KUNINGAS KAARLO YHDEKSÄS JA VERMLANDILAINEN.

Syväpiirteitä Pehr Tuomaanpojalta.

Suom. —k. —e. —n.

Ennen muinoin, noina "menneinä kultaisina aikoina", kun komeus, hienous ja loiston halu ei läheskään niin suuri ollut, kuin nykyaikaan, tapahtui usein, että kuninkaalliset henkilöt, tuntemattomina, suurimmassa hiljaisuudessa matkustivat maansa lävitse, ja niillä matkoillaan hankkivat luotettavampia tietoja maan asukasten sisällisistä oloista: heidän tarpeistaan ja toiveistaan, kuin jos he olisivat matkustaneet suurella komeudella ja loistavan seuran ympäröiminä, niinkuin maan vallitsijat nykyaikaan tekevät. Yleensä on tietty, kuinka kuningas Kaarlo Yhdestoista usein huvitteli itseänsä, matkustellen, puettuna halpaan matkustaja-pukuun, ristiin rastiin valtakunnassaan, niin myös, että hän näillä matkoillaan, tuntemattomana kulkeissaan, sai tietoja monista tärkeistä seikoista, jotka muutoin eivät olisi millään tavalla tulleet hänen korviinsa, samalla oli hän myös tilaisuudessa palkitsemaan monta hyvää työtä ja rankaisemaan kelvottomia, kansaa sortavia virkamiehiä. Samoin myös Kaarlo Yhdeksäs, "talonpojan kuningas", joksi häntä nuo korkiat, kuningas Sigismundin joukkoon kuuluvat herrat ylenkatseellisesti nimittivät, matkusti usein maakunnissa tuntematoinna kaikilta muilta, kuin ani harvoilta uskotuiltaan, jotka hän valitsi talonpoikais-säädystä ja joiden tykönä hän majaili matkoilla ollessaan. Varsinkin silloin, kun hän oli ainoastaan herttua ja sen vuoksi vapaampi, oli hän melkeen aina mainituilla matkoilla; kansan muistissa, Länsi-götlandissa, Nerikessä ja varsinkin Vermlandissa, onkin aina meidän aikoihin säilynyt monta kertomusta siltä ajalta, joka olikin kentiesi onnellisin aika hänen elämässään, vaikka hän sittemmin, niinkuin tiedämme, tuli kuninkaaksi Ruotsissa. Kaarlo oli aina näillä matkoillaan mainion hyvällä tuulella, eikä ylenkatsonut kuppia eikä kannua, ja voitti puoleensa niiden sydämmet, joiden seuroihin hän sattui. Suuren isänsä Kustaa Vasan historiasta oli hän oppinut, että talonpoikain uskollisuus ja alttiiksi-antavaisuus on enimmiten luotettavampi, kuin noiden valtioverkkoa kutovain herrain kauniit lupaukset ja valat, ja kentiesi olikin aikomuksensa mainittujen seurustelemisiensa kautta voittaa heidän suosionsa, jos hänen kerran piti nouseman Ruotsin valtio-istuimelle. Jos tämä todella oli tarkoituksensa, näemme historiasta, että hän tässä tapauksessa menetteli aivan taitavasti, niin myös, ettei tätä aikaiseen voitettua rakkautta yleisö milloinkaan häneltä kieltänyt niiden valtion-riitojen aikana, jotka sittemmin nousivat, syystä, että kuningas Sigismundi oleskeli Puolassa, hallituksestaan huolta pitämättä, ja sitten monasti, ehkä turhaan, koki asevoimalla takaisin voittaa Ruotsissa menetettyä kruunuansa. Kaarlon järkähtämätöin suosio isänsä maahan tuomaa Lutherin puhdasta oppia ja sen tunnustajia kohtaan, hänen vilpitöin Jumalan pelkonsa, luonnon laatunsa, lujuus ja ankara oikeuden tuntonsa lienevät myöskin paljon auttaneet häntä yleisön suosion voittamisessa.

