4. SUOMEN PYRKIMYS ITÄVARANKIIN.
Jäämeren vuonoista on avara Varanginvuono Suomea lähin ja Suomelle tärkein. Joukko jokia — Näytämönjoki, Uutuanjoki ja suuri Paatsjoki —, joiden kautta Inarijärven ja Suomen Pohjois-Lapin vesistöt laskevat Varanginvuonoon, muodostavat leveän luonnollisen valtatien Suomesta Jäämerelle. Ikäänkuin tämän valtatien mahtavina portinpielinä seisovat molemmin puolin Varanginvuonon 5-6 peninkulman levyistä suuaukkoa suuret Jäämereen pistävät vuoristoniemet, Varjakanniemi (Varjaknjarg) lännen ja Kalastajaniemi idän puolella. Itse Varanginvuono on suuri kengänmuotoinen merenaukko, jonka kärki on länteen ja kanta itään päin. Vuonon leveästä anturasta pistää vielä eteläänpäin lukuisia pienempiä vuonoja, jotka osittain ulettuvat aivan lähelle Suomen rajaa ja joista tärkeimmät ovat Reisivuono (Buggöfjord) ja Näytämönvuono (Neidenfjord), johon Näytämön ja Uutuan joet laskevat. Kaksihaaraisen Utsavuonon idempään haaraan laskee Paatsjoki. Molempain haarain välisen niemen nenässä on Etelä-Varangin kirkko ja sen vieressä Akkulanniemen (Kirkenäs) tunnettu liikepaikka satamineen. Länteenpäin Utsavuono mantereen ja Saalomansaaren (Skogerö) välisen Ristivuonon (Korsfjord) salmen kautta on yhteydessä Näytämönvuonon kanssa. Varanginvuonon kantapäästä pistää etelään pitkä Petsamonvuono (Peisenfjord) ja itäänpäin Kalastajaniemen sisään kaksi vuonoa, Maattivuono (Maddefjord) etelämpänä ja suustaan peninkulman leveä, syvä Pummanginvuono (Bumenifjord) pohjoisempana.
Varanginvuonon vedet ovat ikivanhoista ajoista saakka olleet tunnettuja riistarikkaudestaan. Siellä on vanhastaan pyydetty useampia lajeja turskaa, silliä, Ruijan-pallasta (suurta kampelaa), Ruijan-ahventa ja muita arvokkaita syömäkaloja sekä rasvarikkaita haikaloja, hylkeitä jopa valaitakin. Valaat ovat kuitenkin jo niin harventuneet, että niiden pyytäminen Norjan merialueella on viime aikoina ollut kokonaan kielletty, jotavastoin taas hylkeet ovat niin lisääntyneet, että kalastajat ovat niistä pääsemättömissä.
Luonnonrikkautensa ja liikenteelle sopivan asemansa vuoksi Varanginvuono jo varhain tuli laajan rannikkoalueen merielämän keskukseksi. Sen rannoilla ovat muinaislappalaisen kulttuurin huomattavimmat jäännökset (vrt. edellä), Varjakan niemen koillisimpaan kärkeen norjalaiset keskiajalla rakensivat Varjakan eli Vuoreijan linnan (Vardöhus) ja 1500-luvun lopulla perustettiin Varjakan niemen etelärannalle Vesisaaren kaupunki (Vadsö).
On helppo käsittää, että Varangin kalastus ja kauppa vähitellen tulivat suorastaan elämäntarpeeksi sisämaan lappalaisillekin. Mitä kipeimmin senvuoksi koski Suomen Lapin asukkaisiin v. 1826 tapahtunut yhteisalueen jako, jolla suurin ja paras osa Varanginvuonon rannikosta erotettiin Norjan yksinomaiseksi alueeksi ja joka Suomen Lapin väestöltä riisti sen vanhat oikeudet ja edut Varanginvuonolla. Myöhempäin aikain kehitys on tehnyt tämän tappion kahta kipeämmäksi. Suomen ollessa teljettynä sisämaahan ovat näet norjalainen asutus ja kulttuuri Varangissa viime vuosisadan ja erittäinkin viime vuosikymmenien kuluessa ihmeteltävästi edistyneet. Kymmeniätuhansia ihmisiä asuu nyt tuon vuonon ympärillä. Vilkkain elämä on keskittynyt Vesisaaren ja Vuoreijan kaupunkeihin, joista edellisessä v. 1910 oli 1.905 ja jälkimäisessä 3.014 asukasta, sekä Kirkenäsin tehdaskylään. Tärkeimmät asutukset ovat yhdistetyt toisiinsa hyvillä maanteillä, ja säännöllinen höyrylaivaliike pitää yllä läpi vuoden keskeytymätöntä yhteyttä eteläisen Norjan kanssa. Elinkeinot ovat viime aikoina Varangissa suuresti edistyneet, varallisuus kasvanut ja suuret tulevaisuudentoiveet pitävät asukkaissa vireillä tarmoa ja yritteliäisyyttä.
