BERTRAN DE BORN.
Miks vait on kanteles, min ään'
Niin rohkein innoin soi,
Mi Provencen sai syttymään
Ja syämet liekkiin loi?
Jos henkes uljas vait nyt on,
Jää sortoon Ventadorn,
Jää Roussillon ja — sortohon
Jäät myös, Bertran de Born!
Kai käsivartes iskenee,
Mut sit' ei pyydä maa:
Mit' itse miekkaskaan ei tee,
Yks laulus aikaan saa!
Se mielet kaikki sytti ain,
Se epätoivon kaas —
Maa kuoloaan nyt vuottaa vain:
Se laula intoon taas!
"Bertran de Born — ja orjan ies?
Ei, sit' ei nähdä kai!
Mua pelko ei saa mykäks, mies,
Sen harmi aikaan sai:
Kun toivo laulajalta jää,
Niin tunteit' uhkuu syän,
Maanystävää jos peljättää,
Hän itkee kaihoon yön.
"Mut harmista ken kalvistuu,
Ei puhkee säveliin;
Vait kiukuissaan on ylväs suu,
Jää huulet tiukkaan kiin!
Se mieltä polttaa, pakottaa
Ja rintaa painaa vain:
Te muut, te laulut laulakaa,
Ma isken harmissain.
"Provence jos tajuis häpyään,
Kenties tää kannel sois;
Jos uljain päin ois yksikään,
Taas aika laulaa ois.
Ei isäin ylpeyttä näy,
Jäi kunnia jo pois;
Vain nöyrin päin nyt oikeus käy,
Ja vapaus on vain lois.
"Mut silti viel' ei huku maa —
Kas, katso pois ja nää!
Jo into mieliin leimahtaa,
Ja haihtuu arkuus tää.
Mies mieheen kautta seudun soi:
Pää pystyyn! pystyyn pää!
Ei kuolla koskaan kansa voi,
Mi aina jäykäks jää!"
1901.