SINIMETSIIN VIEN SINUT, KULTA.
Sinimetsiin vien sinut, kulta, missä
Elo innon saa sekä uutta voimaa,
Sydän suurentuu, ja on jäävä unhoon
Ihmisten pienuus.
Sulo siimeksen ma jo siellä tiedän,
Jota takaa vuor kuni templi suojaa;
Punaruskossaan kiviseinä hohtaa
Siintohon taivaan.
Ikihongat siell' yli pääsi huojuu,
Kahapuolen näät salon ylhän, tyynen,
Mut on eessäs veet sekä rannan puhdas
Helkkyvä hieta.
Sitä painaa saa siro paljas jalkas,
Mut jo pitkäkses ilakoiden heityt
Ja sa annat niin kesäpäivän paahtaa
Ruskeaks rintaas.
Himot haihtuu pois, — tuli siell' ei polta,
Joka mailman muun erämaaksi martaa;
Elo heelmöittyy, sekä luonto suuri
Uhkuvi luoden.
Tähän seutuun niin sinut vien mä, kulta,
Ja sa lemmelläs tämän rinnan uljaan,
Jota näännyksiin erämaat ei saaneet,
Elvytät intoon.
1901.