Varanginvuonon itäpuoliset seudut, s.o. Petsamonvuonon ja sinne laskevan Petsamonjoen, Maattivuonon ja Pummanginvuonon rannat sekä koko Kalastajaniemen läntinen osa, kuuluivat vanhastaan venäläisten vaikutuspiiriin ja tulivat ne v:n 1826 jaossa lopullisesti yhdistetyiksi Venäjän alueeseen. Pitkin Paatsjokea ja pientä Jaakopinjokea kulkeva valtakunnan raja tuli rajaksi norjalaisen Ruijan ja venäläisen Muurmanin rannikon välillä. Varanginvuonon itäisilläkin seuduilla olivat olleet loistoaikansa. Venäläinen lähetyssaarnaaja Trifon oli 16. vuosisadan keskivaiheilla Petsamonvuonon pohjukkaan perustanut väekkään luostarin, joka suuren pyhyytensä, tsaarin antamain erioikeuksien ja hollantilaisten kauppiaiden kanssa tehtyjen kauppasopimusten kautta sai yhtä suuren kirkollisen kuin taloudellisen merkityksen koko Muurmanin rannikolla. Mutta jouluna 1589 Pekka Vesaisen johtama suomalainen partiojoukko hävitti mainion Petsamon niin perinjuurin, ettei se siitä ole milloinkaan noussut, vaikkei viroittamisyrityksiä ole puuttunut. Kukoistavaan norjalaiseen Länsi-Varankiin verrattuna venäläinen Itä-Varanki on tähän päivään asti pysynyt yksinäisenä hyljättynä takamaana. Se on sekä maan että meren puolella ollut vailla väestöllisiä ja taloudellisia tukikohtia ja hyviä kulkuneuvoja eikä senvuoksi ole vielä tullut mainittavasti asutuksi ja taloudellisesti käytetyksi.
Vuoden 1826 onnettoman sopimuksen jälkeen Itä-Varangin seudut äkkiä saivat Suomeen nähden uuden arvon. Ensimäinen, joka sen täydellisesti oivalsi ja joka siihen johti Suomen viranomaisten huomion, lienee ollut Utsjoen kirkkoherra, Lapin suuri tuntija ja kuvaaja Jaakko Fellman. Tarmokkaasti hän kokonaisen sukupolven ajan ponnisteli pelastaakseen Suomen oikeuksia Jäämerellä. Jo v. 1822, kysymyksen herättyä yhteisalueen jakamisesta, Fellman valtiosihteeri R.H. Rehbinderille toimittamassaan kertomuksessa esitti, ettei Varanginvuonon eteläpuolisia seutuja luovutettaisi Norjalle, ja teki samalla ehdotuksia kauppalan perustamiseksi Paatsjoen suuhun, valaanpyynnin alkuunpanemiseksi ym. Mutta eivät hänen kirjalliset esityksensä eivätkä hänen suulliset huomautuksensa v:n 1826 jakoa toimittavan komisionin jäsenille saaneet torjutuksi Suomea vastaan tapahtuvaa kuulumatonta väkivaltaa. Fellman alkoi silloin ajatella, että Suomen lappalaisille ja siirtolaisille olisi hankittava korvaus Venäjän alueella Itä-Varangissa. Jo v:n 1825 muistoonpanoissaan hän suunnittelee Suomen Lapille ja erityisesti Lappiin perustettavalle Viaporin rangaistusvankien siirtolalle "mukavaa kauppa- ja laivauspaikkaa", joksi olisi sopiva "Jäämeren rannalla Paatsjoen ja Karelsgammenin eli Bommensnäsin (= Kalastajaniemen luoteiskärjen) välinen autio Jäämeren rannikko, jota nykyään käyttävät jotkut harvat Venäjän lappalaiset ja nekin vain kesän aikana". Keväällä 1826 Fellman hyvästellessään merenrannalle muuttavia lappalaisia kirjoittaa päiväkirjaansa: "Yksinäisyydessäni usein ajattelin, että jos suuri Keisarimme tuntisi asian oikean laidan, niin hän tälle kovaosaiselle kansalle lahjoittaisi KaJastajaniemen eli Carlsgammenin kesäoleskelupaikaksi ja kalastuspaikaksi, missä he oman pappinsa palvelemina omassa kirkossaan voisivat rukoilla Jumalaa ja kiittää häntä meren yltäkylläisyydestä saamastaan jokapäiväisestä leivästä; sillä tämä kalainen rannikko on asumaton, autio ja tyhjä, ja meikäläiset lappalaiset mieluummin maksaisivat tästä edusta kymmenyksiä eli veroa Venäjälle kuin, niinkuin nyt tapahtuu, verottomina viruvat köyhässä seudussa ilman kiinnekohtaa lähellä olevassa meressä."
