MYRSKYSSÄ.
Kirjoittanut Max Bernstein.
Tyyni on korkeiden ylänköjen ympäröimä järvi. Aurinko katselee sen syvyydessä hehkuvaa kuvaansa. Veden pinnalla kiitää vene, jossa istuu vain kaksi henkeä: Arnold, ylioppilas, ja Seppi, kalastaja-poika.
Arnold on asettautunut mukavaan asemaan ja kohottaa kauniit kasvonsa taivasta kohden. Pilvetön ja kirkas kuin sen sininen laki on hänen oma olemisensa. Hän on rikas, hän on nuori, hän osaa kauniiseen muotoon laatia sanojansa — kummako, että hän niin lyhyessä ajassa on voittanut Eevan sydämen, tuon vanhan kalastajan tyttären, jonka matalassa majassa hän viettää kesälomaansa.
Seppi, vanhan kalastajan palkattu apumies, soutaa. Kun rikkaat kaupunkilaiset, jotka pitivät kesä-asuntoa taloissa kauniin ja suuren vesistön rannoilla, halusivat päästä järven toiselle puolelle kahvia juomaan — sillä muutahan ei heillä ollut tekemistä — kuljetti vanha kalastaja tahi hänen apumiehensä heidät järven poikki. —
Paljo ei siinä puhuttu veneessä. Ne ovat niin salamielisiä ja harvapuheisia nuo järven ympärillä asuvat talonpojat. Harvoja ajatuksia — vielä harvempia sanoja. Kun on aamusta iltaan yksinään järvellä, niin unohtaa puhumisen. Mutta on olemassa toinenkin kieli; sitä puhuu järvi, sitä ymmärtää kalastaja, ei muu. Järvi tuntee hänet, ja hän tuntee järvensä; poika-ijässään jo tutustui hän siihen. Hän tietää, milloin se on hyvällä tuulella, milloin sen turviin uskaltaa antautua, mutta myös milloin se teeskentelee, paha mielessänsä. Se on kalastajain ystävä, se on heidän vihollisensa, heidän elättäjänsä ja heidän hävittäjänsä, heidän kehtonsa ja heidän hautansa. Samoin kuin vanha pakanallinen jumala, on se intohimojensa vallassa, mutta vastuunalainen teoistaan on se. Se pettää ja tulee petetyksi. Sillä on suosikkinsa, joille se ei tee mitään; sillä on vihamiehensä, joita se ei päästä, kun se heidät on käsiinsä saanut…
Seppi souti niin rivakasti, että Arnold kuuli hankojen narisevan.
"Teidän ei tarvitse noin ponnistella", sanoi hän; "minulla ei ole kiirettä mihinkään."
Seppi vilkasi häneen. Vielä neljännes tuntia ja he olisivat järven keskikohdalla. Neljännes tuntia on hänellä, tuolla mahtavalla nuorella herralla aikaa loikoa siinä mukavassa asennossaan ja ajatella Eevaa ja kaikkia sitä, mitä hän on hänelle uskotellut; silloin, kun keskellä järvellä ollaan, silloin mielii Seppi nousta, tarttua keikariin, heittää hänet veteen, lyödä häntä airolla päähän, kuten kalaa tapetaan, ja — se asia on päättynyt. Onhan tämä matka Sepinkin viimeinen. Mytty, joka sisältää kaikki hänen omaisuutensa, makaa siinä hänen vieressään. Hän tahtoo matkustaa kauas pois ja tehdä työtä niinkuin ennen; hän tahtoo olla ja pysyä säännöllisenä ihmisenä — sittenkuin hän on saanut panna täytäntöön Jumalan kostotuomion.
Seppi souti hitaammin, katsahti silloin tällöin veteen ja ajatteli itsessään:
"Tänään näkee se minut viimeisen kerran."
Se — järvi.
Vene kiiti eteenpäin. Hiljainen vilvottava tuuli pani äkkiä vedenpinnan väräilemään.
"Tekee hyvää tässä helteessä", sanoi Arnold; "oikein on herttainen ilma."
Seppi tunsi paremmin tuota vanhaa pettäjää — järveä.
"No, silläkö tavalla!" sanoi hän itsekseen ja katsahti rantaan päin, joka kääriytyi omituiseen sinertävään usvaan.
Taivaalle nousi pieniä pilviä. Tuuli kääntyi. Kaunis nuori herra loikoi vielä tyynenä ja huoletonna. Hänellä ei ole enää pitkältä elää — — —
Kymmenen "Isämeidän" aikaa vielä — niin saat sinä hänet!
Sinä — järvi.
