IHMIS-SYÖJIÄ.

Kertonut J.O. Hansen.

Vuonna 1860 olin minä toisena perämiehenä eräällä hyvällä purjelaivalla, joka kulki Honolulusta Sydneyhin. Olimme jotenkin hyvällä onnella suorittaneet kappaleen matkaa Austraalian monilukuisten saariryhmien välitse, kunnes saavuimme Louisiadein pitkälle ulottuvan saariston lähelle. Ne ovat kaakkoon päin Uudesta-Guineasta. Siellä tapasi meidät useampia viikkoja kestävä tyven, ja seurauksena oli, että juomavetemme loppui. Meidän oli joltakin noista saarista saatava juoma-astiamme täytetyiksi.

Se tehtävä oli näillä tienoilla jotenkin arveluttava yritys, sillä merimiesten kesken tunnetaan Louisiadi-saariston villit alku-asukkaat verenhimoisimmiksi kaikista Etelämeren ihmis-syöjistä.

Nuo saaret ovat muuten luonnostaan erittäin ihanat. Yksi niistä oli aivan lähellämme. Koralliriutta oli sen ympärillä, mutta riutassa oli, kuten tavallisesti on laita, aukko sillä kohtaa, jossa puro saaren rannalla laskee mereen, joten oli helppo tuon aukon kautta soutaa saarelle. Solakoita kokos-palmuja kasvoi rannalla, ja niiden takana viheriämetsäisiä ylängöitä. Vieno länsituuli toi saarelta sieramiimme suloista kukkaistuoksua. Kun nyt kerrankin pitkän ajan päästä alkoi tuulla, jos kohta hiljaisestikin, olisimme sen avulla mieluummin jatkaneet matkaamme, jos meillä vaan olisi ollut tuota niin välttämätöntä juomavettä.

Emme nähneet ainoatakaan villiä saarella, emme mitään ruokomajaa tai venettä.

"Oikea paratiisi!" sanoi kapteeni kiikarilla tähtäillessään rannalle.

"Mutta ilkeä käärme voipi siellä olla jo väjymässä", sanoi ensimmäinen perämies. "Se on oikea ihmis-syöjäin saari. Eihän tunnettu Rossel-saari ole siitä etäällä."

Tämä huomautus, joka muistutti erästä erittäin surkeata tapahtumaa, oli kyllä oikeutettu tällä hetkellä ja tällä paikalla. "St. Paul" niminen laiva, joka kulki Hongkongista Sydneyhin, mukanaan 20 merimiestä ja 317 kiinalaista työmiestä, jotka aikoivat Austraaliaan työnetsintään, oli Heinäkuussa 1858 — siis ainoastaan kaksi vuotta tätä ennen — joutunut haaksirikkoon Rossel-saaren rannalla. Ainoastaan harvat laivamiehistä onnistuivat veneillä pelastumaan. Muut heistä sekä kaikki Kiinalaiset tahtoivat etsiä pelastusta saarelta, mutta joutuivat siellä toinen toisensa perästä villien alku-asukasten käsiin, jotka surmasivat ja söivät heidät. Ainoastaan neljä heistä pelastui tästä kohtalosta.

Meillä oli nyt siis silmäimme edessä kirkas puro, ja sitä katsellessamme tunsimme mitä tuiminta tuskaa. "Vettä, vettä!" kirkuivat merimiehet.

"Tuolla rannalla sitä kyllä on oikein viljalta!" huusi kapteeni. "Kuka tahtoo mennä veneellä sinne?"

Kaikki tarjoutuivat alttiisti.

"Minä en luota siihen rauhallisuuteen, mikä saarella näköjään vallitsee", sanoi ensimmäinen perämies. "Olen jo niin monesti tällä merellä ollut pahoissa tekemisissä ihmis-syöjäin kanssa. Minä luulen, että ne roistot ovat jo aikoja sitten meidät huomanneet ja kätkeytyneet pensaiden taakse odottamaan sopivaa tilaisuutta."

"Mutta meidän on joka tapauksessa saatava raitista vettä", lausuin minä. "Sameat, mädänneet vedenjäännökset astioissamme eivät kelpaa enää nautittaviksi. Annatteko, kapteeni, minulle luvan kuuden matruusin kanssa soutaa tuonne?"

"Tietysti", vastasi kapteeni. "Olkaa kuitenkin varoillanne! Me puolestamme koetamme täällä pitää tarkkaa vahtia. Jos huomaamme rannalla mitään epäilyttävää, on pyssynlaukaus oleva varoitusmerkkinä."