Paria vuotta myöhemmin Fellman Oulun läänin ja Arkangelin kuvernementin vv. 1828-1829 toimitetun rajajärjestelyn johdosta samasta asiasta kirjoittaa: "Mitä hartaimmin toivottavaa sen vuoksi olisi, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa Suomen ja Arkangelin kuvernementin nykyään tapahtuvan rajajärjestelyn yhteydessä luovuttaisi meidän lappalaisillemme yhden tai kaksi niistä Jäämeren rannalla olevista niemistä, joita he ikimuistoisista ajoista ovat kesäisin porolaumojansa varten käyttäneet, mutta joita Kuollan piirikunnan asukkaat yhä enemmän ovat alkaneet pitää yksinomaisena omaisuutenaan, koska heillä niiden rannoilla 50-100 vuoden aikana on ollut kalastuskotansa, kun taas meikäläiset, paimentolaisia ollen, eivät ole älynneet hankkia itselleen pysyvää jalansijaa maassa." Tällä kerralla Fellman kuitenkin näyttää arvelleen, että Jäämeren kalastus olisi edelleenkin jäävä Kuollan lappalaisille, poronhoito Jäämeren rannalla taas Suomen lappalaisille.
Mutta viranomaiset v. 1829 olivat yhtä välinpitämättömiä ja kuuroja kuin v. 1826. Lapin oikeudet ja edut tulivat toistamiseen täydellisesti syrjäytetyiksi. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin näkyy Suomen korkeimmissa hallituspiireissä heränneen tunto siitä, että Suomelle v. 1826 tosiaan oli tehty vääryyttä. Venäjän taholla suunniteltiin voimakeinoihin ryhtymistä Varanginvuonon uudelleen avaamiseksi Suomen Lapin asukkaille. Kun siinä tarkoituksessa kysymys Suomen rajan sulkemisesta Norjaa vastaan oli tullut päiväjärjestykseen, Fellman v. 1851 vielä kerran tarttui kynään Lapin purevassa kysymyksessä.
"Keskustellessani kuvernööri Lagerborgin kanssa — hän kertoo — ja puheen sattuessa Venäjän ja Norjan v. 1826 toimitettuun rajanjärjestelyyn, tulin minä lausuneeksi, ettei Utsjoen ja Inarin lappalaisia sen kautta muodostuneissa oloissa suurimmillakaan uhrauksilla Suomen valtion puolelta voitaisi tehdä niin onnellisiksi, kuin he tulisivat Norjaan yhdistymisen kautta. Heiltä on nyt, minä lisäsin, riistetty ikivanha oikeutensa Jäämeren kalastukseen, joka osalle heistä on mitä tärkein toimeentulon lähde; ja Norja olisi aivan varmaan mielellänsä ottanut vastaan ne monet sadat miehet, jotka siten olisi saanut avukseen ammentamaan runsasta turskaa ja pyydystämään meren petoja Varanginvuonon tyhjentymättömästä kalasumpusta. Suomen valtiolle taas, jolle nämä pitäjät tuottavat ainoastaan menoja, olisi sellainen luovutus ollut puhtaaksi voitoksi, edellyttäen, että sopiva korvaus olisi saatu sikäläisistä laajoista metsämaista."
