KEVÄTSATEEN JÄLKEEN.
Mun korvihini vieno sävel ääntyi,
Kuin kielen hienoisen, mi sointuun sääntyi.
Kun hiljaa heilahteli puiden kerkät,
Niin suhinassa kuului äänet herkät.
Kun lehvä huiskahti, niin hiehkaan soiden
Ne kieri helmet sadepisaroiden.
Ja joka korsi, missä kaste vilkkui,
Se päätään puisteli ja hiljaa hilkkui.
Ja eläväin ja kaikkein, miss' on henki,
Myös puiston pienoisimman hyönteisenki,
Ja leppälintuin, jotka lauloi puissa —
Tuo sävel vienoinen soi kaikkein suissa.
Ja huultas lämmintä kun koskin huulin,
Sun hengähdyksessäs tuon äänen kuulin.
Se soi kuin sävel ikisointuin maista,
Se sanomaa toi salaa ihmeenlaista.
Se hiljaa kuiski, miss' on kaiken juuri,
Ja mik' on luomakunnan sielu suuri.
1901.