ALKUSÄKEET.
Jospa oisin laululintu riemurinta pieni, yöt ja päivät laulelisin, se ois minun työni.
Ettäkö olla laulaja,
voi ajatusta hurjaa,
Väinön kielten soinnuttaja
mökin poika kurja.
Aura, kuokka ja lapio
toverina sulla,
kynä muste ja paperi,
joutavia kuulla.
Isänmaasi palvelus
toimi suuri sulla:
"Saven kääntö, viljelys"
runollista kyllä.
Mist' aate hurja alkuaan,
sen sanoa ma saan:
Runeberg toi hehkuaan
rintaani kaipaavaan.
Siell' tulen sai hän syttymään,
mi ei voi sammua,
vaan saanenko sen leimumaan,
sit' en voi sanoa.
Samaa hehkua ennenkin
moni on tuntenut,
jakanut sitä muillekin,
vaan toivo pettänyt.
Vaan onnetar kun selkänsä
on hälle kääntänyt,
häll' runotarkin lempensä
on lopen salannut.
Vaan asiaa jos tutkitaan
valossa oikeassa,
vastaus selvä löydetään
lauseessa vakaisessa:
Ei ole pakko sisäinen
runojen näiden luoja,
maineen pyyntö turhamainen
se lie ilmituoja.
Eipä vuolten veistäen
runojakaan luoda,
ne ois kun ääni arvoton,
mi eloa ei tuota.
Jospa, Runotar sä jalo,
suosikkisi oisin,
omanani lempes valo,
jotta laulaa voisin.
Yöt ja päivät laulelisin
huolia kansani pois,
säkeniä säihkyttäisin,
jotta säihke valon lois.
Vaan ei suuri lienekkänä
tenho säkenellä,
syttyvi ja sammuvi,
loistain pimeällä.
Onnettaren suosikkina
jos vaan olla voisin,
runottaren lemmikkinä
tulen synnyttäisin.
Niin huomenkoiton uusi aamu toivon sarastaisi, epäilyksen synkkä haamu tyhjään hajoaisi.
Johannes Linnankoski.
Heikki Meriläinen.
Nuoruuteni muistoja.
Koska nuoruuteni koti oli ahdasmielinen kerettiläiskoti, jossa ei saanut vähimmässäkään määrässä lukea maallista kirjallisuutta ja sitä vähemmän vielä oli tilaisuutta oppia kirjoittamaan, niin en kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana tuntenut ensimäistäkään kirjoituskirjainta, sitä vähemmän osasin niitä piirtää. Mutta silloin tutustuin ihmiseen, jonka kanssa tulin tehneeksi ikuisen liiton; tämä kauppa ei ollut kuitenkaan vanhempieni mieleen ja he vastustivat sitä siihen määrään, että täytyi jättää koti, joten jouduin aivan tyhjänä maailmalle. Sitä ennen olin kuitenkin oppinut sepän taidon, jolla viralla lähdin kiertelemään maita ja mantereita kuin kelloton hevonen. Se etten voinut antaa minkäänlaista tietoa olostani, tuotti sanomatonta ikävää itselleni ja ehkä yhtäpaljon sille, joka minua muisti. Mutta kerran sieltä kotiuduttuani panimme tuumamme tukkuun, minun piti ruveta kirjoittamaan. Morsiamellani oli kirjoitusneuvot, ja paperin apua saatiin morsiameni isän vanhoista käräjä-pöytäkirjain laiteista, ja silloin sitä ruvettiin työhön. Morsiameni teki aakkoset, joita minun piti ruveta jäljittelemään, mutta sepän käsistä niitten syntyminen oli, niin vaikeata, että jollei niin perin lämmin asiain tila olisi siihen pakottanut, niin tuskinpa vieläkään kykeneisin sanaa paperille luomaan. Oppiaikaa ei kestänyt kuitenkaan kokonaista keväistä päivää ennenkun kirjoitin paperille sanat: Ei oppi ojahan kaada, eikä tieto miestä tieltä työnnä. Ja morsiameni oli tästä niin iloinen, että sitä päivää hän ei ole vieläkään unohtanut.