"Hyvä on, kapteeni."

Laskimme suuren veneen mereen ja lastasimme siihen viisi tyhjää vesiastiaa. Minä asetuin perää pitämään, ja kuusi matruusia souti veneen tuon pyöreän koralli-riutan aukon kautta saaren rannalle, puron suuhun.

Tämä puro oli niin matala, ett'emme voineet venettämme sitä myöten kuljettaa. Ja puron suussa taas oli vesi niin sameata, että siitä ei ollut meidän tarpeeseemme. Siitä syystä vieritimme astiat puron rantaa pitkin noin sata askelta ylemmäksi, voidaksemme sopivalla kohdalla täyttää ne puhtaalla vedellä.

Minä olin ottanut mukaani lasiputelia. Tämän täytin minä vedellä ja join sen heti erinomaisella nautinnolla, sillä minun himoni tätä viileätä ja kirkasta virvoitusnestettä kohtaan oli pitkän puutteen aikana kasvanut aivan rajattomaksi. Nuo kuusi seuralaistani virkistivät myös itseänsä raittiilla vedellä parhaansa mukaan.

Sitten täytimme me kaikki viisi astiaa. Kolme niistä saimme jo onnellisesti, jos kohta suurella vaivallakin, kuljetetuiksi rannalle ja nostetuiksi veneeseen. Olimme palanneet vedennostopaikalle kuljettaaksemme neljännenkin astian samalla tavalla.

Silloin kuului laivasta äkisti varoitusmerkki: pyssynlaukaus.

Hämmästyneenä katsahdin minä ympärilleni, nostaen samalla ylös lasiputelin, jonka olin jättänyt maahan puron rannalle. Mistäpäin oikeastaan siis vaara uhkasi?

Kuului luita ja ytimiä järkyttävä ulvonta. Noin kahdeksankymmenen askeleen päässä meistä rupesi pensasto elämään. Lukuisa lauma saaren alkuasukkaita tuli näkyviin. Ne olivat melkein alastomia, mustanvärisiä villejä, Papuas-heimoa; heillä oli litteät nenät, kiharat tukat, inhottava ulkonäkö, mutta erittäin jäntevä ruumiinrakennus.

Aseinaan heiluttivat he uhkaavasti kivikirveitä, puunuijia, pitkiä pistinkeihäitä ja lyhyitä heittokeihäitä. Jousia ja nuolia ei heillä ollut.

"Veneeseen!" huusin minä. "Jättäkäämme jäljellä olevat astiat!
Eteenpäin, miehet! Tässä on henki kysymyksessä!"

Me juoksimme, minkä jalat kantoivat, venettämme kohden. Velvollisuuteni mukaisesti olin minä viimeisenä.

Mutta meidän hätyyttäjämme olivat reippaampia ja nopeampia juoksemaan kuin me. He lähestyivät meitä pitkillä hypyillä ja hirveätä sotahuutoa ulvoen. Etummaisena oli tavattoman kookas ja hirveän-näköinen mies. Toisessa kädessä heilutti hän puunuijaa, toisessa oli heittokeihäs.

Minulla oli juostessani vasemmassa kädessäni yhä edelleen lasiputeli. Äkisti, päästyään noin viidentoista askeleen päähän minua lähelle, heitti tuo raivoava villi keihäänsä minua kohden ja lävisti sillä vasemman käsivarteni. Luonnollisesti putosi puteli nyt minun kädestäni. Se särkyi palasiksi erääseen kiveen. Se oli erittäin onnellinen sattuma. Tuo villi jättiläinen päästi kimakan voittohuudon ja heilutti nuijaansa iskeäksensä sillä minut kuoliaaksi. Kolme askelta vielä, ja hän olisi minut saavuttanut.

Mutta silloin sattui hän astumaan minun särkyneen lasiputelini terävälaitaista reunaa vasten.

Tuskan huuto pääsi hänen suustaan ja hän rupesi hyppelemään kuin hullu toisella jalallaan, pitäen tuota verta vuotavaa jalkaa ylhäällä ilmassa.

Tätä tapausta saimme kiittää pelastuksestamme. Sillä muut hätyyttäjämme, jotka jonkun silmänräpäyksen päästä ennättivät haavoitetun luokse, jäivät hämillään seisomaan hänen ympärilleen, kun hänen hassunnäköinen menettelynsä tuntui heistä merkilliseltä eivätkä he voineet tajuta, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.