Oli kylmä talvi-ilta vuoden 1585 alussa. Pitkin erästä hyvin auroitettua maantietä Vermlandissa kiiti tuimalla vauhdilla muuan yksinkertainen matkareki, lihavan juoksian vetämänä, jonka ajaja, seisoen takana reen jalaksilla, silloin tällöin kumartui ales kuullaksensa, mitä reessä istuva, suureen sarkavaippaan kääritty matkustaja hänelle puhui. Olivatpa nyt erään jyrkän mäen juurella, jossa matsustavainen nousi kävelemään, tuossa kaksitarkoituksessa, saadakseen kylmästä jähmettyneet jäsenensä sulamaan kävellessä, ja helpoittaaksensa kyytihevosen ponnistusta vastamäessä. Kyytipoika, vilkas nuorukainen, noin 18-vuotinen, seurasi kohta matkustajan esimerkkiä ja molemmat astuskelivat nyt kovaan jäätyneellä lumella, joka narskui heidän jalkainsa alla.

"Kuulepas, poikaseni", — alkoi matkustaja, kiskoen jääpuikkoja parrastaan, "tiedätkö sinä, josko täällä läheisyydessä olisi joku tölli, jossa saisimme hetken lämmitellä? Sillä nyt on hiton lailla kylmä."

"Tiedän kyllä", — vastasi kyytipoika vihkeästi. — "Meillä on ainoastaan neljännes penikulmaa lähimpään vuorelaistaloon, ja siellä on häät parhaillansa. Siellä voitten saada tuopin lämmintä oluttakin, jos haluatten."

"Mutta minä en tunne asukkaita siellä, jonkatähden on kentiesi sopimatoin mennä sinne keskellä hää-iloa?"

"Ei ollenkaan, hyvä herra! Vermlandilaisten pitoihin ovat kaikki tervetulleet ja matkustajat varsinkin, sillä niiltä saavat he kuulla uutisia."

"Noh, hyvä on", — jatkoi matkustaja, "mennään sitte sinne vähäksi aikaa." Näin puhuen olivat he päässeet mäen päälle, jossa matkustavainen astui rekeen, kyytipoika nousi jalaksille, ja niin mentiin tuimaa vauhtia pitkin liukasta maantietä alasmäkeä.

Pian huomasivat he vähän matkan päässä kirkkaan tulen leimun, joka, illan hämärässä etäältä katsoen, näytti tulipalolle.

"Aja paremmin, tuolla on valkea irti", — huusi matkustaja kiireisellä äänellä.

"Ei hätääkään!" — vastasi kyytipoika järkähtämättömällä vakavuudella. — "Näillä on vaan muutamia tervatynnyriä palamassa tuolla häätalon pihalla, se on sellainen tapa täällä meillä. — Mutta ilman sitä, kyllä rusko juosta saa, jos niin tahdotte."

Läimähdys piiskalla antoi ruskon jaloille liukkaamman liikkeen ja pianpa oltiinkin tuon muhkean talon pihassa, jonka omistaja oli yksi varakkaista vuorelaistalonpojista. Vinkuvain viulujen ja rämisevien klarinettien ääni suuresta rakennuksesta ilmaisi tanssin olevan täydessä vauhdissa ja että häätuvassa oli iloa kattoon asti. Matkustavainen hyppäsi ylös reestä, astuen suoraan suurta rakennusta kohden, jonka portaita hän ylös nousi, jolla ajalla kyytipoika talutti hevosen aidan viereen, levittäen huolellisesti loimen hänen selkäänsä, puhuen samalla tyytyväisellä äänellä itsekseen:

"Eikö tuo ollut sukkelasti tehtynä sinulta, Lauri, että sait herrasi tulemaan tänne. Totta Jumal' auta olikin se sukkelasti. Nyt saat nähdä, että hän viipyy täällä koko yön, ja sinä saat hyppiä purpuria Liisan kanssa siksi, kunnes päivä koittaa! Hyvästi ruskopoika siksi, kyllä toimitan sinut talliin, kunhan vaan saan jonkun talon rengistä käsiini." — Näin puhellen jätti hän tyytymättömän ruskon, asettaen askeleensa väen huoneisin pihan sivulla, josta hän valaistujen akkuna-ruutujen läpi näki kirjavan joukon tanssissa pyörivän ja josta iloinen hälinä sekautui soiton säveleihin. Hänen arvelunsa, että täällä tapaisi osan nuorista, kävikin toteen.