Vaikka nuoruuden kotini oli niin ahdasmielinen kerettiläiskoti, ettei saanut lukea muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, niin raamattua ja postilloja luin niin paljon, että lukutaitoni kehittyi jotenkin hyväksi. Niinpä nyt maailmalle tultuani joutui käsiini Kalevala, Kanteletar, Seitsemän veljestä, Nummisuutarit y.m. Näitä lukiessani lämpesin ja poveeni syttyi tunne, että jokaisella ihmisellä on velkaa isänmaalleen, ja niinpä minullakin, mutta mitäpä osaisin tehdä muuta kuin elää ihmisenä. Mutta lukiessani Kalevalaa ja Loitsurunoja huomasin, että niistä puuttui taikauskon näkyvä puoli, käsintehtävät taijat, siis koko taikausko puuttui ei vähempää kuin ruumista. Tässä oli ala, jossa luulin jotakin voivani, ja sitä paitsi tapasin ylioppilas Jooseppi Mustakallion hänen sadunkeräysmatkallaan, jolta sain kuulla, että Suomalaisen Kirjallisuuden seura Helsingissä ottaa mielellään vastaan senlaisia keräyksiä ja antoi vielä kymmenen markkaa kehoitukseksi edes kotiseuduilla kirjoittamaan niitä käsintehtäviä taikoja ja runojakin, vaikka runot lienevätkin jo ennen kirjoitetut. Vaan minä en tyytynyt ainoastaan kotiseutuun, vaan tein matkan Venäjän Karjalaan kulkien Suomen puoleisissa kylissä Akonlahdesta aina Lapin rajoille asti. Tämän matkani olin tehnyt, kun eräänä kesänä, muistaakseni 1886, neiti Lydia Stenbäck huvimatkoillaan osui kotiini Sotkamon Naapurivaaran Heikkilään. Kun kotini oli luonnonihanalla paikalla, niin viihtyi hän siellä viipymään enemmän aikaa, joten tuli puhelluksi yhtä ja toista. Mutta eräänä sateisena päivänä oli heinäniityllä ollessa märkä vaate hieronut polveeni pienen haavan, josta parin päivän kuluessa syntyi paise, joka saattoi minut melkein vuoteenomaksi. Kun valitin ikävääni päästä heinäniitylle, niin Lydia Stenbäck toi tuolin minun vuoteeni viereen ja istuttuaan siihen iloisesti virkkoi: "Minäpä esitän sinulle, hyvä ystävä, semmoista työtä, että varmaan unohdat niittyikäväsi, vieläpä vaivasikin." Minä nauroin vastaan ja sanoin: "No millähän sinä nyt meinaat minut juovuttaa senlaiseen humalaan, että en tietäisi elämästäni." Hän tekeytyi totiseksi, mutta iloinen hymy kuvastui kasvoissa, kun sanoi, ettei aio juovuttaa tiedottomaksi, vaan tietoiseksi. "Minulla on kauan aikaa ollut aavistusta, että sinulla on taipumusta kirjailijaksi ja nyt on ikäänkuin sallimus, että sinulla on siihen aikaa ja tilaisuutta. Eipähän sinua muuten saisikaan kiinni, jos jalkasi olisivat terveet."
"Kirjailijaksi," huudahdin minä. "Se unesi ei suinkaan tule toteutumaan."
"Mutta minäpä uskon, että se toteutuu", sanoi neiti Stenbäck. "Meillä ensi jouluksi ilmestyy naisyhdistyksen kalenteri, johon minä uskon saavani sinulta pienen kappaleen. Sen ei tarvitse olla pitkä, esimerkiksi kertomus jostakin, merkillisestä päivästä joko nuoruutesi, lapsuutesi tai miehuutesi ajalta."
Sille neiti Stenbäckin lauseelle en nauranut, mietin vaan pienen hetken, jonka kuluttua sanoin: "Ainetta kyllä on vaikka köyttä tekisin. Tuohan paperia, lyijykynä ja joku kirja kirjoituspöydäksi."
Neiti Stenbäck löi kätensä yhteen ja juuri kuin lentämällä toi minulle ne tarvittavat raaka-aineet ja sanoi: "Elä huoli kirjoituksen kauneudesta, minä kirjoitan puhtaaksi."
Minä asetin paperipalasen kirjan kannelle, johon vuoteellani selälläni ollen lyijykynällä piirsin sanat: Eräs tavallisimpia pyhäpäiviä lapsuuteni ajoilta, ja tämän lauseen alle rupesin kirjoittamaan kertomusta.
Neiti Stenbäck oli utelias. Hän asetti tuolinsa minun sänkyni pään taakse, jossa aina väliin käsiään hykerrellen iloisesti sanoi: "No sitähän tulee kun turkin hihasta."
