NARKISSOS.
Hän seisoo yli kirkkaan lähteen nojauneena vainen,
Jo vuosituhansia siinä on hän seissyt noin.
Tuo otsa korkea luo varjoon piirteet ohimoin,
Ja vienon kaihoisa on suu, min sulkee nuorukainen.
Mut tuskan aavistus se valtaa emo-luonnon armaan,
Mi ihanimman kauneensa jo kadottava on,
Ja luonnon tytär mykkä kaikkoo kauas salohon
Ja suree armastaan, mi tuossa riutuu, riutuu varmaan.
Mut yli lähteen nojauneena hän vain seisoo siellä
Ja vesiin katsoo, elää mietteissään ja unelmoi.
Ja "tunne itses!" "tunne itses!" sydämeen vain soi,
Ja syvemmäs ja syvemmäs hän katsoo kaihomiellä.
Hän näkee siinä, miten usko harhaks vainen haipuu,
Hän siinä näkee, miten totuus haipuu harhaks vaan.
Mut kaiken kauniin ihanteen hän näkee kasvoissaan,
Ja niin nyt omaa kuvaansa hän ihanoimaan vaipuu.
Ei enää nousta voi hän työhön, toimeen — tarmoin, innoin!
Mut sivu poian neidot käy ja siinä ilakoi,
Jo vuosituhansia sitten noin he veikaroi,
Ja noin ne heitä seuras nuorukaiset rohkein rinnoin.
Ja lähteen luona nurmellen, jot' illan kylpy kasti,
He karkeloimaan käy nyt luonnon helmaan uhkuvaan.
Mut vastapäätä, liikkumatta, ihanuudessaan
Narkissos seisoo vait ja vesiin katsoo kaihoisasti.