KUN VIIDAKON VARJOISSA ILKKUI KUU.
Miss' oksat raidan ne kaareutuu
Yli lammikon rantarimmen,
Kun viidakon varjoissa ilkkui kuu,
Näin lapsuussatujen immen.
Hän kuunteli vait ja säpsähtäin,
Kun hiljaa ma luokse hiivin;
Hänen luotaan häämyssä yökön näin
Pois liehuvan kevein siivin.
Kun salaa taivutin lehvää niin
Puun sammalpeitteisen tieltä
Ja nähdä jo koitin siimeksiin,
Hän pois oli kaikonnut sieltä.
Kai tiesin nuo vain kujeiksi kuun,
Mut tahdoin taas olla lasna:
Olin sormea painanut pielelle suun,
Kun kurkistin uteliasna.
Ma tahdoin tuntea uudestaan
Koko satujen viehkeiden taikaa
Ja uinua, vaikkapa hetken vaan,
Taas armasta lapsuusaikaa.
1901.