Neiti Stenbäck kirjoitti kertomuksen puhtaaksi ja kaikinpuolin laittoi painokuntoon, ja kun elokuun alussa lähti Helsinkiin, niin matkusti hän Oulun kautta ja Oulussa hän veljelleen, Kaiun toimittaja Kivekkäälle näytti sitä kertomusta. Tämäkin sen nähtyään innostui ja lähetti minulle viisikymmentä markkaa, joitten ohessa pyysi minua kirjoittamaan pitemmän kertomuksen hänen kustannettavakseen. Silloin sillä kuukaudella syntyi "Korpelan Tapani" ja joutui se painosta seuraavaksi jouluksi. Tämän ilmestyttyä sain monelta taholta kehoituksia jatkamaan kirjailijatointani. Ja ehkä minulla jossain määrin olisi ollut kirjailijan lahjoja, jos kohtalo olisi sallinut minulle tilaisuutta niitä kehittämään. Tätäpaitsi taloudelliset puutteet ovat jokaista kirjateostani tehdessä hiipineet esiin, jotta kaikki teokset on täytynyt keskeneräisinä jättää käsistään. Ja loppujen lopuksi, kun "Korpelan Seppä" tuli julkisuuteen, niin nimimerkki K. L. julkaisi Suomettaressa siitä niin myrkyllisen arvostelun, että siihen ei jäänyt lukemisen arvoista riviä. Jos se arvostelu olisi ollut jossakin muussa lehdessä eikä Helsingin Uudessa Suomettaressa, joka aina oli antanut tunnustuksensa niin Suomalaisen Kirjallisuuden seuran palveluksessa ollessani kuin myöskin arvostellessaan kirjateoksiani, niin en olisi ollut millänikään. Vaan kun se oli Suomettaressa, niin uskoin, että minun kirjoitukseni tästälähtien ei enää ansaitse painomustetta. Ja silloin valitsin ainiaaksi työaseekseni kuokan. Sen jälki ei kaipaa eikä tottele maistereitten arvosteluja. Sen kielessä ei ole pärjääjän myrkkyä eikä kielittelijäin liverryksiä.
Silloin kun "Korpelan Seppä" ilmestyi, oli eräs kirjateos lähes puolitiehen kirjoitettuna, mutta se on tuosta sanotusta syystä ollut koskemattomana. Nyt monien ystävien ehkä vilpittömien kehoituksien johdosta olen luvannut saattaa sen loppuun, jos terveyteni sallii. Eri asia sitten, onko sillä ansiota päästä julkisuuteen.
Heikki Meriläinen.
L. Onerva.
Pari lehteä muistojen kirjasta.
Ensi-nuoruuden haaveellisen ruskotuksen kajossa näyttää useinkin siltä, kuin olisi ihminen luomakunnan kruunaamaton kuningas; hänellä on tuhat mahdollisuutta, tiet avoinna joka suuntaan. Ja yht'äkkiä onkin valaistus muuttunut, elämän keskipäivän aurinko on jo korkealla, huomaat olevasi määrätyllä, rajoitetulla alalla, josta ei ole poispääsyä, sillat takanasi kun ovat jo poltetut, ja jolla muutenkin tunne ihmis-ijän lyhyydestä ja elämäntyön pituudesta sinua tiukasti pidättää. Niin on elämänura luisunut eteesi tietämättäsi, tahtomattasi, melkein kuin itsestään, lukemattomien tuskin huomattavien vaikuttimien lakkaamattomista salaisista työnnöistä itsessäsi ja itsesi ulkopuolella!
Näin on ainakin ollut minun laitani:
En koskaan nuorempana suunnitellut erikoisesti kirjailijaksi rupeamista. Mielikuvien paperille purkaminen oli minulle ainoastaan jonkunlainen sisäisen tervehtymisen keino, luonnollinen ja vaaraton tapa vapautua niiden liikapainosta, ujo ja arka kun muuten olin ja lisäksi hyvin yksinäinen. Tämä oli syynä kynäilemiseeni, niin pitkälle kuin muistan, kaikkein ensimäisiä sepustelujani ehkä lukuunottamatta. Sillä kun seitsenvuotiaana vuodatin paperille näin kuuluvan syvämietteisyyden:
"Tuo koski aina pauhaa tuoll' joen päässä vaan, ei koskaan saa se rauhaa eik' lepoo ollenkaan."
niin en usko sitä minkään erityisemmän sielunhädän esiinkutsumaksi. Kenties oli tämä riimittelyn tarve jälkikaikua jostakin lastenkirjasta tai myös vaikutusta äidistäni, jonka kerrotaan kirjoittaneen runomittaisia kirjeitä ja jonka juuri tähän aikaan olin kadottanut. Jälkisointu kuuluu kaikkein varhaisimmasta lapsuudestani asti olleen minulle erittäin mieluinen.
Sitten jatkoin runojen sepittelemistä läpi koko koulu-ajan. Isältäni sain tavallisesti joululahjaksi kaikki vuoden varrella ilmestyneet suomalaiset runokokoelmat, jotka olivat rakkainta lukemistani ja joiden esikuvan mukaan järjestelin kaikessa salaisuudessa omia runojanikin jos jonkinnimisiksi kokoelmiksi, kussakin isänmaalle, luonnolle ja Jumalalle omistetut osastonsa. Mutta ammattikirjailijan ura ei häämöittänyt minulle edes tuulentupana. Runous kuului mielestäni pyhään, ei arkeen. En voinut ajatellakaan sellaista leipä-ammattina. Ja kuitenkin tunsin omasta kohdastani koulunkäyntini velvoittavan minua vakavasti valmistumaan johonkin toimeen, jolla voisin itseni elättää. Samaan suuntaan ohjasi harrastuksiani myös se periaatteellinen kasvatus, jonka vaikutuksen alaisena olin kamreeri Nybergin tunnollisessa virkamiesperheessä. Se oli nim. kuin toinen kotini, asuin siellä, senjälkeen kun isäni oli muuttanut Helsingistä pois, koko kouluaikani ja alun ylioppilasvuosiani, yhteensä toistakymmentä vuotta. Luullen tekeväni isällenikin mieliksi, jos antautuisin tietoviisaan uralle, ja myös omaa mielihaluani seuraten jatkoin Jatko-opistossa opettajatutkinnon suoritettuani edelleen lukujani yliopistossa, joskin toiset puolet minussa koko ajan ikävöivät taiteen valtakuntaan.