Laurin astuessa sisään avaraan perheentupaan, oli tanssi täydessä vauhdissa ja pian oli hänkin sekautunut sen hurmaavaan pyörteesen. Liisakin, yksi vuorelaisen palveluspiioista, joka noin puolittain oli Laurin morsian, oli tässä iloisessa joukossa, ja hänen kanssaan hyppiessään unohti Lauri pian sekä matkustavaisen että ruskon.

Matkustajamme, jonka äsken jätimme nousemaan portaita ylös isoon rakennukseen, ei ollut kukaan muu kuin itse Kaarlo herttua, jonka päähän tällä kertaa oli pistänyt tuntemattomana pistäytyä häävierasten joukkoon, nähdäksensä heidän menojansa ja käytöstään täänlaisessa tilaisuudessa.

Sentähden riisuikin hän päällysvaatteensa etuhuoneesen kenenkään huomaamatta, pujahtaen sitten häähuoneesen, jossa hän istahti oven nurkkaan, siellä katsellen ja tarkastellen edessään olevaa liikkuvaa kuvaa.

Se olikin kuvaus täynnä terveyttä ja eloa, jota lystikseen sopi katsella. Isäntä, Niilo Johanpoika, oli yksi Vermlandin varakkaampia talonpoikia ja kaikki olikin talossa sen jälkeen. Tuo suuri häähuone näytti aivan sen aikuiselta ritarisalilta. Seinät ja katto olivat koristetut kirkkailla sota-aseilla kaikesta laadusta; huonekaluina olivat korkeat nojatuolit, tammipöytä ja seinäkaappia, muutekki mainitut koristetut taidollisilla leikkauksilla, jotka olivat reunustetut kuusen- ja katajanoksa-kiehkuroilla. Sadottain palavia vahakyntteliä ja leimuava tuli liedellä levittivät lumoavan valon tämän yli.

Oven puolella huonetta kieppui nuoriso morsiusparin kanssa tuimassa polskassa; mutta perän puolella, kunniasijalla pöydän takana, istui isä itse, ympärillään joukko koiteltuja ystäviään. Oluthaarikko kulki ahkeraan mies mieheltä, irroittaen kielen kannat, jotta sukkelat kompasanat ja iloiset laulut heidän suustaan sekautui soittoon, kiihoittaen mieliä ja ilahuttaen sekä nuoria että vanhoja.

Herttua istui pitkän aikaa nurkassaan nauttien raitista maan elämän riemua, joka häntä ympäröi, mutta sitten huomasi isännän poika hänen ja saattoi herttuan isänsä tykö, jolle hän sanoi olevansa matkustavainen kauppias.

Isäntä vastaan otti herttuan ystävällisesti, pyytäen häntä istumaan
sivulleen ja juomaan pikarillisen olutta tahi simaa tervetuliaisiksi.
Se oli aivan niinkuin Kaarlo oli toivonut. Afzelius kertoo
Satukokoelmassaan hänestä muun muassa seuraavan:

"Kun vanha kuningas Kustaa matkusteli valtakunnassaan ja tuli johonkin kestiin, oli hän aina iloinen ja leikillinen; mutta majapaikkansa valitsi hän aatelisten eli korkeiden virkamiesten tykönä. Kaarlo sitä vastoin luuli jo entisestään kyllin tuntevansa nuo suuret ja korkia-arvoiset, ja valitsi sentähden kansan joukosta talonpojan ja työmiehen seuratoverikseen, syystä, että niissä riippui maan voima ja ydin, niin myös, että mainittu yleisö siihen aikaan enin kaipasi hallituksen voimallisen käden suojaa niitä monia vastuksia ja rasituksia vastaan, joita toimeentulonsa ja aatelisto heille tuottivat. Rehellisen talonpojan matalassa majassa oli hän kuin kotonaan; heiltä sai hän usein neuvoja ja ohjeita maakunnan vaurastumista edistäessään, heidän seuroissaan oli hän aina iloinen, istuen usein oluthaarikon ympärillä, leikkiä laskien, erinomattain Bergslagissa ja Vermlandissa kuulu kerrottavan hänen matkoistaan ja tuskinpa löytynee yhtään tölliä, sanoo eräs vanha aikakirjan kirjottaja, jossa ei löytyisi joku muisto Kaarlo herttuasta."