Nuo pari kolme sekuntia, jotka tähän kuluivat, riittivät meille. Me pääsimme rannalle, syöksyimme veneeseen ja soudimme kaikin voimin pois tuolta vaaralliselta saarelta. Nyt kyllä nuo toiset villit hyökkäsivät meidän jälkeemme ja heittelivät keihäitään meitä kohden, mutta tapaamatta.

Veneillä eivät he lähteneet meitä takaa-ajamaan. Luultavasti eivät heidän aluksensa silloin sattuneet olemaan tällä puolen saarta.

Että me olimme häiritsemättä saaneet täyttää ja kuljettaa veneeseen muutamat vesiastioistamme, riippui kaiketikin siitä, että ensi-aluksi vaan yksi villeistä oli meidät huomannut ja sitten käynyt itselleen tovereita hakemassa. Siten ennätti joku aika kulua, ja me saimme rauhassa suorittaa tärkeän tehtävämme.

Me pääsimme laivalle. Nuo kolme täyttä vesiastiaa nostettiin myös sinne. Siten kuitenkin pääsimme pahimmasta hädästä. Ikävä vaan, että kaksi vesiastioista jäi villien saaliiksi. Keihään haava minun käsivarressani oli vaan lihashaava ja parani pian.

"Sanoinhan minä sen!" huomautti ensimmäinen perämies. "Aivan niin tapahtui, kuin minä ennustin."

"Mutta olihan meidän välttämättömästi saatava vettä", intin minä. "Ja sen tarkoituksenhan me saavutimme, emmekä siis tehneet tyhjää matkaa."

"Se oli rohkea teko ja hyvin onnistui", lausui kapteeni. "Lähettäisin mielelläni noille mustille roistoille muutamia kartessi-laukauksia, mutta meillä ei ole siihen varusteita."

"Ainakin on päälurjus, joka polki jalkoihinsa minun putelini lasisirpaleet, saanut rangaistuksensa", sanoin minä naurahtaen. Tuuli kiihtyi. Levitimme kaikki purjeet ja suuntasimme matkamme etelään. Ihmis-syöjäin saari jäi pian näkyvistämme. Onnellisesti saavuimme jonkun ajan päästä määräpaikkaamme Sydneyhin.

Kolme vuotta myöhemmin oleskelin minä Tahiti-saarella, sen pääkaupungissa Papeetessa. Olin eronnut entisestä kapteenistani ja laivastani. Olin myös ollut arveluttavasti sairaana ja tahdoin nyt saada virkistystä Tahitia ihmeen ihanassa ilmastossa. Rahaa oli minulla runsaasti, sillä säästöni nousivat lähes 4,000 markkaan.

Mutta oltuani siellä neljänneksen vuotta ja saavutettuani jälleen voimia ja terveyttä, alkoi minua siellä vähitellen ikävystyttää. Kun on toimintaan tottunut, niin ei jouten-oloa voi kauvan kestää, vaikkapa olisi paratiisin ihanuudessa. Ikävöin jälleen siniselle ulapalle ja pirteään laivaelämään ja aloin kuulustella sopivaa paikkaa.

Tahitilla oleskelee useinkin merimiehiä, jotka ovat jääneet sinne nauttimaan suloista jouten-oloa, kunnes rahanpuute pakottaa heitä taas etsimään ansiota. Opin siellä tuntemaan erään Yves-nimisen miehen, joka oli ollut ensimmäisenä perämiehenä jollakin englantilaisella laivalla ja nyt piti samallaista tyhjäntoimittajan virkaa kuin minäkin. Hänelle lausuin minä kerran ravintolassa, jossa tapasimme, että minun mielestäni laiskuus on kaikkien paheiden alku ja että minä halusin jälleen mitä pikemmin päästä merelle.

"Minä olen aivan samaa mieltä", sanoi Yves. "Minäkin halajan laineille, mutta tällä kertaa omaksi hyväkseni sekä niiden hyväksi, jotka tahtovat liittyä minuun."

"Mikä on Teidän tuumanne?" kysyin minä vähän ihmeissäni.

Hän otti kaulahuivistaan kultaisen kantaneulan, joka oli taidokkaasti koristettu hyvin kauniilla helmillä, ja näytti sitä minulle. Sitten veti hän taskustaan tupakkarasian, joka oli silattu kiiltävällä simpukankuorella.

