II.
Sunnuntai tapasi minut yhtä neuvotoinna. Mutta kun se oli joutopäiväni, päätin etsiä tohtori Nashin, sillä aikaa kun Lettie oli kirkossa. Hän pukeutui aina hyvin sieväksi, sillä hänellä oli näöstään tuo kainomainen ylpeys, joka niin hyvin sopii nuorelle tytölle. Minusta hän oli sangen kaunis, ja sinä häntä pitivät kaikki naapuritkin. Hänellä oli valkovärinen hieno muoto ja vienoinen ruso poskilla, hieno kastanjanruskea tukka ja kauniit ruskeat silmät. Ei ollut helppo huomata niissä olevan mitään vikaa, jos ei vaan hyvin tarkkaan niitä katsonut, sillä silloin huomasi niillä himmeän varjon, joka kenties osoitti kivuloisuutta. Nyt hän oli karkoittanut mielestään kaikki itseään koskevat ajatuksensa ja käveli iloisena kuin sirkka pitkin viheriäistä käytävää valkeassa hatussa ja vaaleassa musliinileningissään. Hän nyykäytti iloisesti minulle päätään, siinä kun seisoin ovella, silmin seuraten häntä. Minä olin Lettiestä yhtä ylpeä, kuin milloinkaan äitini lie ollut. Aina hän oli ollut niin sukkela, helläsydäminen, herttainen olento, huolimatta hänen joskus vähä ylpeästä luonteestaan.
Hänen sitte mentyä ja kirkonkellojen herettyä soimasta, pukeusin minä kiireesti ja menin tohtori Nashin luo. Hän oli kotona ja hänen palveliansa neuvoi minut vastaanottohuoneesen, jossa sain odottaa varsinkin tunnin. Kun tohtori viimeinkin tuli, kysyi hän minulta pikaisesti, minkätähden en voinut käyntiäni lykätä maanantaiksi, vai oliko asiani todellakin niin tärkeä? Hän ei tullut ajatelleeksi, miten kalliit työpäivät meille ovat, muuten hän ei suinkaan olisi puhunut niin, — sillä meillä on syytä luulla hänestä vaan hyvin suopeaa ja hyväntahtoista miestä. Sairastavaa äitiämme oli hän hoitanut yhtä hellästi, kuin jos hän olisi ollut rikas lady, vaikka emme koskaan voineet toivoa saavamme häntä palkita. Selitettyäni syyn tulooni hänen luoksensa, lauhtui hän, vaan ei sanonut voivansa peruuttaa mitään siitä, mitä oli jo ennen Lettielle sanonut.
"Hän on kolme tai neljä kertaa käynyt luonani", sanoi hän. "Hän on pieni hupaisa tyttö, se on suuri vahinko, mutta minä en luule hänen näköänsä voitavan pelastaa — en todellakaan sitä luule Jane."
Hän selitti minulle minkätähden hän niin luuli, miten sairaus tulee edistymään, paljoa tarkemmin kuin mitä katson tarpeelliseksi kertoa. Sitte sanoi hän kyllä voivansa toimittaa hänelle paikan sokeain laitoksessa, jos niin tahtoisimme, ja että minun tulisi pitää häntä hyvästi ja antaa hänen usein olla ulkona vapaassa ilmassa. Ja tämän jälkeen palasin minä kotia hyvin heikolla toivolla; niinkun hyvinkin voitte mielessänne kuvata.
Tietysti minä en Lettielle kertonut missä olin käynyt eikä hänkään sitä milloinkaan aavistanut. Kun sinä iltana ei ollut mitään jumalanpalvelusta, aioimme mennä pitkin joen rantaa kävelemään, joka meillä tavallisesti ihanoina sunnuntai-iltoina oli tapana, koko kaupunki näet silloin keräytyi sinne, ja juhlavaatteissa olevat ihmiset elähdyttivät meitä paljoa enemmän, kun jos olisimme istuneet kotona lukien kirjojamme, joka yksistään kuitenkin monen mielestä vaan on oikea. Ollessamme juuri valmiina lähtemään tuli eräs naapureistamme poikansa kanssa meille. Mrs Crofts oli leski ja hänen poikansa tutki lääketiedettä tohtori Nash'in luona. He olivat uskotuita ystäviämme ja Lettien ja tuon nuoren miehen väli oli koko heidän muistin-aikansa ollut hellä. En kuitenkaan luule hänen milloinkaan puhuneen hänelle rakkaudesta. Kun Harry tuli, punastui Lettie kovasti ja meni ryytimaahan muka näyttääksensä hänelle sitä valkoista ruusupensasta, joka oli täydessä kukassa; mutta he seisoivat kuiskutellen siinä niin kauan, ett'en ikinä voi uskoa heidän siitä vaan puhuneen.