Senlaisella mielellä ja mietteellä tekoinsa perusteina on myönnettävä, että nuori herttua oli varsin tyytyväinen iloisen ja puuhaavan hääväen seurassa. Ymmärtäväisten talonpoikain ja heidän kunnia-arvoisten vaimojen kanssa joi hän olutta, leikkiä laskien sydämmensä pohjasta, ja nuorison kanssa tanssi hän hurjemmin kuin kukaan heistä. Vieläpä hän lahjoitti kauniille morsiamelle pienet kultavitjat ja piti hauskan puheen nuoren parin kunniaksi. Sillä tavoin voitti hän kaikkein suosion, ja kaikki yhdestä suusta kehuivat, että senlaista kauppiasta ei oltu nähty kuuna päivänä. Isäntä pyysi häntä jäämään heille koko pitojen ajaksi, jotka vielä kestäisivät kuitenkin kahdeksan päivää; mutta siihen ei herttua myöntynyt, vaan kiitettyään heitä hiipi hän ulos ovesta yhtä huomaamatta, kuin hän tullutkin oli.

Sillä aikaa kuin Kaarlo yllä mainitulla tavalla huvitti itseään suuressa häähuoneessa, teki Lauri samoin väen tuvassa. Hän tanssi yhtämittaa leikkiä laskien sydänkäpynsä, kauniin Liisan kanssa; mutta kun Liisa oli seudun sorein tyttö, oli Laurilla monta kilpakosiaa. Pian olivat nämät, juopuneina voimallisesta hää-oluesta, alkaneet haastamaan riitaa Laurin kanssa, jota seurasi tuima käsikahakka. Ja ennen kun Lauri oikeen oivalsi, mistä kysymys oli, oli hän heitetty ulos tuvasta, jossa hänen kadehtiansa alkoivat häntä armottomasti pieksemään. Tietymätöintä on, miten Lauri paralle olisi käynyt tässä kahakassa, jos ei samalla eräs sarkakauhtanaan puettu henkilö olisi saapunut paikalle.

Tullut huomasi silmänräpäyksessä asian laidan, ja tarttuen lähempänä olevain pieksiäin kaulukseen, yhden yhdellä ja toisen toisella kädellä heitti kauas luminietokseen. Yhdellainen voiman näytös uudistettiin toisten kanssa, ja pian taisi Lauri, ehkä kelpolailla muohattuna, auttajansa avulla nousta ylös.

Ilman että yksikään äsköisistä tappelioista olisi estänyt meidän matkustavaista, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hän, talutti hän Laurin reelle, johon hänen istumaan pakotti, peitellen sitten vaipoillaan; sen tehtyä päästi matkustavainen hevosen aidasta, nousi sitten itse jalaksille ja muutaman minuutin kuluttua olivat he poissa meluavasta hää-talosta. Miehet töllistelivät heidän jälkeensä koettamattakaan estää heidän lähtöänsä, sillä oudon käsissä oli senlainen voima, että miehet huomasivat parhaaksi olla siivolla ja ääneti.

Maantielle päästyään kysyi matkustavainen: "Oletko pahastikin piesty, poikani?"

"Ei hätääkään!" — vastasi Lauri, joka, vaikka olikin puolikuoliaana, häpesi sanoa suoraan. — "Mutta jos ne ryökäleet olisivat vielä hetken saaneet pitää päälle, niin olisipa tainnut henki-siippana hangelle jäädä."

"Kuinka pitkältä on vielä ensimmäiseen hevosmuutto-paikkaan?"

"Ei täyteen penikulmaa. Antakaa ruskon ravata vaan."

Keli oli hyvä ja rusko tarpeeksi levättyään juoksi hyvää vauhtia. Pian päästiin perille hevosmuutto-paikkaan, jossa yksi mies otti hevosen hoitoonsa, matkustavaisen viedessä Laurin mukanaan sisälle vierasten huoneesen, jossa leimuava tuli takassa tervehti matkustavaisiamme.

Niin pian kun toinen hevonen oli reen eteen muutettu ja nähtyään, ettei piestyn kyytimiehen henki vaarassa ollut, valmistausi matkustavainen lähtemään. Ennen lähtöään luki hän kyytirahan, antaen nuorukaisen käteen.