"Nämä helmet ja simpukankuoret ovat viimeinen jäännös sievästä aarteesta, joka kerran oli minun omani", selitti hän. "Mutta minä tiedän, mistä tätä tavaraa on vielä enemmän saatavissa, minä nimittäin tunnen rikkaan simpukkakarin eräällä tienoolla Austraalian saaristoa, jonne laivat vaan aniharvoin joutuvat."

"Ja sinne aivotte?"

"Sinne."

"Vie sun turkanen — se on hyvin viettelevä tuuma!"

"Olisiko Teillä halua päästä osalliseksi? Minä rupean kapteeniksi, Te perämieheksi."

"Tunnustan, että minussa on syntynyt tuntuva halu."

"Voitteko panna 500 dollaria etukäteen tähän toivottavasti hyvin tuottavaan yritykseen?"

"Sen voin, niille paikoille juuri on minulla vielä säästöä. Mutta pitäisi minun toki saada vähän tarkempia tietoja."

"Se on tiettyä. Onhan se oikein ja kohtuullista. Mutta sen minä vaan panen ehdoksi, että Te, otatte yritykseen osaa tai ette, pidätte asian aivan salassa. Lyökää kättä sen päälle!"

Löin lujasti kättä hänen kanssansa vakuuttaakseni, että ansaitsin hänen luottamuksensa.

"Tässä on kysymyksessä matka Laughlan-saarille", sanoi hän.

"En ole milloinkaan edes kuullut niistä puhuttavan", huomautin minä.

"Sen luulen! Nuo kahdeksan pientä saarta, jotka muodostavat ympyrän muotoisen ryhmän, ovat hyvin vähän tunnetut, sillä laivat karttavat sitä tienoota merestä, siinä kun on vaarallisia koralliriuttoja. Nimensä ovat ne saaneet kapteeni Laughlanista, joka v. 1815 ensiksi löysi ne. Monilla kartoilla ei niitä ollenkaan näy; mutta Rienzin kartalle ovat ne aivan oikein pienillä pisteillä merkityt."

"Missä päin on se saariryhmä?"

"Eteläänpäin Salomonin-saarista, pohjoiseen Louisiadeista."

"Peijakas, siellä on vaarallista! Kolme vuotta takaperin satuin minä yhteen ihmis-syöjäin kanssa eräällä Louisiadein saarista ja olin vähällä menettää henkiriepuni."

"Olkaa huoleti! Laughlan-saaret ovat noin 150 meripenikulman päässä Louisiadeista, ja ihmissyöjät eivät sinne veneillään tule; tuskinpa he tuntevat noiden kahdeksan saaren olemassa-oloakaan. Niillä ei asu Papuas-lurjuksia.. Ylimalkaan on vaan kahdella niistä asukkaita, yhteensä noin 300 Polynesialaista, jotka kuuluvat vaaleavärisempään rotuun ja ovat yhtä lempeitä ja iloisia kuin Tahitin asukkaat."

"Sielläkö siis on tuo simpukka-kari?"

"Siellä, noin neljän ja kuuden sylen syvyydessä."

"Onko siellä paljon hai-kaloja?"

"Niitä kyllä on."

"Sitten emme siellä mitenkään itse uskalla sukeltaa."

"Emme suinkaan! Sen työn suorittavat minun reippaat saarelais-ystäväni, jotka ovat yhtä tottuneita uimaria ja sukeltajia kuin Tahitilaisetkin, eivätkä juuri ollenkaan pelkää hai-kaloja, sillä he osaavat oikealla ajalla väistyä näiden petojen tieltä tai tappaa niitä. Helmiä ja simpukankuoria lienee heillä muuten varastossakin. Kaikenmoisilla pikkukapineilla ja hyödyllisillä esineillä, joita viemme sinne muassamme, saamme niitä ostaa asukkailta yltä kyllin."

"Osaattekos puhella heidän kanssaan?"

"Aivan hyvästi, sillä ollessani heidän luonaan, opin jossakin määrässä heidän kieltänsä. Minähän olen kymmenen kuukautta elänyt heidän luonansa vanhan Jaakko Coolin kanssa, joka oli meidän kokkinamme ja nyt täällä Papeetessa harjoittaa pientä liikettä, joka ei kuitenkaan oikein kannata. Sen vuoksi on hänellä aikomus tehdä minulle seuraa."