Vähän ai'an perästä näin Harryn synkkänä ja alakuloisena menevän portista ja Lettien kummallisen rajulla silmäyksellä sisään; minulle ei ollut mieluinen tuo hänen kasvoinsa liike. Kun Mrs Crofts häneltä kysyi menikö Harry jo pois, antoi Lettie hänelle lyhyen vastauksen ja meni huoneesensa.
"Harry tulee menemään kohta Londoosen. Minulle on tuleva suuri ilo, kun hän on suorittanut tutkintonsa ja saanut itsellensä viran. Tohtori Nash'illa on hänestä hyvin hyvä ajatus, sitä hän kyllä ansaitseekin, sillä hän on niin hyvä poika Jane".
Minä vastasin että hän aina oli ollut suuri suosittuni ja että toivoisin kaikki käyvän hänelle hyvin. Mutta kun surullisesti kuuntelin Lettien tulon luoksemme, näytin minä luultavasti Mrs Crofts'in mielestä jotenkin kylmältä ja kummalliselta; sillä hän kysyi minulta enkö voinut hyvin tai oliko minulla jotain muuta, joka painoi mieltäni, johon minä ilmoitin hänelle pelkomme Lettie raukan silmistä. "En ole koskaan huomannut niissä mitään merkkiä sokeuteen, eikä Harrykaan ole milloinkaan siitä mitään maininnut. Ettehän suinkaan uskone sitä todeksi?" kysyi hän. Enhän tiennyt mitä ajatella. — Minä olin vakuutettu siitä että Lettie oli keskustelussaan ruusupensaan luona kertonut Mr Crofts'ille kaikki ja nyt minä toivoin niin hartaasti että hänen äitinsä menisi pois, saadakseni mennä lohduttamaan tuota lapsi raukkaa. Viimein meni hän pois. Silloin minä huusin Lettietä, joka paikalla tuli; hän oli liikutettu, vaan koetteli sitä peittää, jonkatähden minäkään en ollut huomaavinani mitään, vaan läksimme äänetöinnä joen partaalla olevalle nnrmivallille.
Ensimäinen henkilö, jonka tiellä tapasimme, ja joka tuli meitä vastaan, oli Harry Crofts; mutta kun hän tuli luoksemme, käänsihe Lettie pois ja seurusteli emäntämme Mrs Davis'in kanssa, joka oli virkistäytymässä raittiissa ilmassa eräässä omituisessa ajopelissä, jota mies veti: Mrs Davis oli aina hyvin suositellut Lettietä. Pari kolme kertaa käänttäittyään katsomaan eikö Lettie tulisi luoksemme, esitteli Harry Crofts, että istuutuisimme eräälle kaatuneelle puulle häntä odottamaan.
"Nuo Lettien silmät ovat huolettava asia Jane", sanoi hän äkkiä.
"Niin, niin on. Mitä luulette niistä? Onko hänellä mitään toivomista?"
"Tohtori Nash ei sano olevan; mutta ensi viikolla tulee tänne tohtori Philipson, joka on Englannin taitavin silmä-lääkäri, viettääksensä eräitä päiviä tohtori Nash'in luona. Jane, antakaa hänen nähdä Lettie".
"Minulla on ollut aikomus koettaa viedä hänet Londoosen ja siellä etsiä hänelle apua".
"Siellä ei ole ketään niin taitavaa kun Philipson. Oi! Jane, jos minä vaan —".
"Luuletteko että voisitte häntä auttaa?
"Minä koettelisin. Te tiedätte Jane että minä rakastan Lettietä, minä aioin pyytää häntä vaimokseni ja sanoin sen hänelle tänään; mutta hän kielsi; sitte kertoi hän minulle silmistään — siinä oli syy hänen kieltoonsa, sillä minä tiedän hänen minua rakastavan, hän ei sitä koetellut kieltääkään".
"Niin Harry, te olette niin paljo olleet yhdessä mutta nyt ei voi naimisesta tulla kysymystäkään.
"Sitä hän juuri sanoo".
"Ja hänellä on siinä oikeen — hänen täytyy jäädä luokseni. Te ette voi naida sokeata, te Harry, jolla on niin loistava tulevaisuus".
Hän nyhtäsi muutamia heinän korsia, jotka viskasi jokeen tuskallisesti huudahtaen: "Minkätähden piti tämän onnettomuuden kohdata juuri Lettietä kaikista muista tytöistä Dalstonessa!", jolloin hän nousi ja meni hänen luoksensa. He puhelivat paljon keskenänsä, jota minä en tahtonut kuunnella, sillä heidän nuoret sydämensä ilmaisivat salaiset ajatuksensa toisillensa. Ah, Lettie rakasti häntä!