Mutta Lauri antoi nöyrällä kumarruksella rahat takaisin, sanoen:

"Isäntäni sanoi minulle salavihkaan, että se oli itse Kaarlo herttua, jota sain kunnian kyyditä, ja kielsi minua ottamasta rahaa niin hyvältä herralta."

Kaarlo tunsi itsensä liikutetuksi tästä yksinkertaisesta suosion osoituksesta, joka osoitti kansan suosiota häntä kohtaan. Ääneti pisti hän rahat takaisin tukevaan nahkakukkaroonsa, ottaen sen sijaan kultarahan, jonka hän tarjosi Laurille, sanoen:

"Minä olen iloinen ja ylpeä Vermlandilaisten kauniista rakkauden osoituksesta kohtaani. Kun en saa maksaa kyytirahaa, niin annan tämän rahan sinulle juomarahaksi."

Lauri kumarsi uudelleen nöyrästi, mutta kieltävästi, sanoen päättävällä äänellä:

"Ei milloinkaan, teidän korkea arvonne! Te olette pelastanut minun henkeni, jonka tähden olen teille ikuisessa kiitollisuusvelassa."

"Olkoon niinkuin tahdot sitte, itsepäinen poika", vastasi herttua hyväntahtoisesti. "Kentiesi tapaamme vielä kerran toisemme. Hyvästi!"

Tässä ei ole tilaisuutta kertoa kaikkia niitä vaikeuksia, jotka Kaarlo herttualla valtionhoitajana, kuningas Sigismundin Puolassa ollessa, olivat voitettavina, ylläpitäessään lakia ja järjestystä maassa. Se on tunnettu, että suurin osa ylhäisistä aatelisherroista salaisuudessa, enemmin tahi vähemmin puolusti tuota heikkoa ja saamatointa Sigismundia, jonka valtikan suojassa he toivoivat tulevina aikoina saada vapaammin omia valtahimoisia tuumiansa toimeen panna; jonka tähden he, joukottain maahan muuttaneiden, "Jesuiti" nimisien munkkien kautta koettivat poistaa yleisön luottamusta valtiohoitajaan, joka kuvattiin mitä hirmuisemmaksi, verihimoiseksi mieheksi, jonka tarkoitus muka oli maan ja kansan vaino ja jonka hallituksen aikana rauhaa eli lepoa ei ollut odottaminenkaan. Ja kun me sen lisäksi tiedämme, että herttua aina nuoruudestaan saakka oli kokenut ja todella voittanutkin monen kansanmiehen suosion ja sydämmen, niin myös että kaikki kujeet sentähden raukesivat turhaan, muutamme, ilman muuta puhumatta valtakunnan sisällisistä oloista tällä rauhattomalla ajalla, näyttämön tälle pienelle kynäpiirrokselle, tuollen kauniille Kankijoelle, jossa kuuluisa Kankijoen kahakka, tuo muistettava tappelu tapeltiin, jonka kautta kuningas Sigismundin valta Ruotsissa ainaiseksi murrettiin ja jonka kautta puhdas evankeliumin oppi voitti pysyvän sijan maassa.

Ennen tappelua käski Kaarlo herttua kaikki sotaväkensä tappelukentällä langeta polvilleen rukoilemaan, ottaen itse, joukkojen ylipäällikön läsnä ollessa, Jumalan todistajakseen, että se ei ollut kunnian himosta, vaan maakunnan hyväksi ja evankeliumin puhtaan opin tähden, kun hän tarttui aseihin kuningastaan ja omia hurmaantuneita kansaveljiään vastaan. Sen jälkeen, antaen asiansa korkeimman käsiin, nousi hän tulisen sotakonkarinsa selkään asettuen vastustamaan päälle ryntääviä Puolan sotajoukkoja.

Kohta riehui tappelu tuimalla kiivaudella. Joka paikassa, missä tappelu oli tuimin, nähtiin herttuan korkea vartalo tulisen ratsunsa seljässä, elähyttäen ja innostuttaen sotilaitaan, itsekin jakeli hän väkevällä kädellään tuimia lyöntiä. Alussa olivat kuninkaalliset voiton päällä, mutta pianpa kääntyi onni herttuan puolelle, ja hänen tarkka silmänsä huomasi ilolla, että kauan ei viipyisi, ennenkö suuri Puolan sotajoukko kokonaan olisi lyöty.

