasa-arvoisuudesta kylässä ei ollut enään paljon jäljellä; koko Paraisten pitäjässä uuden ajan alussa tuskin oli kahta tilaa, joilla olisi ollut yhtä suuri tankoluku ja kylvömäärä.[529]
Tähän maaomaisuuden hajoamiseen liittyi häiriöitä viljelyksessä. Kuta useampaan osaan alkutilat jakaantuivat, kuta useampain omistajain peltoliuskoja kylän vainiolla oli ja kuta erikokoisemmiksi nämä peltoliuskat vielä tulivat, sitä vaikeampi oli pitää selvillä rajoja eri omistajain maitten välillä ja määrätä kunkin omistuksen suuruus. Kylvömäärä, joka suurissa omistuksissa vielä riitti maan mitaksi, oli pienen pienten omistusten mitaksi liian ylimalkainen.
Vielä pahempia olivat kylän maaverojen maksamisessa vähitellen syntyneet epäkohdat. Nykyaikana maaverotus kohdistuu yksityisiin (maakirja)tiloihin, joilla kullakin on oma muuttumaton manttaalimääränsä. Keskiajan maaverotus oli pohjaltaan toisenlainen. Maaverot oli silloin laskettu verokuntain ja kyläin kannettavaksi, mutta kylät itse jakoivat ja sovittelivat veron yksityisten talojen kesken. Kullakin talolla oli vanha tietty osansa kylän veromäärästä; kylä kokonaisuudessaan oli kumminkin vastuussa kylälle kerran määrätyn veron suorittamisesta, niin että jonkun talon köyhtyessä tai joutuessa autioksi toisten kuorma suureni. Keskiajan verotuksen henkilökohtainen luonne ilmeni siten maaveroissakin, joissa oikeana maksajana ei ollut maa eikä talo, vaan talonpoika, kylässä asuva ja sen veroista vastaava talollinen.
Kun nyt kylän veronalaisesta maasta kappale toisensa jälkeen oston tai perinnön tai muun saannin kautta joutui ulkokyläläisille, jotka eivät asuneet kylässä, niin tuli kysymys, kuka oli maksava veron näiden kappaleiden puolesta. On selvää, että kylä edelleenkin oli vastuussa koko kylämaan verosta ja että kukin talollinen maksoi vanhan tietyn veronsa, vaikkapa hänen talonsa maa oli vähentynytkin. Mutta ottiko vieraskyläläinen osaa sen talon veroon, jonka maata oli joutunut hänelle, siihen tapaan kuin palstatilat meidän aikanamme maksavat vero-osansa päätilalle? Sikäli kuin tällaisesta seikasta voi tietoja saada eivät "vieraskyläläiset" maksaneet mitään veroa. Paraisten pitäjän merkilliseen maakirjaan Kustaa Vaasan ajalta on tarkoin merkitty ulkokyläläisten kappaleet kussakin kylässä, useimmista kappaleista on lisäksi mainittu, että ulkokyläläiset itse niitä viljelivät, ja kerran on tehty merkintä, että tämä ulkokyläläisten viljelys oli niille vahingoksi, jotka omistavat talot.[530] Tämä maakirjan tiedonanto tuskin voi merkitä muuta kuin sitä, että hyöty ulkokyläläisten viljelemistä kappaleista, joita Paraisissa oli lukemattomia, oli mennyt vieraisiin kyliin oman kylän veronmaksajain vahingoksi, joiden oli täytynyt maksaa verot kylän kaikista maista.
Olipa nyt ulkokyläläisten maakappaleiden saantitapa mikä hyvänsä, niin maan verokuorman lakkaamaton kasvaminen itse veromaan lakkaamatta vähentyessä aikaa myöten synnytti arveluttavia epäkohtia. Tästäkin syystä tuli yhä kipeämmäksi tarve siirtää maavero kylän talollisten hartioilta itse maanomistajain hartioille, muuttaa kylän vastattava vero itse maan vastattavaksi veroksi, todelliseksi maaveroksi.
Tangoituksen kautta kävi mahdolliseksi järjestää kylän maaolot näissäkin suhteissa oikeudenmukaiselle, selvälle, helposti hallittavalle kannalle.