Vähällä olikin, etteivät teatteri ja musiikki, jotka olivat lähinnä sydäntäni, saaneet minua koulun päätyttyä kokonaan valtoihinsa. Etenkin loma-ajat kotona antoivat aina uutta virikettä näille puolille. Yksin kun aina olin, vailla sisaria ja veljiä tai muuta samanikäistä seuraa, käytin suurimman osan ajastani mielikuvien lietsomiseen, jossa etenkin kirjojen ahmimisella oli tärkeä osansa. Isäni laaja kirjasto, joskin sen pääasiallisen sisällön muodosti luonnontieteellinen ja filosofinen tietokirjallisuus ja joskin sen arvokkain kaunokirjallisuus oli englanninkielellä, jota en ymmärtänyt, tarjosi kuitenkin mielikuvitukselleni useamman vuoden ajaksi riittävästi uusia löytöjä. Syvimmät vaikutelmat lapsuuteni kodista kulkivat kuitenkin musiikin merkeissä. Isäni oli hyvin musikaalinen, soitti viuluakin, ja iltaisin, kun hän oli virastaan vapaa, soitimme hämärissä yhdessä, minä pianolla häntä säestäen. Nämä ovat rakkaimpia muistojani. Musiikki yleensä syöpyi veriini niin, että kaikki runonikin syntyivät yhtaikaa säveleen kera tai jonkun sävelmän esiinkutsumina tai säestäminä. Ja vieläkään en saa oikeaa lyyrillistä tunnelmaa ilman pientä melodramaattista pohjaa.
Nämä hajanaiset harrastukseni tuottivat minulle aikoinaan oikein vakaviakin ristiriitoja, vaikka ne nyt näin kaukaa vuosien takaa näyttävät hyvin lapsellisilta ja naurettavilta. Muistanpa eräänkin sangen hullunkurisen kohtauksen, johon tämä kaunosieluileva elämänuran etsintäni teki minut syypääksi. Minulla oli Jatko-opiston konventin puolesta uskottu tehtäväksi erään juhlarunon hankinnassa pyrkiä itsensä runoilija Eino Leinon pakinoille. Kun sitten vihdoin seisoin tuon kuulun kannelniekan edessä, jonka virsien ääressä niin monet talviyöt olin valvonut, päätin rohkaista mieleni ja kerrankin kysyä neuvoa oikein asiantuntijalta. Esiinnyin varmaankin kokonaan koomillisen hahmon sankarittarena. Luulen, että runoilijan ratkaistavaksi asettamani elämänarvoitus oli suunnilleen tämäntapainen: "Niin ja niin paljon olen lukenut, laulanut, näytellyt, säveltänyt, maalannut ja toista tuhatta runoa olen kirjoittanut, mille alalle pitää minun antautua?" Nuori mestari kuittasi tämän pingoitetun runsaudenpulani ylimielisellä, mutta samalla erittäin tehokkaalla tavalla. Hän vastasi: "Menkää naimisiin!" Olisipa hän edes Hamletin tavoin huudahtanut: "Mene luostariin, Ophelia!" Syvästi väärin-ymmärrettynä ja loukkaantuneena menin matkoihini. Enkä vieläkään, vaikka tuosta hetkestä lie jo vierähtänyt hyvän joukon toistakymmentä vuotta, ole taipuvainen pitämään tätä neuvoa aivan viisaana tai hyvänsuopaisena! Mutta tuon kaunosieluilevan ja moniharrastuksellisen maailmankatsomuksen olen kyllä mielessäni tyystin tuominnut ja sekä ihmisenä että kirjailijana olen myöhemmin tahallisesti ja vakaumuksellisesti voimieni mukaan koettanut pyrkiä siitä eroon.