Kuvernööri siihen vastasi vain, ettei kukaan uskaltaisi keisarille esittääkään, että mitään osaa valtakunnan alueesta luovutettaisiin pois.
"Niinpä niin; sellaista toimenpidettä en minäkään tosissani tarkoittanut, varsinkin kun on käytettävänä toinenkin keino sikäläisen väestön hyvinvointiin kohottamiseksi. Se voisi nimittäin tapahtua — ja siten tehtäisiin meidän lappalaisillemme ainoastaan kohtuullista oikeutta — luovuttamalla heille alue, ei kuitenkaan liian ahdas, pohjoisen valtameren äärellä…"
"Mutta joskin kalastus Norjan alueella inarilaisilta kiellettäisiin — hän jatkaa — niin eihän puutu keinoja hankkia heille toiselta taholta korvausta siitä, mitä he ovat menettäneet, Holmgårdsfjällin luona oleva oivallinen Brashamnin satama, joka ympäristöineen olisi siksi hyvin sopiva, on v:n 1826 rajanjärjestelyn kautta joutunut Norjalle. Se ei voi siis enään tässä asiassa tulla kysymykseen. Mutta kaikki olisi autettu, jos maamme menestystä harrastava Hallitsijamme tahtoisi Suomen lappalaisten käytettäväksi luovuttaa joitakuita venäläisten käyttämättömiä tunturiseutuja Jäämeren rannalla, itäpuolella Jaakopinjokea. Mitäpä Venäjän lappalaiset, kun ei heillä ole edes poroja, tekevät Petsamon tai Pummangin tuntureilla, jotka sitävastoin lienevät meidän tarkoitukseemme sopivia, koska kummankin näiden tunturin luona on, mikäli muistan, sellainen satama, johon suuremmatkin alukset pääsevät. Mutta jos ei tahdota meikäläisille luovuttaa Petsamon suuta, jossa on Venäjän lappalaisten kylä ja lähettyvillä myöskin Trifonin muinaisen luostarin paikka, niin voitaisiin kaiketi haitatta heille luovuttaa Karelsgammen eli Kalastajaniemi. Sillä siellä ei luultavasti asu ainoatakaan venäläistä. Yksi ainoa Venäjän lappalaisperhe siellä kalasteli lohta pienessä joessa siihen aikaan kuin minä sillä seudulla kävin; ja ainoastaan ulkona olevalla avomerellä harjoitti joukko Muurmaninkävijöitä turskankalastusta. Siellä ei puutu poronlaidunta, ja siellä on hyviä kalastuspaikkoja, joskaan ehkä ei yhtä edullisia kuin lännempänä. Läheisillä Haaneiansaarilla (Henöarne) on myöskin hyvä tilaisuus kerätä munia, untuvia ja lakkoja. Kalastajaniemen rannoille ajautuu joskus valaita, joiden korjaaminen tuottaa hyviä tuloja. Olen itse nähnyt Grönlanninvalaan joutuvan sillä tavoin korjatuksi sen itärannalla.
"Mutta luonnollista on, että meikäläisten lappalaisten sen korvaukseksi pitäisi maksaa joku pienempi vuotuinen vero Venäjän kruunulle. Sen pitäisi kuitenkin olla kiinteä ja senvuoksi kerta kaikkiaan määrätty, kenties korkeintaan viisi hopearuplaa kultakin venekunnalta. Maksua poronlaitumesta pitäisi tuskin ottaa kysymykseen. Arvatenkaan ei ainakaan sikäläinen väestö pitäisi sitä tarpeenvaatimana. Sillä meidän lappalaistemme porolaumat ovat aina olleet hyvänä ruoka-aittana sille väestölle ja vielä parempana Kuollan alemmalle kansanluokalle.
"Viimemainittu järjestely olisi epäilemättä parempi kuin kaikki sovittelut Norjan kanssa. Sillä niinkauan kuin Suomen lappalaisilla on mitään 'faelles' (yhteistä) norjalaisten kanssa, eivät asianomaiset hallitukset voi olla, kuten sanottu, silloin tällöin joutumatta ikävyyksiin näiden lappalaisten keskinäisten riitaisuuksien vuoksi, jotka ainoastaan olisivat omiaan häiritsemään valtakuntain naapurirauhaa ja joiden ratkaiseminen vaatisi kalliita sovinto-oikeuksia."
