VIIMEINEN KOHTAUS.
Kaikki edelliset, Hervenius, Maiju Survonen sekä sitten Nanny Kurtén.
Rouva Åhlman:
(Menee vastaanottamaan. Sisään astuvat Hervenius ja Maiju).
Maiju:
No rakkaani, ketä saan minä kiittää, sano pian.
Hervenius:
(Hänelle). Heti, heti. (Kovaa). Rohkenen vielä tulla tänne, mutta nyt katuvaisena anomaan anteeksi sopimatonta käytöstäni. Sillä nyt vasta tunnen olevani täysin valveilla ja sydämeni pohjasta saan kiittää neiti Terhoa jälleenherättämisestäni. Samalla saan esittää kaikille oman rakkaan morsiameni Maiju Survosen.
Maiju:
(Elmalle). Siis teitä saan minä kiittää ja siunata. Sulhaseni vakuuttaa, että te olette saattaneet hänet oikealle tielle — meidän molempien onneksi. (Ovikello soi).
Raponen:
Nyt ei olisi enään ihme, vaikka Nannyseni lentäisi ovesta sisään.
(Samassa on Nanny Kurtén sisällä).
Nanny:
Oi, sinut vihdoinkin löydän, armaani. Miltei toisen puolen kaupunkia olen hakenut sinua. Mutta, vaikka minun olisi pitänyt koko Helsinki nurin kääntää, olisin sittenkin sinut etsinyt. Ja nyt valmista itsesi kuulemaan suurta uutista ja ilosanomaa.
Raponen:
Mitä loruatkaan, satakieli!
Nanny:
Ei se ole lorua! Ei sinne päinkään! Nyt alkaa meidänkin Onnen aika.
(Vetää esiin selkänsä takaa sähkösanoman). Lue, lue kaikkien kuullen.
Ei se mitään tee, sillä koko maailman pitää sen kuulla.
Raponen:
(Lukee). Täten ilmoitamme, että neiti Nanny Kurtén on perinyt Amerikassa kuolleen sukulaisensa M—— H——n omaisuuden, joka nousee 100.000 à 200.000 Smk. (Keskustelevat keskenään).
Rouva Åhlman:
Elma, Elma selitä sinä. En jaksa käsittää tätä onnea. Herra Raponenko oli jo kih — — —
Elma:
(Keskeyttää). Nyt on täti yksin Sokko. (Kietasee liinan hänen silmilleen). No sokko, sokko. Etsippäs sulhaseni.
Toivo:
No elä nyt — kihlajaiskahvien takiahan tätisi vielä sokko on.
Elma:
Ei auta, haeppas tyttösi sulhanen! (Pyörittää häntä ympäri).
Rouva Åhlman:
Aivanhan pyörryn. Kuinka voin minä näin paljojen vieraiden joukosta
— — (Hapuilee, saa Toivon kädestä kiinni).
Elma:
(Poistaa liinan). Katsos heti löysit. Mitäs nyt sanot tätiseni?
Rouva Åhlman:
(Toivolle). Ja mikä oli se tärkeä asia?
Toivo:
Pyydän Elmaa puolisokseni.
Elma:
Tee pikku tyttösi onnelliseksi.
Rouva Åhlman:
Olen vieläkin aivan ymmällä — —. Niin, eihän minulla mitään vastaan ole. Ottakaa toisenne ja tulkaa onnelliseksi, jos kerran holhoojan ajatus on sama?
Terhola:
On kyllä, hyvä rouva. Minun mielipiteeni on aina ollut, jotta omilla vesillä kalat kutevat.
Raponen:
Ja tässä on minun lemmikkini, josta puhuimme. (Tarkoittaa Nannya).
Rouva Åhlman:
Täytyy minun tunnustaa, sittenkin tunnustaa, että tänä-iltana en ole oikein ymmärtänyt nuorten mieliä. Mistä johtunee kaikki tämä?
Elma:
Rakas täti, mehän olemme leikkineet vaan sokkosilla.
Hervenius:
Minä olen kulkenut silmät ummessa tähän saakka. Mutta nyt näen päivän valon edessäni. (Katsoo Maijua silmiin).
Raponen:
Ja meillä oli vaate silmillämme. Emmehän osanneet uneksiakaan mitään niin suuremmoista.
Terhola:
Niinhän se on tässä matoisessa maailmassa. Useinkin me ihmiset kuljemme — niinkuin sanottu — silmät ummessa, taikka vaate silmillä, vain yksityiset pyyteet kainalossa, emmekä osaa eroittaa hyvän ja pahan tiedon puuta. Silloin voi käydä niin hullusti, että nappaamme suuhumme sen korealta välkkyvän, mutta kielletyn omenan. — Niin ei ole Jumalan kiitos käynyt tänä iltana ja sentähden — — hei, täällä on viulu! Soittajat, laulajat esille, sillä nyt päättyneiden, niin onnellisten sokkosten perästä seuraa tietysti iloiset kihlajaiset.