ÖINEN VIERAS.
Hän iltamyöhänä tupaan tunki
Ja hämyyn jäi. — Teki "ehtoota" niin. —
Syän meidän sätkähti kurkkuun kunki,
Ja tulta sai isä hiiloksiin.
Nyt nähtiin piilukirves, mi kiilsi,
Ja hattu, mi keikassa korvaa viilsi,
Ja pitkä, harteva, musta mies —
Miten säikähti kaikki, Herran Kies!
Hän heitti pankolle piilukirveen
Ja kekäleesen hän tarttui kiin
Ja kääntyi päin ja loimussa virveen
Hän piippuun henkeä kiskoi niin,
Nyt minuun vilkasi olkansa takaa:
"Eiks tään maan tytöt ne luhrisa makaa?"
Me kaikki äkkiä nauramaan:
— "Ja mistäs vieras?" — "Härmästä vaan".
Ja häll' oli mäyrännahka, mi läikkyi,
Ykspohjaiset saappaat ja solkivyö,
Ja kirjoliiveillä vitjat väikkyi,
Ja tukka ol' tumma ja silmät kuin yö!
Nuo silmät loi kuin polttavan liemun,
Ne tuotti tuskan ja tuotti riemun,
Ne silmät sun kaikkeen saada vois,
Jos vaikka kirjaton vain hän ois.
Hän siinä istuen kysyi työtä;
— Isä vallesmanniin neuvoa ties —
Mut meillä hän niin oli sentään yötä,
Näet muurin luo kävi penkille mies.
En unta mietteiltä kauvaan saanut,
— Hän yksin lie koko yönä maannut! —
Mut varhain, kun uineista heräjän,
On penkki tyhjä ja poissa hän.
Jos nyt hän oikeaks ihmiseks nähdään,
— Ja arvaan että hän oikea lie! —
Ja työtä hän saa, tai rengiks tehdään,
Voi sattua hälle tännekin tie;
Mut väistelkää, tytöt, häntä silloin,
Hänt' älkää katsoko silmiin milloin!
Ne on kuin polttava liemu vain,
Te väistelkää hänen silmääns' ain!
1901.