On nyt katsottava, kuinka tangoitus käytännössä toimitettiin. Hyvän tilaisuuden siihen tarjoo Paraisten edellä mainittu maakirja, jossa on yksityiskohtaisia tietoja kyläin tangoituksestakin.
Esimerkiksi otettakoon Paraisten Tarabyn kylä; kylän vanha maaverotus näkyy perustuneen kylvömäärään. Koko kylvömäärä kylässä teki 12 puntaa eli 72 pannia ja vero kaikkiaan 24 mk (vast. 6 savua). Kylässä oli 8 taloa ja 9 talollista (2 talollista oli vielä yhteisviljelyksessä). Mutta näillä 8 talolla, jotka todennäköisesti olivat vastanneet kylän kaikista veroista, oli kylvössä vain 9 punnan maata (54 panninmaata); 3 punnanmaata oli joutunut 7 ulkokyläläisen haltuun, jotka naapurikylissä asuen itse viljelivät Tarabyssä olevia maitansa.
Omistussuhteet kylän 8 talon kesken olivat jo varsin epätasaiset, mikä ilmenee jokaisen talon erisuuruisesta kylvömäärästä:
talo A kylvi 11 1/2 pannia
" B " 5 " 1/2 nelikkoa
" C " 6 "
" D " 4 "
j.n.e.
Nyt tuli toimitettavaksi tangoitus. Koko kylän katsottiin käsittävän 24 tankoa (à 6 kyynärää), joista mainitulla verotaloilla oli kylvömääränsä mukaisesti katsottava olevan 3/4 eli 18 tankoa. Kunkin tangon kylvömääräksi tuli siis (54:18 =) 3 pannia, niinkuin verokirjaan on merkitty.
Kun näin tiedettiin tangon kylvömäärä, oli muutettava kunkin kylvömäärä tankomääräksi. Koska talo A kylvi 11 1/2 pannia ja kukin 3 pannin kylvö vastasi täyttä tankoa, niin A:lle tuli (11 1/2:3 =) 3 5/6 tankoa eli 3 tankoa 5 kyynärää. Juuri sillä tavoin onkin maakirjaan merkitty:
kylvömäärä tankoluku
talo A 11 l/2 pannia 3 tankoa 5 kyyn.
" B 5 " 1/2 nel. 1 tanko 4 " 1 kortteli
" C 6 " 2 tankoa
" D 4 1/2 " 1 1/2 tankoa
j. n. e.
Tämän muutoksen toimitettua havaittiin, ettei kylän 8 talolle tullutkaan aivan täyttä 18 tankoa, vaan 17 tankoa 5 kyyn. 1 kortt. ja ulkokyläläisille 6 tankoa 3 korttelia.
Tangoitus oli nyt toimitettava luonnossa. Sen voi kuvitella tapahtuneen esim. seuraavaan tapaan. Otettiin 6 kyyn. pitkä tanko ja merkittiin siihen kyynärät ja korttelit, joten tanko tuli jaetuksi 24 osaan. Siinä oli nyt pienoiskoossa koko kylä ja kunkin osuus äsken osoitetun laskun mukaan; niin suuri osuus kuin kullakin oli kylässä, niin suuri tässä tangossa, jossa kortteli vastasi tankoa pellolla. Luultavasti oli kunkin osa merkitty tankoon kylänmukaisessa järjestyksessä.
Pellot olivat, erottamalla pahimmat kulmat ja pellonpäät pois, sovitetut suunnikkaisiksi kappaleiksi (lohkoiksi eli leveiksi "saroiksi"), niin että kunkin sellaisen voi jakaa yhdensuuntaisiin liuskoihin eli kapeisiin sarkoihin. Oli joku peltokappale esim. 7 tangonmittaa leveä. Jokainen oli siis saava siinä tankoon merkityn osansa 7 kertaisesti; kenellä oli osuutta kylässä 6 tankoa (tangossa 6 korttelia), sai 7 x 6 eli 42 korttelia eli 8 kyynärän levyisen saran, j.n.e.[531]
Näin voitiin tehdä hiustarkkaa työtä. Jos ei pellonpäitä voitu jakaa osallisille, jäivät ne kylän yhteisesti "sovitettaviksi", mikä luultavasti kävi päinsä siten, että talot vuorotellen viljelivät niitä maksaen niiden veron. Siten saatiin vero pienimmistä maan murusistakin.