Fellmanin valaisevat ja asialliset esitykset ja neuvot eivät kuitenkaan vaikuttaneet asiain kulkuun; Suomen lappalaisille ruvettiin hankkimaan korvausta Norjan puolelta sillä seurauksella, että Länsi-Varanki v. 1855 tuli vielä entistäkin jyrkemmin ja lopullisesti suljetuksi Suomelta.
Suomen Jäämeren kysymys oli enään mahdollinen ratkaista ainoastaan Venäjän puolella. Kuusikymmentä vuotta on se kysymys sen jälkeen odottanut ratkaisuaan, toisinaan pitempiä aikoja unohdettuna, mutta aina avonaisena, aina kiristävänä. Koska asian vaiheitten seikkaperäinen esitys, niin mielenkiintoinen kuin se muutamissa suhteissa voisikin olla, tässä tulisi liian pitkäveteiseksi, merkitsemme tähän vain lyhyesti tärkeimmät pääkohdat siitä painetusta selostuksesta, jonka toht. Gunnar Sarva on kesällä 1917 Senaatin Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut. [Suomen pääsy Jäämerelle. Selonteko kysymyksen aikaisemmista vaiheista. Senaatin Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut Gunnar Sarva. Helsinki 1917.]
Jotta Suomen Lapin asukkaat saisivat jotain korvausta niiden tulojen menettämisestä, jotka aiheutuivat Norjan rajan sulkemisesta, keisari v. 1854 antoi Suomen lappalaisille oikeuden harjoittaa kalastusta ja hylkeenpyyntiä sillä kohdalla Venäjän Jäämeren rannikkoa, joka oli lähinnä Norjan rajaa, lukuunottamatta jokisuita, jotka rantaoikeuden mukaan kuuluivat niiden varsilla asuville asukkaille, niitä kalastusalueita, joita Venäjän lappalaiset jo aikaisemmin olivat ruvenneet käyttämään, ja niitä lahdelmia, joihin jo oli järjestetty maihinnousupaikkoja. Oulun läänin kuvernööriä kehoitettiin varustamaan valtion laskuun kaksi tai kolme laivakuntaa, jotka harjoittaisivat kalastusta kesän tai kaksi Jäämeren rannikolla, jotta saataisiin selville, kannattiko tämä elinkeino kaukana asuville Suomen lappalaisille.
Oulun läänin kuvernöörin toimesta pantiin v. 1858 toimeen koekalastus, jolloin huomattiin, että kalastaminen Jaakopinjoen itäpuolella ei tuottanut sen suurempia vaikeuksia kuin Norjankaan puolella, jota paitsi kalansaaliskin oli yhtä runsas. Mutta Suomen alamaiset eivät voineet matkan pituuden takia kuljettaa saalistaan kotiin, jonka takia heidän oli pakko myydä kalansa itse paikalla usein polkuhintaan jollekin venäläiselle kauppiaalle, jollei heille hankittu kalain säilytyshuonetta ja heille myönnetty oikeutta harjoittaa kauppaa myös ulkomaalaisten kanssa. Siitä syystä kuvernööri v. 1861 ehdotti, että Suomen alamaisia varten perustettaisiin kaksi kalastusasemaa, että koko se asumaton rannikkoalue, joka Jaakopinjoesta ulettuu toiselle puolelle Falkvuonoa, sekä noin 30 virstan levyinen alue sisämaasta ynnä Heinäsaaret ja jos mahdollista Kalastajasaarennon länsirannikko liitettäisiin näihin kalastusasemiin niiden yksinomaan käytettäviksi ilman veronmaksuvelvollisuutta sekä riippumatta Venäjän viranomaisista, että kalastusasemilla käyvät suomalaiset matkoillaan saisivat laiduntaa porojaan sekä käyttää metsää kotitarpeikseen ja tullitta myydä kalastustuotteitaan ja samoin tullitta tuottaa tavaroita omiksi tarpeikseen sekä että Suomen alamaisille määrättäisiin Boris Glebin tienoilla Paatsjoen rannalla paikka, jonne he saisivat sijoittaa aluksensa ja kalastustarpeensa siksi ajaksi, jolloin kalastusta ei harjoiteta, sekä rakentaa varastohuoneita ja asumuksia.
