II
Viihdy jo, laulaja, sie! Vait kuuntele vaisuna yöhön
Myrskyä raivoavaa, miss' yli pääsi se käy:
Oksia taittaa, kaataa puut, rytinällä ne ruhjoo,
Raastavi viljelymaas, suojasi riuhtovi pois;
Kuule ja nää tämä vait, kuni lintu, mi värjyen istuu
Ääneti oksallaan, kun pesä vietynä on.
Tarkkaat silloin myös surun ääntä, mi aikojen yöstä
Kesken pauhuakin vienona itkuna soi,
Haikaa muistoja niin sukukunnan muinasen uljaan,
Heimoin kansavien, joitapa kohtalo löi!
Geelitär, äiti, kun istui hän kesän entisen aikaan,
Soittain kanteloaan siimeiss' seijahan yön,
Vaipuen aatoksiin sekä antain muistojen aaltoin
Hyökyä rinnassaan, noin helokyynelin ääns:
"Äiti mä nuor, toki näin ilopäiviä, hetkiä riemun,
Harvoja nähnyt lien — itkenen onnea nyt!
Suur oli heimoni, suur sukukuntani, lapseni uljaat,
Kun kotikumpuin luo kansani koottuna näin:
Pien' oli lasteni joukko ja pien' oli kuoleva kansa,
Konsa ma nuorintain viimein turvata koin.
Riensi he päivää päin, koki katsoa laskua päivän,
Poikani yltiöpäät, rakkaat lapseni nää,
Yltiömielet niin, kuni myös oli yltiö äiti:
Itse hän etsiä pyys säihkyä päivivän yön!
Mut suru työntihe tielle ja murhe se lyöttihe matkaan,
Synkkänä haamuna nous surma, mi lapseni vei,
Uljaat poikani löi, haja heimot heitti ja riisti
Äidin luota ne pois, kusta jo kuolo ne löys. —
En toki silloinkaan, kun kaikk' oli vietynä multa,
Kaikk', koko kansani suur, onni ja toivoni myös,
Kun veririnnoin, harhaillen, repaleisina vaatteet,
Nääntyen kurjuuteen, väistäin vaaroja tien,
Vein talutellen viimeistäin — surupäiväni lasta —
Enpä mä silloinkaan surrut syntymätäin!
Katso, ma mietin, säilynyt on toki lapsesi nuorin:
Yks, ketä lemmit, jäi! Äiti, sä riemuta voit! —
Nyt ilopäivänä nään, ei ollut lempeni turha:
Versovi kansastain uusia taimia taas!
Nuorin poika jo varmistuu ja on intoa täynnä,
Tuskani, riemuni laps surmaa välttänyt on."
— Geelitär, äiti sä nuor, oi, pettikö ainoa toivos:
Lapsesi viimeisen kuoloko vievä jo lie?