Samoihin aikoihin, kenties vähän aikaisemmin, (minulla on aina ollut kovin huono aikamuisti), oli minulla onni tutustua erääseen vanhempaan runoilijamestariin, joka otti minun haparoivat ensi-askeleeni runoseppänä vakavammalta kannalta. Tämä isällinen ystäväni oli J. H. Erkko. Täti Nyberg, jolta ei runokokeiluni ollut voinut jäädä aivan huomaamatta, vei minut Maila Talvion nähtäville. Hän otti minut mitä lämpimimmällä myötätunnolla siipiensä suojaan ja hän tutustutti minut J. H. Erkkoon, josta tuli ensimäinen runokoulu-mestarini. Millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä ja mielenkiinnolla hän jaksoikaan käydä läpi, korjailla ja erotella vuosien vanhaa pöytälaatikkotuotantoani. Hän teki minusta kirjailijan, mikäli se silloisiin, kovin vaatimattomiin saavutuksiini nähden oli mahdollista, hän antoi minulle kirjailijanimen, risti minut L. Onervaksi, lisäten hymyillen, että ranskalaiset tulevat ääntämään sen L'Onerva, ja hän toimitti muutamalle pikku runolleni ensimäisen julkisuuden valon "Nuoressa Suomessa" v. 1900. Yrittipä hän lisäksi saada minulle kustantajaakin, mutta huonolla menestyksellä. J. H. Erkon muisto on minulle ikäänkuin jonkinlaisen pyhyyden säteikön ympäröimä. Hänen vapautta ja intomieltä hehkuva henkensä, hänen kaikille aatteellisille ja inhimillisille harrastuksille avoin ja herkkä mielensä ja luja, uskollinen ystävyytensä syöpyivät kulta-piirroksina nuoreen sydämeeni. Ihmisenä ja runoilijana on hänen kuvansa yksi noita unohtumattoman kauniita, jotka valaisevat vielä varjojen maasta…
Vieläkään näiden ensimäisten rohkaisujen jälkeen ei minulla olisi ollut uskallusta omin voimin lähteä pyrkimään okaiselle kirjailijapolulle. Että ensimäinen runovihkoni ilmestyi ja että täten yleensä milloinkaan astuin ratkaisevasti julkisuuteen, siitä saan edelleen kiittää hyvien ihmisten myötätuntoisia toimenpiteitä. Taiteilija Gebhardin välityksellä joutuivat "Sekasoinnut" ruotsalaisen Helios-yhtiön kustannettaviksi, ja kantavat ne myös jossakin määrin hänen makunsa ja valintansa leimaa. Luulen, että Suomen kansalla olisi vallan toinen käsitys minusta, jos minulla olisi ollut onni päästä julkisuuteen jo J. H. Erkon valikoimalla kokoelmalla. Tosin olin jo näihin aikoihin, v. 1904, saanut soittimeeni joukon uusia kieliä, etupäässä ranskalaisen runouden vaikutuksesta. Etenkin Musset'n rakkauslyriikka, johon sitä koskettelevan laudaturikirjoituksenikin vuoksi olin silloin erikoisemmin syventynyt, vaikutti paljon mielikuvitukseni suuntaan.
Niin, sellaiset olivat ensimäiset yritykseni. Jos minun aivan lyhyesti olisi vastattava kysymykseen, miksi minusta tuli kirjailija, vastaisin: Siksi, että se oli ainoa taiteenhaara, johon ei vaadittu ulkonaista ammatti-koulua ja jota saatoin jatkuvasti viljellä muihin päämääriin tähtäävän työni ohella. Täten sai mielikuvitukseni määrätyn uoman ja niinpä alkoi kirjailemisen virta vähitellen vetää voimakkaammin kuin mikään muu. Minä, joka en uskaltanut avoimesti valita sitä, jouduin kuitenkin passiivisuudessani sen vietäväksi. Ja siitä asti se on vetänyt minua, vetänyt nenästäkin, ohi monen paljon elättävämmän elinkeinon. Olin nuorempana oikeassa: runoudesta ei sittenkään ole leipä-ammatiksi!
Mutta näin on vain käynyt. Ja yleensä olen taipuvainen sielunvoimien suuntaa ja kehkeytymistä arvioitaessa pitämään sitä mahdollisimman paljon olosuhteiden ja mahdollisimman vähän asianomaisen yksilön ansiona tai vikana. Onhan ihmisen sielussa aina paljon erilaisia taipumuksia ainakin alitajuisina uinumassa, riippuu asianhaaroista, tilaisuudesta, mitkä niistä saavat luonnollisen ilmaisumuotonsa ja pääsevät luomaan todellisuutta. Kuinka paljon todellista kykyä sammuukaan ituunsa epäsuotuisten olosuhteiden vuoksi, ja kuinka paljon niiden luonnottomasta puristuksesta harhautuukaan väärälle, sopimattomalle uralle! Pieni lipsahdus raiteissa vain, tässä tai edellisissä sukupolvissa, ja kuka hyvänsä Suomen runoilijoistakin voisi olla vain nimetön, tuntematon soinnahdus siinä syntymättömien sävelien kuorossa, joka yhä vieläkin humisee epämääräistä kaipuutaan Suomen kaukaisilla paimensaloilla.
L. Onerva.
Olli Vuorinen.
Ensi yritykseni.
Ujostellen ja epäröiden ilmaisen tässä ensi yritykseni kirjallisuuden alalla.