Tämän kysymyksen käsittelyn aikana tuli päiväjärjestykseen toinen siihen läheisesti liittyvä kysymys. Hallitsijan tiedustellessa senaatin mieltä Rajajoen asetehtaan alueen luovuttamisesta Venäjälle senaatti v. 1863 ehdotti, että jos Rajajoen alue erotettaisiin Suomesta, olisi Suomelle korvaukseksi luovutettava se Jäämeren rannikkoalue, jonka järjestämisestä kalastusasemaksi aikaisemmin oli ollut puhe.
Tämä mielipide saavuttikin keisarin huomion ja 15 p. helmik. 1864 julaistiin asetuskokoelmassa keisarillinen julistus, joka määräsi Rajajoen asetehtaan erotettavaksi Suomesta, mutta samassa ilmoitti, "että vastineeksi kysymyksessä olevasta maasta vasta tulee annettavaksi Suomelle joko se rantamaa Jäämeren luona itäpuolella Jaakopinjokea ja lähellä Stolboan lahtea, jonka heittämisestä kalastuspaikaksi suomalaisille lappalaisille kysymys tätä ennen on nostettu, taikka, krateerauksen ja arvostelemisen jälkeen, rajalla Suomea kohtaan olevia käytettäviä tiloja yllämainitusta (Arkangelin) kuvernementistä."
Venäjän ministerien rettelöimisien tähden ei lupausten lunastamisesta kumminkaan tullut mitään. Keisari ei ratkaissut riitaisuuksia puoleen eikä toiseen ja Pohjois-Suomen Jäämerenkävijäin asema jäi yhtä kurjaksi kuin ennenkin.
Tämä Pohjois-Suomen asukkaiden hädänalainen tila saattoi kuitenkin Oulun läänin kuvernöörin uudestaan tarttumaan asiaan käsiksi. Hän hankki asiantuntijain lausunnon oloista Jäämeren rannikolla sekä siellä kalastavain Suomen lappalaisten tilasta. Nämä lausunnot hän oman kirjelmänsä ohella v. 1880 lähetti senaatille, ehdottaen, että korvaukseksi v. 1864 luovutetusta Rajajoen asetehtaan alueesta sekä myös niistä tappioista, joita Pohjois-Suomen asukkaat olivat kärsineet Norjan rajan sulkemisen johdosta, Suomelle luovutettaisiin ikuiseksi omaisuudeksi se osa Jäämeren rannikkoa, joka ulettuu Jaakopinjoen suusta Petsamonvuonoon, sekä rannikon takana olevaa sisämaata 20:n tai 30:n virstan leveydeltä ynnä Heinäsaaret ja alueeseen kuuluva kalavesi. Sitäpaitsi kuvernööri ehdotti, että Norjan rajan itäpuolelta Suomelle luovutettaisiin kapea, useimmilta kohdilta vain kilometrin tai kahden levyinen maakaistale, jolle voitaisiin rakentaa tarpeellinen kulkutie ja pysähdyspaikkoja, jossa porolaumoja saatettaisiin laiduntaa matkalla Jäämeren rannikolle ja sieltä palatessa ja josta voitaisiin koota tarpeellisia rakennusaineita ja rehuvaroja. Viimemainitun alueen sisäpuolelle jäisi myös Boris Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, joka joutuisi samanlaiseen asemaan kuin Valamon ja Konevitsan luostarit Laatokassa. Suomelle luovutetulla alueella olisi voimassa Suomen oikeus ja sitä hallitsisivat suomalaiset viranomaiset, mutta kaikki asukkaat, niin suomalaiset kuin venäläiset, säilyttäisivät omistus- ja nautinto-oikeuden taloihinsa ja kalastuspaikkoihinsa.