Myötäkäymisestä innostuneena oli herttua pienen joukon kanssa murtanut itsensä läpi Puolalaisten eturivin ja silmänräpäyksessä näki hän itsensä ympäri piiritetyksi vihollisilta. Hänen korkea vartalonsa saattoi hänen pian tunnetuksi vihollisilta ja monta miekan lyömää tähdättiin hänen päätänsä kohden. Pian olisikin hänen täytynyt vaipua ylivoiman alle, jos ei juuri samalla hetkellä eräs leveähartiainen talonpoika, varustettuna hirmuisen suurella lyömämiekalla, olisi rynnännyt vihollisen päälle, ja antanut heille niin paljon tekemistä, että herttuan onnistui päästä pakoon omain miestensä turviin.

Herttua luuli tuntevansa miehen, vaikka ei muistanut, missä hän hänen olisi nähnyt, kuitenkin päätti hän tappelun loputtua ottaa selon asiasta.

Siinä aikomuksessa antoi hän kutsua tykönsä, sittenkun taistelu oli loppunut ja voitto oli täydellinen, tuon jättiläis-muotoisen talonpojan, jota hänen täydellä syyllä sopi sanoa henkensä pelastajaksi. Pian seisoikin tämä hallitsiansa edessä, joka katseli häntä suurella mielisuosiolla.

"Sinä olet pelastanut minun henkeni tänä päivänä, reipas poika", — sanoi herttua ojentaen hänelle kätensä. — "Kiitos siitä sinulle, ystäväni!"

"Teidän korkeutenne, minä maksoin vaan vanhan velkani teille", — vastasi puhuteltu koristelematta.

"Mitä sinä tarkoitat, ystäväni?" kysyi herttua ymmärtämättä, mitä sotilas tarkoitti.

"Minä tarkoitan vaan, että teidän korkeutenne kerran, monta vuotta sitten, pelasti minun henkeni, mutta sen asian näytte unhottaneen, minä huomaan."

"Kuinka sen voin ymmärtää?" kysyi herttua vielä enemmän kummastellen.

"Eikö teidän korkeutenne muista, että te kerran pelastitte, Vermlandissa matkustaessanne, nuoren kyytipojan hengen, kun hän oltiin kuoliaaksi hakkaamaisillaan muutamassa häätalossa?"

"Niin oikeen, nyt minä muistan! Oletko sinä se sama, joka minua kyyditsi sillä kertaa ja joka niin pahasti piestiin kilpakosioiltasi?"

"Olen, totta Jumal' auta, minä sama Lauri, teidän korkeutenne! Ja sillä tavoin on se vaan vanha velkani teille, jonka tänä päivänä onnistuin maksaa."

"Ei niin poikani", sanoi herttua sydämmellisesti pudistaen vielä kerran pelastajansa kättä. — "Kas tässä", — lisäsi hän kurottaen hänelle täyden rahakukkaron, "ota tämä pieneksi palkinnoksi kauniista ja urhoollisesta työstäsi."

"Ei milloinkaan, teidän kunnianne! Silloinpa olisin suurin lurjus, mitä maa päällänsä kantaa, jos ottaisin maksun siitä, että olen tehnyt velvollisuuteni."

"Yhtä itsepäinen kuin ennenkin, luulen minä", keskeytti herttua, hymyillen. — "Mutta sama se, minä teen sinun sen sijaan ratsumestariksi."

"Kas siitä kiitän minä teidän arvoanne! Minä olen tänä päivänä saanut kahta suuremman halun sota-ammattiin", — vastasi tuo entinen kyytipoika riemuiten. "Ja kas silloin minä heti nain Liisani", lisäsi hän kyyneleet silmissä.

"Tee niin, poikani; huomenlahjasta pidän minä huolen. Ja nyt hyvästi siksi; sinä saat pian kuulla minusta."

Että herttua piti puheensa, lienee tarpeetoin mainita. Tuon nuoren ratsumestarin pulskeissa häissä nähtiin herttua ja monta ylhäistä herraa hänen seurassaan. Lauri korotettiin sittemmin aatelissäätyyn — ja tässä loppuu meidän pieni kertomuksemme Kaarlo Yhdeksännestä ja Vermlandilaisesta.