Poikasena, noin kymmenvuotiaana, heräsi minussa harras halu lukemiseen, ja etenkin miellytti minua runot ja laulelmat mitä vain osuin kuulemaan tahi painettuina näkemään. Syntymäpitäjässäni Uukuniemellä oleskeli niillä ajoin melkein sokea, kirjoitusta taitamaton mies, Jaakko Eerikäinen, joka vanhalla kalevalaisella runomitalla sattuvasti sepitteli kaikellaisista oudommista tapahtumista ivarunoja. Ne levisivät suusta suuhun, ja niille kelpolailla naurettiin. Sittemmin sain kuulla kansan suusta loppusointuisia runoja, esim. Paavo Korhosen häälaulun: "No miehet, miehet veikkoset, näin näitä häitä juuvaan, Lopussa viel' ei entiset ja toista aina tuuvaan" sekä Krimin sodan aikuisia sotalauluja, esim. "Arvatkaappa ihmisraukat kuinka aika muuttuu. Jokohan nyt rakas Isä syntisihin suuttuu" ja muutamia muita, joiden loppuvasteet minua miellyttivät. Näiden esikuvien mukaan koetin sitten minäkin kyhätä jotain runontapaista, kirjoittelin niitä seiniin hiilellä tahi savenpalasella, kunnes sain lyijykynän ja vähän paperia käteeni.
Jouduin sitte 18-20 vuotiaana Maaskolan maanviljelyskouluun lähellä Viipuria. Siellä pääsi julkisuuteen Viipurissa ilmestyvässä Otava-lehdessä ensimäinen kynänkyhäykseni. Aihe oli aivan satunnainen. Viipurin pitäjän talonpoikaisnuorukaiset joutuivat eräässä tilaisuudessa kinastelemaan maanviljelyskoulun oppilaiden kanssa. He halveksivat kouluamme ja meitä oppilaita, sanoivat että ei mokomasta räähkäkoulusta kukaan herraksi pääse, ja maata osaa jokainen kyntää koulua käymättäkin. Tällainen puhe harmitti meitä. Minäpä rohkenin kirjoittaa asiasta Otava-lehteen. Se painettiin siihen sanasta sanaan, ja me oppilaat jäimme odottamaan maalaisnuorukaisten puolelta jonkunlaista vastinetta. Sitä ei kuitenkaan tullut.
Tämä ensi yritys julkisuuden alalla yllytti minua useamminkin samaan lehteen kirjoittamaan. Ne olivat joko suorasanaisia tahi runopukuisia, ja käytin silloin milloin mitäkin nimimerkkiä tahi en käyttänyt mitään.
Kun sitten vv. 1862-63 olin samassa maanviljelyskoulussa alkeisopettajana, oli minulla runsaasti aikaa lukemiseen. Viipurin lainakirjasto avasi aarteensa minulle. Siten opin tuntemaan K.A. Gottlundin, Jaakko Juteinin, Paavo Korhosen, Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan runoja. Kalevalaankin tutustuin, ja tällä vanhalla runomitalla useimmat runoyritykseni kyhäsin.
Vuosien vieriessä pirahteli silloin tällöin leipähuolien lomassa pieniä runoja, joita lähetin sanomalehtiin. Ollessani sitten oppilaana Jyväskylän seminaarissa vv. 1868-72 rupesi niitä enemmän syntymään. Tähän vaikutti sekin, että samaan aikaan osui seminaarissa olemaan useita runokykysiä oppilaita: Erkko, Lönnbeck, Killinen, Isa Asp y.m., jotka samaa henkeä herättivät tovereihinkin. Runojani annoin V. Kilpisen toimittamaan "Kansan lehteen", kirjoitinpa erään runon venykkeillä, ja siitä K. minua erittäin kiitteli ja lahjoitti minulle useita venykkeillä painettuja kirjojansa. Vielä enemmän runo-intoa koitui siitä, kun Julius Krohn (Suonio) otti julaistakseen "Suomen Kuvalehdessä" useita runojani. Hauskaa hauskempi oli kun ankara A. Ahlqvist (Oksanen) "Kielettäressä" suosiollisesti arvosteli Jyväskylän seminaarilaisten albumia "Suomen saloilta I" ja siinä mainitsi minunkin runojani. Näitä professorivainajia muistelen arvonannolla vielä nytkin vanhoilla päivilläni.
Olli Vuorinen.
Theodolinda Yrjö-Koskinen.
Miten tulin kirjailijaksi.