Sitten kertoi hän minulle historian siitä haaksirikosta, joka oli saattanut hänet tuntemaan nuo kaukaiset saaret niin hyvästi. Laiva oli myrskyssä ajautunut koralliriutalle ja särkynyt. Miehistö oli koettanut veneillä pelastaa itseänsä, mutta oli kiireessä ottanut ainoastaan vähäsen juomavettä ja ruoka-aineita mukaansa. Kaksi venettä katosi aivan tietymättömiin. Kolmas harhaili kauan ja ajautui viimein Laughlan-saarille. Sen miehistöstä olivat ainoastaan Yves ja Cool enää elossa; toiset olivat kuolleet nälän ja janon tuskiin. Hyväsydämiset saarelaiset olivat avuliaasti pelastaneet nuo kaksi ja hoitaneet heitä kymmenen kuukautta, kunnes eräs ranskalainen laiva kulki ohitse. Yves ja Cool olivat silloin veneellään soutaneet sen läheisyyteen ja onnellisesti päässeet laivaan, jossa saivat luvan matkustaa. Kumpikin heistä oli saanut muutamia kauniita helmiä ja jonkun määrän simpukankuoria lahjaksi saarelaisilta.

Minä en enää kau'an siekaillut, ehdotus tuntui minusta niin erinomaiselta, että minä heti tarjouduin ottamaan osaa tuohon merkilliseen retkeen.

Sitten menimme siihen taloon, jossa Jaakko Cool'illa oli asunto vuokrattuna. Tämä harmaapäinen, pian kuuskymmen-vuotias mies oli vähän hassunkurinen ilmiö. Hän harjoitti nyt hedelmänesteiden valmistamista. Eräästä huutokaupasta oli hän saanut ostaa hyvin halvalla 1,500 tyhjää putelia, jotka hän sitten täytti oransi-, sitruuna- ja muilla nesteillä. Mutta ikävintä oli, että hän ei saanut tavaroillensa riittävästi ostajoita. Jos hän olisi rommia myynyt, olisi kauppa kyllä paremmin käynyt, tuumi hän itse alakuloisesti. Siten oli hän päättänyt jättää tämän kiusallisen liikkeen ja lähteä mukaan Laughlan-saarille, pannen pienet roponsa likoon tähän voittoa lupaavaan yritykseen. Hänen piti taas tulla meidän kokiksemme.

Yves sai sitten ilman suurempia vaikeuksia palkatuksi kuusi voimakasta matruusia, jotka kuluttivat aikaansa Tahitilla, ottamaan tähän retkeen osaa sopivata voitto-osuutta vastaan. Yves tunsi heidät luotettaviksi miehesi.

Sopivan laivankin saimme pian. Papeeten satamassa oli puolihylkynä pieni lähetyskuunari. Muutamia vuosia takaperin olivat nimittäin lähetyssaarnaajat ruvenneet käyttämään pieniä höyryaluksia matkoillaan. Tuo vanha, noin 120 tönin kuunari oli ennen ollut mainio pikapurjehtija; kun se oli kuparilla vuorattu, oli se vielä ehjä ja merikuntoinen. Yves ja minä saimme sen aivan polkuhinnasta ja annoimme sille nimen "Helmi", ajatellen tietysti aikomaamme yritystä.

Ostimme myös tarpeelliset koneet, kompassit ja merikortit. Kaksi hyvin kaunista kultakronometriä meillä jo oli, toinen Yves'illä, toinen minulla.

Sitten ostimme vaihtokauppaa varten kaikellaista pikkutavaraa, lasihelmiä, peilejä y.m., sekä hyödyllisiäkin kapineita, niinkuin kirveitä, vasaroita, nauloja, köysiä, kalastusverkkoja j.n.e.

Kuunarin varustimme ruokatavaroilla ja kaikella muulla, mitä tarvittiin. Siinä oli Jaakko Cool apunamme. Hämmästykseksemme toi tämä vanhus laivaan myöskin hedelmämehuvarastonsa, heinillä täytettyihin koreihin pakattuna. Sitä oli noin 1400 putelia. Me nauroimme. Mutta salaperäisesti myhäillen arveli Cool, että hänen tavaransa, jota Papeeten asukkaat eivät halunneet ostaa, ehkä maistuisi Laughlan-saarten ystävällisille villeille. Eikäpä siihen tuumaan ollut mitään sanomista. Tulimmehan kulkemaan seuduilla, jotka olivat lähellä päiväntasaajaa. Kuumuudessa ehkä saattaisi meillä itselläkin olla noista nesteistä paljon virkistystä.