Tangoituksesta oli monipuolinen hyöty. Maat voitiin sen kautta jakaa viljelijöille paljon tarkemmin kuin kylvön mukaan. Hävinneet peltorajat voitiin tangolla koska hyvänsä määrätä. Maavero voitiin mukavasti ja tarkasti jakaa tankoluvun perusteella. Ja ennen kaikkea: se talonpoika, joka luuli kärsivänsä vääryyttä ja maksavansa veroa suhteellisesti enemmän kuin naapurinsa, voi tankojaon kautta saada tämän vääryyden korjatuksi. Ulkokyläläistenkin tankoluvut voitiin nyt saada määrätyksi ja ulkokyläläiset itse vastaamaan omistamainsa maitten veroista. Epäilemättä juuri siinä tarkoituksessa on määrätty ne tankoluvut, jotka lounaisen Suomen maakirjoissa uuden ajan alussa on merkitty ulkokyläläistenkin palstoille. Talonpojan tukena tässä kohden olivat Ruotsin maanlait, jotka antoivat yksityiselle oikeuden vaatia tangoituksen toimittamista kylässä. Ne olivat tosiaan oikeita maan lakeja, sillä vasta niiden kautta valtion vaikutus ulettui kyläelämään, kävi mahdolliseksi todellinen maaverotus ja tuli kylän talonpojasta myöskin valtion talonpoika.
Tangoitusta voitiin sovittaa mukavasti sellaisiinkin kyliin, missä verotus perustui koukkujärjestelmään. Hyvin hitaasti kuitenkin levisi tangoitustapa hämäläisille alueille. Vielä 1500-luvun puolivälin jälkeen ja 1600-luvullakin toimitettiin Etelä-Hämeen kylissä tangoituksia nähtävästi ensi kertaa.[532] Hämeessä ei tangoitus siten keskiajalla voinut saada samanlaista merkitystä kuin V.-Suomessa ja Ala-Satakunnassa. Viimemainituissa seuduissa tangoitus uuden ajan alussa oli ilmeisesti verotuksen pohjana laajoilla alueilla, verokunnissa, pitäjissä ja kihlakunnissa, joissa 1436 v:n uudistuksessa määrätty savujen vertaus ja sovitteleminen nähtävästi oli tullut toimitetuksi yleisen tangoituksen yhteydessä. Hämeessä sitävastoin, missä tangoitus ei ollut yleinen, täytyi verotuksen edelleenkin perustua koukkujärjestelmään, jossa maan ja verojen osittaminen tapahtui vanhalla perityllä jakamistavalla, eikä tangoituksella. Kun V.-Suomessa laskettiin maavero kutakin tankoa ja kyynärää kohden, laskettiin se Hämeessä koukkua tai sen osia kohden: koukkulaitos yksinkertaisine jakoineen ja kylvömittoineen nähtävästi vielä uuden ajan alussakin pystyi tyydyttämään hämäläisen yhteiskunnan vaatimukset maanjakamiseen ja verotukseen nähden.
Ainoastaan lounaisimmassa Hämeessä, V.-Suomen tankoalueen läheisyydessä, tuli tangoitus nähtävästi jo keskiajalla yleisempään käytäntöön. Mutta täälläkin tangoituksella ilmeisesti tahdottiin vain jakaa kylän maita kunkin olevan koukkuluvun mukaan, eikä luoda uutta veropohjaa koukun sijalle. Tammelan pitäjän hauskasta maakirjasta v:lta 1556, joka yksityiskohtaisuudessa on Paraisten maakirjan vertainen, näkee runsaasti esimerkkiä, miten parilla tai useammalla talolla oli samat kylvö- ja samat tankomäärät, joten ne selvästi olivat saman kokonaisuuden (koukun) osia.[533] Paljon oli kuitenkin sellaisiakin kyliä, joissa useammalla talolla oli samat kylvömäärät, mutta eri tankomäärät, tai päinvastoin. Sellainen ristiriitaisuus oli voinut syntyä siten, että kylän maat ostojen, perintöjen ja muitten tapahtumain kautta olivat muuttuneet ilman että tangoitusta oli uudistettu; sellainen olotila edustaisi siis taantunutta tangoitusta.