LORELEI.
(Heinrich Heine).
En tiedä, kuinkahan lienee,
Kun murhe mun valtaa näin;
Sen vanha tarina tiennee,
Mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy,
Rein-virta tyynenä on;
Vain vuoren huippuhun heittyy
Säde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuori
Tuoll' yllä tenhossaan;
Ja kultasäihkeessä suori
Hän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin,
Vain laulua laulellen;
Sen sävel on unhottu ammoin,
Ja on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltä
Saa hurjahan kaihoon tuo;
Hän ei näe kallionkieltä,
Vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansa
Veet venhon ja laivurin vei;
Ja sen lumolaulullansa
On tehnyt Lorelei.