Ennenkuin kuvernöörin ehdotus ehti tulla käsittelyn alaiseksi senaatissa, oli samasta asiasta nostettu kysymys myös eduskunnassa. Valtiopäivillä 1882 edustaja Rob. Castrén porvarissäädyssä ehdotti anottavaksi, että v:n 1864 julistuksessa annettua lupausta ryhdyttäisiin täyttämään. Asiasta antamassaan mietinnössä talousvaliokunta huomautti, ettei v. 1854 suomalaisille myönnetty oikeus kalastuksen ja hylkeenpyynnin harjoittamiseen Venäjälle kuuluvalla Jäämeren rannikolla ollut osoittautunut suomalaisille edulliseksi, vaan että suomalaiset pyrkivät yhä edelleen Norjan rannikolle niin suurissa joukoin, että se muistutti todellista siirtolaisliikettä. Tämä johtui monesta asianhaarasta. Norjan puolella suomalaiset helpommin saivat asuinsijoja siellä ennestään runsaasti asuvain suomalaisten luona; Norjassa oikeuslaitos muistutti enemmän kotimaan oloja; uskonto oli siellä sama; kalansaalis oli helpommin myytävissä ja tarvittava pääoma helpommin saatavissa, sillä kaikissa kalastuspaikoissa oli suomalaisia ja suomea taitavia kauppiaita; siellä oli sitäpaitsi lääkärejä ja sairaaloita, liikevälineitä ja muita sivistyksen tarjoamia etuja. Näin ollen ei siirtyminen Norjaan ollut ehkäistävissä muilla keinoin kuin siten, että Suomen alamaisille rajan itäpuolella valmistettiin samoja etuja kuin heillä oli tarjolla sen länsipuolella. Siitä syystä oli välttämätöntä, jos tahdottiin saada suomalainen siirtokunta syntymään Jaakopinjoen itäpuolelle, että siellä pantiin voimaan suomalainen hallinto- ja oikeusjärjestelmä. Tähän tuntuikin olevan tilaisuus, koska v:n 1864 julistuksessa oli luvattu korvaukseksi Rajajoen asetehtaan alueelta vaihtoehtoisesti maakappale Jäämeren rannikolla. Ottaessaan harkittavaksi, kuinka laajaksi viimemainittu maakappale oli mitattava, oli talousvaliokunta erikoisesti pitänyt silmällä, että siinä ensiksikin tulisi olla hyvin suojattu merisatama, jonka ääreen voitaisiin perustaa kaupunki tai kauppala, että siihen toiseksi kuuluisi edes pieni metsäalue, josta asukkaat saisivat välttämättömimmät rakennus- ja polttopuutarpeensa, ja että se lopuksi käsittäisi ne alueet, joissa jo ennestään asui suomalaisia. Rannikko Jaakopinjoesta itään on aluksi jyrkkärantaista, joten siihen ei voida perustaa minkäänlaatuista kalastajapaikkaa. Vasta Petsamonvuonon suulla on kauppalan perustamiseksi sopiva paikka Nurmensätti (Normansset). Tämä paikka on suojattu Jäämeren myrskyiltä, ja jos mieli mitään kauppalaa ollenkaan perustaa Suomelle luovutettavalle alueelle, oli alue ulotettava ainakin puheena olevaan satamaan. Yhtä tärkeätä oli myös, että alue sisältäisi sopivan metsäpalstan, sillä Jäämeren rannikko on aivan puutonta. Metsäalue alkaa vasta 10-12 peninkulmaa etelämpänä, missä metsää kasvaa sekä Paatsjoen että Petsamonjoen rannalla. Edelliseltä joelta olisivat puut kuljetettavat vaikeaa kiertotietä Jäämeren kautta. Senvuoksi oli välttämätöntä, että luovutettava alue ulotettaisiin Petsamonjokeen saakka. Talousvaliokunta ehdotti siis, että luovutettavan maa-alueen raja kulkisi Konnustunturista kolme peninkulmaa suoraan itään sille pienelle järvelle, josta Paatsjoen itäinen lähdehaara saa alkunsa, sitten 4 peninkulmaa koillista kohti Petsamonjoen lähteille ja edelleen mainittua jokea pitkin Petsamonvuonon pohjaan. Tämä maa on noin 40 neliöpeninkulman laajuinen ja se saattoi ensi silmäyksellä tuntua kovinkin suurelta verrattuna Rajajoen asetehtaan 12 neliökilometrin suuruiseen alaan. Mutta jos otti huomioon, että se käsitti ainoastaan vuoria, vaaroja ja soita ja vain eteläosassa jonkun verran kitukasvuista metsää, joten