On kysytty, miten tulin kirjailijaksi. Siinä, kuten kaikissa elämäni vaiheissa, olen nähnyt, että "Herra johtaa kaikk' mi kohtaa". Papin tyttärenä jouduin paljon seurustelemaan kansan keskuudessa ja tulin tuntemaan rahvaan miesten ja naisten sisäistäkin elämää. Pappilassa meillä oli viisi palvelijatarta. Usein oli heidän joukossaan nuoria tyttöjä, ja näille kerroin lukemiani ruotsalaisia kertomuksia. He valittivat, ettei sellaisia ollut painettu suomeksi. Mieleeni johtui silloin monasti, että olisi hauska kirjoittaa tapauksia heidän omasta elämästään. Varmaankin heidän olisi hauska lukea sellaista, jota itse olivat nähneet ja kokeneet.
Jouduin sitten vuosien kuluttua naimisiin maisteri J.A. Hahnssonin kanssa, joka oli suomenkielen kolleegana Kokkolan ylialkeiskoulussa, ja me perustimme kodin, jossa suomenkieli oli kotikielenä. Pieni tyttönen kuoli minulta, ja silloin tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että välttämättömästi tarvitsin jotakin erikoista työtä. Kysyin senvuoksi mieheltäni, ottaisiko hän korjatakseen harjoitelmiani, jos hiukan kirjoittaisin suomea. Hän lupasi. Mutta jätettyäni hänelle kirjoitukseni hän hämmästyi, kun huomasi, että se oli kertomus. Hän luki sen ääneensä tohtori Blomstedtille, joka silloin osui olemaan Kokkolassa. Tämä oli sitä mieltä, että se oli julkaistava Novellikirjastossa, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura juuri siihen aikaan toimitti. Niin siis syntyi minun ensimäinen suomalainen novellini, "Haapakallio, idyllintapainen kertomus Hämeenmaasta". Sitä seurasi joukko toisia. Kansani syville riveille ne kirjoitin, ja kansa on työni runsaasti palkinnut lukemalla niitä.
Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan aihe tulemiseeni kirjailijaksi.
Theodolinda Yrjö-Koskinen.
Liite.
AHO, JUHANI: Synt. 1861, tuli ylioppilaaksi 1880, kunniatohtoriksi 1907. Julkaissut: Muuan markkinamies, Rautatie, Papin tytär, Helsinkiin, Yksin, Lastuja I-V, Papin rouva, Heränneitä, Panu, Katajainen kansani I-II, Kevät ja Takatalvi, Tuomio, Sanomalehtimiesajoiltani, Juha, Tyven meri, Omatunto, Rauhan erakko y.m.
ANTTILA, SELMA: Synt. 1867. Julkaissut: Kuvia työväen kaupungista,
Hallimajan nuoret, Kaupunginlapsi, Ristiriitoja, Vaihdokas,
Pankinjohtajan tytär y.m.
ATRA, KAARLO: Synt. 1879. Julkaissut: Valhetta, Laura, Musta siipi,
Kunnian vuoksi, Ariane, Pyhä Cecilia, Salaisia syitä y.m.
CANTH, MINNA: Synt. 1844, kuoli. 1897. Julkaissut: Murtovarkaus,
Roinilan talossa, Työmiehen vaimo, Hanna, Köyhää kansaa, Salakari,
Kauppalopo, Papin perhe, Novelleja, Sylvi, Anna Liisa, y.m.
ENGELBERG, RAFAEL: Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1902, fil. tohtoriksi 1914. Julkaissut: Työpajan töminässä, Pyhä muisto, Kotona käymässä, Tuulten tuoreitten hiljainen humina, Pitkän Perän suuresta pitäjästä, Kalevalan tarina, y.m.
HAAHTI, HILJA (Krohn): Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1898, fil.
kandidaatiksi 1902. Julkaissut: Oraita, Helvi, Israelin tyttäret,
Kesätoverit, Kotkat, Valkeneva tie, Ikiaartehet, Hehkuvan kevään maa,
Kun valkenee, Tuhotulva, y.m.
HÄRKÖNEN, IIVO: Synt. 1882, tuli kansakoulunopettajaksi 1906. Julkaissut: Rajamailla, Karjalan kirja, Kultaisilta päiviltä, Runojen ja metsäin Karjala, Kylätuomari, Heimokannel, y.m.
IVALO, SANTERI: Synt. 1866, tuli ylioppilaaksi 1885, fil. kandidaatiksi 1889, fil. tohtoriksi 1894. Julkaissut: Hellaassa, Reservikasarmista, Iltapuhteeksi, Juho Vesainen, Aikansa lapsipuoli, Anna Fleming, Margareta, Lahjoitusmailla, Tuomas piispa, Erämaan taistelu, Viipurin pamaus, Pietari Särkilahti, Vienan vallan taittuessa, y.m.
JUVA, VALTER: Synt. 1865, tuli ylioppilaaksi 1884, maisteriksi 1890, komissioni-maamittariksi 1896, fil. tohtoriksi 1907. Julkaissut: Kuvia ja säveliä, Runoja, Matkan varrelta, y.m.
JÄRVI, KAARLO, AUGUST: Synt. 1869, tuli ylioppilaaksi 1886, kansakoulunopettajaksi 1901. Julkaissut: Kuvauksia, Työmiehiä, Puoliluonne, Nousukas, Opettaja, Loinen, y.m.