Kovempaa vauhtia alkoivat pilvet kiitää taivaalla.
"Tätä jos jatkuu, niin muuttuu sää pahaksi", sanoi Arnold.
"Siltä näyttää."
Vihuri jyskytti venettä.
"Soo, soo!" sanoi Seppi rauhottavasti ajurin tapaan, joka puhuu virkeille hevosilleen.
"Eihän vaan olla vaarassa?" kysyi Arnold.
Seppi ei vastannut. Hän paheksui arvelua, ettei hänen järvensä voisi olla vaarallinenkin. Ei, tietysti se ei ole vaarallinen; hienoon herraan ei se uskalla kajota. Teki hän mitä tahansa, järvi ei ole siitä tietävinään — ei, vaikka hän puhuisi kalastajapoikien morsiamille korvat täyteen rakkautta! Hieno herra saa sittenkin vapaasti jättää petetyn neidon, jonka omistamisesta kalastajapoika antaisi sydänverensä — — "hohoo, hieno kaupunkilainen, saat pian tulla tietämään, onko järvi vaarallinen!"
Seppi ei vastannut kysymykseen; sen teki sen sijaan järvi, joka alkoi yhä tuimemmin kuohua.
"Sinä tahdot hänet? Kohta, kohta on hän oleva sinun…"
Taasen jyskytti vihuri venettä ja vaahtopää laine syöksyi soutajaa vastaan, ollen vähällä temmata hänet mukaansa.
"Mutta minua et saa, järvi", mumisi hän.
"Niin, olkaa varuillanne!" huusi hän hetken kuluttua kalpenevalle ylioppilaalle ja häädetyllä äänellä lisäsi hän: "Minäkö myös? … Siitä nyt ei tule mitään."
Rajuilma yltyi yltymistään. Mustat pilvet ajoivat toisiaan, ukkonen jyrisi, salamat leimuelivat, sadetta tulvasi taivahan täydeltä ja kuohuvat aallot heittelivät pientä venettä ylös ilmaan, alas syvyyteen.
Neuvottomana, avuttomana ja rukoillen pelastusta kiinnitti Arnold silmänsä Seppiin. Tämä ei enää ajatellut häntä. Hänellä oli nyt toinen vastustaja voitettavana. Hän taisteli tuon vanhan tuttavansa, petollisen ystävänsä järven kanssa. Se halusi häntä. Mutta "siitä nyt ei tule mitään!" mumisi hän ja souti jättiläisen voimalla. Järvi — niin, sepä jostakin kävi, oikein väkevästä; mutta Seppi oli myös väkevä. Yksi yhtä vastaan. Saas nähdä, kumpi voittaa!
He olivat jo lähellä vastaista rantaa. Arnold kohousi siirtyäkseen auttamaan soutajaa. Silloin kallistui vene ja vaahtopäinen aalto syöksi hänet kuohuviin laineisiin.
"Wellamon vetisen neidon saaliiksiko hän joutuu? Hukkuuko? — siitä nyt ei tule mitään!"
Seppi hyppäsi hänen jälkeensä järveen; hän kaappasi kiinni tunnottomaan nuorukaiseen — laineet syytivät hänet yhä kauemmaksi veneestä. Hän ui, laahaten toista mukaansa. Yksin olisi hän paremmin voinut pelastua "mutta sinä et saa häntäkään!"
Sinä — järvi.
Vielä muutamia pitkiä minuutteja suurinta vaaraa. Sitten laskee kalastajapoika pelastetun rannalle, mutta vaipuu itse hänen viereensä uupuneena. —
Kestikievaritalossa tointui Arnold. Kiireisesti tehdyllä vuoteella makaa hän. Hän ojentaa väsyneesti hymyen kätensä pelastajalleen. Hän ei vielä kykene mitään puhumaan.
Mutta Seppi ei tartu tarjottuun käteen. Hänen silmänsä kääntyvät järvelle päin, joka taasen on tyyni, ja hän sanoo eräälle tuttavalle: "Tänään raivosi se!"
Sitten pyysi hän, että pelastettu vietäisiin takaisin kotiinsa ja että järvelle jäänyt vene otettaisiin korjuuseen: itse tahtoi hän lähteä etsimään muualta työtä.
"Mihin lähdet, miksi et jää?" kysyttiin; "onhan sinulla hyvä paikka! Nyt on täällä paljo kaupunkilaisia, mutta vanhalla kalastajalla ei ole soutumiestä, kun sinä menet. Sinussa ei ole kuntoa, jos nyt jätät vanhan kalastajan…"
"Niinkö luulette?" sanoi Seppi.
Sitten kääntyi hän ja lähti.