Hyvällä tuulella purjehdimme eteenpäin.

Vaikka aluksemme olikin erinomaisen nopeakulkuinen, kesti matkamme kuitenkin jotenkin kau'an — runsaasti yhdeksän viikkoa, ja sillä ajalla sivuutimme suuren osan Polynesian ääretöntä saarimaailmaa. Myrskyt ahdistelivat meitä usein. Ikävämpiä meille tosin olisivat tyvenet olleet.

Onnellisesti risteiltyämme useiden vaarallisten koralliriuttain ohi pääsimme viimein vahingoittumattomina Laughlan-saarille.

Ne ovat pieniä, miellyttäviä saaria. Niissä on kokospalmuja ja leipäpuita; oranseja ja muita ihania hedelmiä saapi niillä myös poimia suuret määrät. Ympäröivä meri vilisee kaloista, simpukoista ja muista kuorieläimistä, kilpikonnia ryömii kaikkialla rannoilla, ja lukemattomat linnut pesivät ja parveilevat läheisillä kallioilla.

Yves ja Jaakko Cool saivat polynesilaisilta ystäviltään mitä riemuisimman vastaanoton osakseen, varsinkin kun saarelaiset saivat tietää, että meillä oli heitä varten hyviä tavaroita laivassamme. Nämä villit olivat hyväsydämisiä, iloisia ja miellyttäviä ihmisiä. He asuivat ruokomajoissa. Pääelinkeinona heillä oli kalastus.

Heillä oli varastossa suuret joukot simpukankuoria ja kauniita helmiä, viimeksimainituita tosin enimmäkseen vaan pieniä, sillä suuret ja kallisarvoiset helmet ovat täällä yhtä harvinaisia kuin muuallakin.

Vaihtokauppa, jota nyt hyvin uuraasti harjoitimme, osoittautui meille hyvin edulliseksi, Jaakko Cool ei vaan täälläkään saanut hedelmämehuilleen menekkiä. Saarelaisilla oli oranseja ja muita makeita hedelmiä hyvin runsaasti, joten he eivät olleet hänen tuotteistaan tietävinäänkään. Ainoastaan noin sata putelia sai hän sukeltajille kaupaksi.

Sitä enemmän nautimme me itse noita nesteitä, ne kun olivat meille kuumuuden rasittaessa todellisena virkistyksenä.

Kaksi kuukautta olimme ankkurissa näiden saarien luona. Tällä ajalla sukeltelivat saarelaiset ahkerasti ja toivat meille suuret määrät simpukoita. Vaikka hai-kaloja olikin saatuvilla, ei kuitenkaan tapahtunut mitään onnettomuutta. Sittenkun meillä mielestämme oli kylliksi sekä simpukankuoria että helmiä, lähdimme tyytyväisinä paluumatkalle, tehtyämme sydämelliset jäähyväiset noille kunnon ihmisille Laughlan-saarilla.

Jaakko Cool oli latonut muutamia satoja tyhjiä puteleita erääseen komeroon laivan kannella; täydet pullot olivat alhaalla lastiruumassa, sillä tilaa niille oli siellä kylliksi.

Aikomuksemme oli päästä Sydneyhin, siellä myydäksemme arvokkaan lastimme. Siellä arveli myös Cool mistä hinnasta tahansa pääsevänsä eroon sekä tyhjistä että täysistä puteleistaan.

Tällä matkallamme etelään päin täytyi meidän purjehtia Louisiadi-saariston ohi ja aivan läheltä sen itäisintä ihmissyöjä-saarta, Rossel-saarta, joka oli niin pahassa maineessa 300 kiinalaisen ja muutamien europalaisten murhan johdosta, josta jo edellä on kerrottu.

Jo muutamien päivien päästä saavutimme me Louisiadit; onnettomuudeksemme kohtasi meitä siellä tyven, jommoiset sillä leveys-asteella ovat hyvin tavallisia.

Sitä saarta, jossa minulle neljättä vuotta takaperin oli sattunut tuo vaarallinen seikkailu vedenhankinnassa, emme saaneet näkyviimme. Mutta minun ajatuksissani eli tuo tapahtuma alituisesti.

Ei tuulen löyhäystäkään. Purjeet riippuivat velttoina. Päivä oli laskeutumassa. Muutamien merkkien nojalla oli meillä syytä toivoa, että pian saisimme vähän tuulta. Muutenpa meillä olikin mitä pahinta peljättävänä. Olimme merenvirrassa, joka hitaasti kuljetti meitä Rossel-saarta kohden. Yhä selvempänä ja huolestuttavampana alkoi ihmis-syöjäin saari näkyä edessämme.