maanviljelys siellä oli aivan mahdoton ja koko alue niin ollen oli katsottava joutomaaksi, ei sen arvoa suinkaan sopinut pitää suurempana kuin Rajajoen asetehtaan alueen. Suomelle sillä oli arvoa yksinomaan siltä kannalta, että Suomi jälleen pääsisi nauttimaan sopimuksen mukaista kalastusta Jäämeressä. Jos vielä otettiin huomioon kolmas näkökohta, nimittäin että alueeseen liitettäisiin ne rannikkoseudut, joissa jo oli suomalainen asutus, tuli sen käsittää vielä Kalastajaniemen läntinen rannikko, jossa sijaitsi useita suomalaisia asutusryhmiä, jotka olivat omiaan antamaan tukea suomalaiselle uutisasutukselle. Siitä syystä raja olisi vedettävä Petsamonvuonon pohjukasta Kalastajasaarennon kannakseen Muotkaan sekä sieltä edelleen pohjoista kohti mereen itäpuolella Vaitokupaa. Koko tällä alueella ei ollut mitään vakituista venäläistä asutusta, vaikka muutamia venäläisiä kalastajia kesäiseen aikaan saapui Nurmensättiin kalastusta harjoittamaan. Sitävastoin on Paatsjoen rannalla Boris Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, johon saapuu venäläinen pappi pari kertaa vuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Tämän kirkon asema voitaisiin helposti järjestää jotenkin samalla tavalla kuin Valamon ja Konevitsan luostarien. Luonnollisesti venäläiset kalastajat saisivat vapaasti käydä kalastusta harjoittamassa sillä alueella, joka luovutettaisiin Suomelle, joten ystävälliset suhteet suomalaisten ja venäläisten välillä edelleen pysyisivät rikkumatta.
Tämän anomusehdotuksen kaikki säädyt hyväksyivät, pappissäädyssä lausuttiin kuitenkin epäilyksiä, että anottu maa-alue oli liian pieni eikä siltä kannalta vastannut täysin tarkoitustaan.
Hallitsijalle antamassaan lausunnossa, joka myöskin koski Oulun läänin kuvernöörin v. 1880 tekemää esitystä, senaatti lämpimästi puolsi valtiopäiväin anomusta, huomauttaen, että se nojautui oikeudenmukaisiin ja tunnustettuihin perusteihin, nimittäin osittain siihen, että asujamisto maan pohjoisimmassa ja köyhimmässä osassa oli menettänyt ikivanhan oikeutensa tärkeään tulolähteeseen sekä että edullisesti sijaitseva maa-alue maan kaakkoisrajalla oli erotettu Suomesta ja yhdistetty keisarikuntaan, osittain taas siihen, että keisari Aleksanteri II jo v. 1864 nimenomaan oli luvannut korvaukseksi luovuttaa Suomelle maa-alueen, jolloin hän ensi sijassa oli ajatellut Jäämeren rannikkoa.
Edellä selostetuista esityksistä ja lausunnoista tulee kaikella selvyydellä näkyviin, kuinka moninkertaisilla perusteilla Suomella on ollut oikeus vaatia pääsyä Itä-Varankiin ja mistä syistä Suomi on ollut pakotettu ja oikeutettu vaatimaan tämän alueen täydellistä liittämistä Suomeen. Olisi nyt luullut, että tuo vuosikymmeniä avoinna ollut kysymys nyt vihdoinkin v:n 1882 valtiopäiväin anomuksen johdosta olisi saanut Suomelle suotuisan ratkaisun. Mutta paha onni ei vieläkään luopunut Suomen Jäämeren kysymystä seuraamasta. Valtiopäiväin anomukseen ei tullut mitään vastausta. Vanhentuneena ja unohtuneena koko asia lienee 1890-luvulle tullut poistetuksi Senaatinkin diarioista. Venäjällä jo silloin alkanut vihamielisyys Suomea vastaan ja Venäjän vallan viimeiset vuosikymmenet Suomessa, maamme sortovuodet, eivät luonnollisesti lisänneet asian onnellisen ratkaisemisen toiveita. Mutta vaikka hetken toiveet raukesivatkin, niin itse kysymys ei kuollut eikä Suomen hyvä oikeus Jäämereen voinut raueta. Se jäi odottamaan tulevaisuutta, joka vihdoin onkin tullut, paljon suurempana ja lupaavampana sekä Jäämerelle että Suomelle kuin menneen vuosisadan kuusi- ja kahdeksankymmenluvuilla osattiin ajatella.