KALLAS, AINO: Synt. 1878. Julkaissut: Lauluja ja ballaadeja, Kirsti,
Meren takaa I-II, Ants Raudjalg, Lähtevien laivojen kaupunki,
Seitsemän, Suljettu puutarha, Tähdenlento, y.m.
KIANTO, ILMARI: Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1892, fil. kandidaatiksi 1898. Julkaissut: Väärällä uralla, Soutajan lauluja, Hiljaisina hetkinä, Margareeta, Pyhä viha, Punainen viiva, Pyhä rakkaus, Metsäherran herjaaja, Porokirja, Vienan virroilta, Karjalan kankahilta, y.m.
KAJANDER, ROBERT: Synt. 1848, postiekspeditööri. Julkaissut: Mestarin nuuskarasia, Amalia ystävämme, Postikonttorissa, Pahassa pulassa, Pukkisen pidot, Kumarrusmatka, Sanni Kortmannin koulu, y.m.
KOKKO, JUHANA: Synt. 1856, tuli kansakoulunopettajaksi 1897.
Julkaissut: Kölliskö, Räisäspoika, Kruununmetsissä, y.m.
KOUTA, AARNI (Arnold Candolin): Syntyi 1884, tuli ylioppilaaksi 1904.
Julkaissut: Tulijoutsen, Dityrambeja, Suomalaisia näyttelijöitä,
Jäiset temppelit, Uhriliekki y.m. Suomentanut erinäisiä Nietzschen ja
Strindbergin teoksia.
KROHN, HELMI: Synt. 1871. Julkaissut: Kansan hyväksi, Surun lapsi,
Mennyt päivä, Vanhan kartanon tarina, Elämäkerrallisia kuvia I-II,
Kaksi ihmistä, Kun suuret olivat pieniä, Isa Asp, Siipirikko, Suomen
suuria miehiä, y.m.
LARIN KYÖSTI: Synt. 1873, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut: Tän pojan kevätrallatuksia, Kylänlauluja, Ajankäänteessä, Kulkurin lauluja, Juhannustulilla, Unta ja totta, Kuisma ja Helinä, Kellastuneita lehtiä, Herra valtuusmies, Tuhkimo ja kuninkaantytär, Musta hepo, Leipä ja laulu, Meren maininkeja, Ad astra, Lemminkäinen, Vuorivaeltajat, Aslak Hetta, Katupeilin kuvia, Oli kerran, Lauluja vanhasta kaupungista, Ballaadeja, Valittuja runoja, Korpinäkyjä, Sydänpäivän lauluja, y.m.
LEINO, EINO: Synt. 1878, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut:
Maaliskuun lauluja, Tarina suuresta tammesta, Yökehrääjä, Sata
ja yksi laulua, Tuonelan joutsen, Ajan aalloilla, Hiihtäjän
virsiä, Johan Vilhelm, Sota valosta, Pyhä kevät, Kivesjärveläiset,
Kangastuksia, Päiväperhoja, Helkavirsiä, Simo Hurtta, Kaunosielu,
Talvi-yö, Päivä Helsingissä, Naamioita I-V, Runokirja, Tuomas
Vitikka, Jaana Rönty, Halla, Olli Suurpää, Suomalaisia kirjailijoita,
Nuori nainen, Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja,
Suomalaisen Kirjallisuuden historia, Tähtitarha, Elämän koreus, y.m.
Suomentanut erinäisiä Runebergin, Topeliuksen, Goethen, Schillerin,
Danten, Racinen y.m. teoksia sekä valikoiman laulurunoutta.
LINNANKOSKI, JOHANNES: Synt. 1869, kuoli. 1913. Julkaissut: Ikuinen taistelu, Laulu tulipunaisesta kukasta, Taistelu Heikkilän talosta, Kirot, Pakolaiset, Simson ja Delila, Jeftan tytär, Sirpaleita, y.m.
MERILÄINEN, HEIKKI: Synt. 1847. Julkaissut: Korpelan Tapani,
Huutolaistyttö, Kuvaus kovilta ajoilta, Kahleeton vanki, Sattumuksia
Jänislahdella, y.m.
ONERVA, L. (Madetoja): Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1901. Julkaissut: Sekasointuja, Mirdja, Runoja, Murtoviivoja, Särjetyt jumalat, Nousukkaita, Mies ja nainen, Inari, Iltakellot, Vangittuja sieluja, Kaukainen kevät, y.m.
VUORINEN, OLLI: Synt. 1842, tuli kansakoulunopettajaksi 1873.
Julkaissut: Sepitelmiä, Kotikuusen kuuluvilta, y.m.
YRJÖ-KOSKINEN, THEODOLINDA: Synt. 1838. Julkaissut: Kotikuusen kuiskehia, Huutolaiset, Syksyn karisteita, y.m.