Se on jotenkin suuri, noin kaksitoista penikulmaa läpimitaten, ja väkirikas. Sen keskellä kohoaa eräs vuori ainakin 3,000 jalan korkeuteen.

Kiikareillamme tarkastelimme Yves ja minä saarta. Näimme silloin, kuinka saaren rannalla liikkui uutterasti puuhaillen satoja villejä. Ne olivat mustia, ilkeännäköisiä Papuas-kannibaleja, samaa lajia, kuin nekin, jotka jo tätä ennen olin nähnyt tuolla toisella Louisiadi-saarella, missä töin ja tuskin pääsin pakenemaan heidän käsistään. Rannalla näimme kookkaita veneitä, joita villit suurella kiireellä näyttivät varustelevan sotaretkeä varten.

Ei ollut epäilemistäkään — retki oli meitä vastaan aivottu. Meidän pieni kuunarimme, joka talla hetkellä avuttomana ajelehti merenvirrassa, näytti villeistä kaiketi hyvin helposti saavutettavalta saaliilta.

Ampuma-aseita oli meillä laivassa ainoastaan yksi revolveri ja kaksi vanhaa pyssyä, jotka nyt huolellisesti ladattiin. Mutta niillä emme juuri mitään sanottavaa olisi voineet saada aikaan noiden mustien joukkojen ylivoimaa vastaan.

"Minä pelkään, ett'emme voi muutamilla laukauksilla, vaikkapa hyvinkin tähdätyillä, tarpeeksi säikyttää noita roistoja ja estää heitä tulemasta kimppuumme. Nuo mustat peijakkaat pääsevät kyllä laivaan, sillä he voivat helposti veneillään piirittää pienen kuunarimme ja nousta kannelle. Kunpa sitä ennen tulisi tuo toivomamme iltatuuli! Silloin meillä vielä olisi pelastuksen toivoa."

Hyvin vakava mieliala valtasi nyt pienen miehistömme tuon uhkaavan vaaran johdosta.

Äkisti juolahti mieleeni eräs ajatus. Olinhan minä jo kerran ennen pelastunut samallaisesta vaarasta suurien lasisirpaleiden avulla. Ehkäpä nyt tälläkin kertaa, jos sirottelisimme kannelle tuhansittain särjettyjä lasipalasia, säästyisimme joutumasta siihen hirmuiseen kohtaloon, että vertahimoavat ihmis-syöjät saisivat meidät tappaa ja syödä.

"Tuokaa kiireesti Jaakko Coolin putelit esille ja särkekää ne palasiksi!" huusin minä. "Nopeasti! Sitten sirottelemme lasisirpaleet ympäri laivan kantta relingin ääreen. Jos nuo mustat hirviöt todella pääsevät nousemaan relingin yli, niin astuvat he heti alastomat jalkansa lasisirpaleissa haavoille ja tulevat siten kykenemättömiksi taisteluun."

"Hyvä!" huusi Yves. "Se on todellakin hyvin käytännöllinen ajatus! Kukapa, Jaakko-veikko, olisi sitä voinut ennakolta aavistaa? Sinun epäonnistunut marjamehuliikkeesi joutuu nyt meille pelastukseksi ja siunaukseksi!"

Putelit tuotiin esille, sekä tyhjät että täydet. Me särimme ne ja sirottelimme sirpaleet molemmille puolille laivan kantta relinkiä myöten, niin että keskelle jäi vain tilaa meidän liikkuaksemme. Vaarallisimmilta näyttivät putelien pohjapalaset, niistä kun törrötti teräväkärkisiä reunoja ylöspäin.

Me teimme kaikin työtä hyvin innokkaasti tämän puolustuslaitoksemme kuntoonsaamiseksi. Pian olikin se valmis. Sillä välin Yves ja minä aina tuon tuostakin pidimme silmällä vihollistemme vehkeitä.

Kuunari ajelehti hitaasti yhä lähemmäksi saarta.

Nyt lähtivät verenhimoiset Papuas-villit yhdeksässä veneessä soutamaan meitä kohden. Jokaisessa veneessä oli noin parikymmentä villiä, jotka tuon tuostakin päästivät ilmoille raivokkaan sotahuudon. Venheet pian piirittivät meidät. Lännessä teki aurinko parhaillaan laskuaan.

"Oikein arvasin, he tahtovat vallata laivan", sanoi Yves. "Nyt — rohkeutta ja päättäväisyyttä! Minusta tuntui, kuin olisi tuulikin vähän puhaltanut. Toivottavasti nouseekin se meidän avuksemme!"

Minulla oli revolveri, kahdelle miehistöstä olivat pyssyt uskotut. Me ammuimme lähintä venettä kohden ja tapoimme tai haavoitimme muutamia villejä. Mutta toiset eivät siitä hämmästyneet. He tulivat yhä lähemmäksi ja heittivät keihäillään. Me kyyristyimme relingin taakse, joka antoi meille suojaa.

Ennenkuin me ennätimme saada aseemme uudelleen ladatuiksi, olivat he jo iskeneet veneensä laivaan kiinni. Noin neljäkymmentä ihmis-syöjää ryntäsi meidän luoksemme laivaan; he astuivat sokeassa raivossaan suorastaan lasisirpaleille, haavoittaen jalkansa niissä niin pahasti, etteivät pystyneet enää seisomaan. Heidän sotahuutonsa muuttui tuskaa ulvonnaksi. He juoksivat ja vyöryilivät lasipalasten päällä, kuin hullut, ja lisäsivät siten vaan haavojaan. Kivikirveet, nuijat ja keihäät putosivat heidän käsistään. Heidän verensä sekaantui Jaakko Coolin marjamehun jäännöksiin, sillä kiireessä emme olleet ennättäneet puteleja särkiessämme tyhjentää jokaisen sisällystä mereen.

Toiset villit, jotka pyrkivät noiden ensimmäisten jälkeen, huomasivat heti ajoissa, ennenkuin relingin yli tulivat, mitä oli tapahtunut, ja pakenivat kauhistuneina veneisiinsä, luultavasti peljäten, että heidän vastassaan oli noidankeinoja. Me saimme siten joitakuita minuutteja aikaa ja heitimme muutamia noista haavoitetuista villeistä, jotka eivät pystyneet vastarintaan, mereen. Toiset koettivat kyllä puolustautua, mutta ilman menestystä, he kun eivät pysyneet seisaallaan, vaan tuskan valtaamina aina kyyristyivät alas.

"Nyt tulee tuuli!" huusi Yves. "Hurraa! Nyt on tämä hätä lopussa!"

Niin kävikin. Ensin aivan heikosti, mutta sitten yhä tuntuvammin alkoi tuuli paisuttaa meidän purjeitamme, ja me aloimme kiitää ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin etelään päin.

Villit seurasivat meitä veneillään, mikäli jaksoivat niitä soutaa, mutta uudistetusta hyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan — siihen ei heillä enää ollut uskallusta. He poimivat vaan merestä ylös haavoitetut toverinsa, jotka me toisen toisensa jälkeen saimme valtoihimme ja heitimme mereen. Heidän kivikirveensä, nuijansa ja heittokeihäänsä, jotka olivat kannella, jäivät meidän saaliiksemme. Ihmissyöjäin kauhua lisäämään saapuivat nyt myöskin hai-kalat paikalle. Ainakin näimme muutamia näistä pedoista. Saivatko ne myös hampaisiinsa ketään noista haavoitetuista ihmis-syöjistä, emme huomanneet. Pian jäivät villit kauas meidän jälkeemme ja katosivat viimein kokonaan näkyvistämme.

Me saimme kiittää pelastuksestamme minun keksimääni pelastuskeinoa ja
Jaakko Cool'in puteleja.

* * * * *

Pääsimme onnellisesti Sydneyhin.

Mukanamme olevat simpukankuoret, jotka olivat yhtä hyviä, kuin nekin, joita on tavattu Torres-salmessa ja joita eräs austraalialainen yhtiö 700 polynesialaisen ja malajilaisen sukeltajan avulla pyytää, arvosteltiin 130 punnaksi tonnilta. Helmemme myös möimme hyviin hintoihin, mutta simpukankuoret antoivat kuitenkin päätulon. Lopullisessa tilissä ja jaossa teki minun osuuteni puhdasta tuloa noin 80,000 markkaa.

Tämä oli siis ollut varsin tuottelias yritys.

Nopeasti hankkimallani omaisuudella pääsin nyt, monen pitkän vuoden poissaolon jälkeen, jälleen kotimaahani. Kotona oli kuitenkin paras olla. Eikä siellä onneksi ole ihmis-syöjiäkään.